Avainsana-arkisto: Axegressor

Tuska Open Air 2011

Perjantai 22.7.2011

Pauliina Heikkilä (PH): Tuska Open Air Metal Festival oli täksi vuodeksi uusiutunut muutamallakin tapaa, ja vanhojen puritaanien mielissä kumpikin iso muutos oli kauhulla odotettu. Omien alkoholijuomien tuonti alueelle vielä Kaisaniemen aikoihin nyt oli liian hyvää ollakseen totta, ja sen odotettiinkin loppuvan hetkenä minä hyvänsä, eli siitä nyt järjelliseen ajatteluun kykenevä ihminen pystyy pääsemään yli. Paikan muutos Kaisaniemestä Suvilahteen sen sijaan tuntui vielä ennen festarin alkua olevan kovempi pala purtavaksi.

Aivan turhaan, sillä Suvilahti osoittautui alueena erittäinkin toimivaksi. Sunnuntainen pikagallup aiheesta oli yksimielinen, eikä kukaan haikaillut enää paluuta vanhaan. Jonoja ei tainnut koko aikana muodostua kuin Alepan myyntitraileriin ja EMP:n nimmarikojulle. Anniskelualueet olivat huomattavasti väljempiä kuin Kaisaniemessä aikoinaan, vaikka tunkua luulisi olleen eksponentiaalisesti enemmän. Vessoihinkin pääsi jonottamatta, eikä alueella liikkuessa tullut minkäänlaisia pullonkauloja vastaan neljältä eri lavalta toiselle siirryttäessä. Aika harva tuntui kaipaavan myöskään Kaisaniemessä aina ilonamme ollutta hiekkakentän pölyä…

Jouni Parkku (JP): Komppaan. Suvilahdessa oli todella nopeaa siirtyä pisteestä A pisteeseen B pisteiden C ja D kautta. Urbaani miljöö sopii paremmin metallifestareille kuin pölyinen hiekkakenttä. Missään ei tosin päässyt pakoon auringolta, mutta toisaalta Kaisaniemi oli pakattu jo vuosikausien ajan liian täyteen. Tutusta ja turvallisesta luopuminen on aiheuttanut kuitenkin ihan ymmärrettävästi närää, mutta purnattiinko samalla tavalla kun Tuska siirtyi VR:n makasiineilta Kaisaniemeen?

Omalta osaltani Tuska alkoi jo aikaisin Black Breathilla. En tosin ehtinyt nähdä setistä kuin vain kolme viimeistä biisiä, mutta harkitsin levyn ostamista sen perusteella. Cause For Effect taas oli hauska, kuten aina. Alunperin ajattelin katsoa Forbiddenin koko keikan, mutta basso/rumpu/duo-ryhmä vei viime hetkellä pitemmän korren. Kannatti, sillä Forbidden kuulosti todella löysältä. Laulajakin kuulosti donitsiin tukehtuvalta juopolta isoäidiltä, ja siinä sitten tulkittiin Black Sabbathin Children of the Seata. Ei näin!

Sen sijaan ennakkoon löysänä pitämäni Hell oli yllättävänkin tiukka, ja varsinkin laulajalla oli hyvä meno päällä. En tosin jäänyt katsomaan sitä sen pitemmäksi aikaa, kun Inferno-lavalta piti ravata viereiselle Klubilavalle (se uusi, neljäs lava mikäli joku ei vielä hiffannut) vilkaisemaan Tinneriä, joka oli pari vuotta aiemmin perunut Puntalan vetonsa viime hetkellä. Bassoton, ilmiselvistä Blind Guardian-diggareista koostunut kokoonpano ei ollut ihan ainoa punk-bändi näillä kekkereillä, mutta suurimpia yllättäjiä se kyllä oli. Huh!

PH: Henkilökohtaisesti tämänvuotinen Tuskani alkoi Arch Enemystä. Tiukka keikka, vaikka ilman naispuolinen laulaja -kuriositeettia bändi tuskin nauttisi nykyisen kaltaista suosiota aika keskivertotuotannollaan. Angela Gossow todellakin osaa ottaa yleisönsä, ja hehkeän naisen esiintyessä miesvaltaiselle yleisölle siihen nyt ei korkeampaa ydinfysiikka tarvitakaan. Vielä yömyöhään, tuntitolkulla keikan jälkeen kuultiin Helsingin yössä useammankin raavaan hevimiehen huokailevan Angelan ihanuudelle. Herttaista!

JP: Mielestäni Jex Thothin Jessica on ihanampi, vaikka tällä saattavatkin kainalokarvat hieman rehottaa, kuten Salonen asiasta huomautti. Arch Enemy ei ole koskaan ollut mieleeni, joten hiippailin takaisin pimeälle (mutta sitäkin hikisemmälle) klubilavalle katsomaan Goresoerdia, ihan vain sen takia että Lampaassa oli bändistä juttua. Jos olisin oikeasti lukenut ko. haastattelun ja tiennyt bändin soittavan moista säksätystä, olisin ehkä sittenkin jättänyt bändin katsastamatta.

PH: Kaukana mainstreamista oli myös seuraava esiintyjä, ruotsalainen klassista vanhan liiton death metalia soittava Grave. Kerrassaan huippu esitys, mutta pääjehu Ola Lindgrenillä on ollutkin muutama vuosikymmen aikaa treenata miten death metallia parhaimmillaan vedetään. Keikan puolessavälissä piti tehdä suuret valinnat, katsoako loppuun vaiko siirtyä osittain Graven kanssa päällekäin soittanutta Electric Wizardia katsomaan. Electric Wizardia kun oltiin etukäteen hehkutettu maasta taivaaseen, tuli sitten tehtyä virhevalinta ja vaihdettua loistava döödis aika lameen doomiin. Mikään doomiin vivahtavakaan kun harvemmin toimii valoisassa ulkolavalla, imho, mutta minä näytin olevan mielipiteineni paitsiossa.

JP: Mieluummin Electric Wizardin olisi nähnyt siellä teltassa. Eihän tuo pörinä auringonpaisteeseen tosiaan sopinut. Toisaalta näin jälkikäteen olisin mennyt ehkä sittenkin katsomaan enemmän Gravea, mutta nyt kävi näin. Lighthouse Project on toki nähty aiemminkin, mutta en olisi heti arvannut bändin soittavan Tuskassa. Hyvin paljon siellä klubilavalla vaan olikin punk/hardcore-jengiä, mutta hevarit pysyivät poissa. Harmi, sillä bändin musiikki voisi tosiaan heillekin maistua, varsinkin kun uusi materiaali vaikutti jatkavan hyvin paljon ”Atonementin” linjoilla. At The Gates oli sen sijaan yllättävänkin tylsä, vaikka hittejä toki tulikin täyslaidallinen. Kuuntelin sitä mieluummin kevätkäärylettä syöden kuin itseni henkihieveriin mossaamalla.

PH: Minä hakeuduin vuorostani samoihin aikoihin varjoon ja Klubilavan infernaaliseen kuumuuteen, vienona toiveena että kotimaisen black metalin kylmyys á la Cavus viilentäisi ympäristön. Aivan täysin traditionaalista bläkkistä bändi ei ole, ainakaan enemmän vanhan liiton Norja-skeneä arvostavan silmissä, mutta tiukat genretykset sikseen. Cavus oli ehdottomasti mustinta mitä perjantai tarjosi. Keikka oli mielestäni päivän parhaimmistoa, ja aivan varmasti aion nähdä herrat vielä uudestaan. Street kredibiliteettiä toki lisäisi, jos yleisöön heitettävä kuollut rotta olisi a) lavalla tapettu tai b) suloisen kirjavan kesyrotan sijaan villi lajitoverinsa.

Jaz Coleman / Killing Joke

JP: Sillä välin kun Cavus jääti Klubilavalla, olin taas paistattelemassa päivää EMP-lavan edustalla. Tällä kertaa siellä soitti Killing Joke, joka ei sopinut sinne yhtään paremmin kuin sähkövelhokaan. Killing Joke tosin oli parempi tappamaan auringon, mutta liian lyhyt soittoaika jätti toivomaan lisää, nyt kun olen vihdoinkin päässyt Killing Jokeen sisälle. Itselleni bändi oli perjantain ehdoton kohokohta.

PH: Perjantain pääesiintyjä Morbid Angel on jakanut rajusti mielipiteitä viimeisellä ”Illud Divinum Insanus” -levyllään. Harva die-hard-vanha fani on varauksetta kehunut levyä, kun taas tällaiset allekirjoittaneen tapaiset yhtyettä aina arvostaneet muttei raivoisasti diggailleet tuntuvat pitävän levystä paljonkin. Vanhat sedät joka tapauksessa vetivät aivan uskomattoman kovan keikan, jonka jälkeen mutinat uuden levyn paskuudesta loppuivat ainakin hetkeksi. Suhteellisen lähellä lavaa soundit kuulostivat juuri siltä kuin raaka metalli parhaimmillaan voi ulkoilmaolosuhteissa kuulostaakaan, keli oli iltamyöhällä vielä mukavan lämpöinen ja jengi diggasi. Todella oiva lopetus helteiselle päivälle Helsingin Suvilahdessa!

JP: Olihan se nyt hyvä, vaikka keikka tuntuikin olevan turhan samanlainen kuin vuonna 2008 Kaisaniemessä heitetty. Setti painottui lähes kokonaan kolmen ensimmäisen levyn materiaaliin ja uusia biisejä soitettiin vain kolme kappaletta, nekin ikään kuin äkkiä ”alta pois”. Eikö bändillä ole luottoa uuteen matskuunsa ja alkaako tässä maistumaan jo nostalgia?

[flickrfeed photoset=72157627213533099]

Lauantai 23.7.2011

PH: Lauantai oli esiintyjälistaltaan vähiten puhutteleva, joten mestoille houkutteli vasta 15.00 aloittanut kotimainen Medeia. Herrat ja rouvan jokusen kerran viime vuosina nähneenä tiesi odottaa laadukasta death metal -painotteista viihdettä, ja sitä todellakin Medeia taas tarjoili. Soundit Klubilavan betonibunkkerissa nyt eivät ehkä sitä optimaalisinta akustiikkaa tarjonneet, mutta hyväksyttäköön tuollaisen raivokkaan energisen esiintyjän ollessa kyseessä. Opethia en kyllä samassa paikassa haluaisi nähdä… Klubilavan suurena plussana on ihan oikeat vessat, luksusta ainakin näin naispuoleiselle festarikävijälle. Niin hieno asia, että trooppisia lämpötiloja huitelevat sisälämmötkin voi antaa anteeksi, varsinkin kun pienimmälle lavalle sijoitetut bändit olivat vielä festarien mielenkiintoisinta antia.

JP: En ymmärrä Medeian päälle, joten kollegani ratkaisu tuntuu hieman ihmeelliseltä. Tosin eipä hän mitään ihmeellistä menettänyt, kun Epica kiinnosti hetken vain kauniin laulajansa takia ja Mononen se vasta nöyrä olikin. Bändihän pukeutui kauluspaitoihin ja yhdenkin kappaleen nimi oli Horonkäristys. Eipä siitä mitään käteen jäänyt, kuten ei myöskään Witcherystä, vaikka bändi on muinoin pari kovaa levyä tehnytkin. Fleshpress sen sijaan oli jotain täydellistä, ja en malta odottaa sitä hetkeä kun pääsen kuulemaan bändin synkkää runttausta toistamiseen.

PH: Klubilavan seuraava vetonaula oli turkulainen Axegressor. Rässi genrenä on pääsääntöisesti jäänyt menneisyyteen omissa suosikeissani, mutta jokin aika sitten Axegressorin keikan PRKL Clubilla nähneenä en olisi suostunut missaamaan tätä mistään hinnasta. Tällä kertaa bändi veti vielä kovemman esityksen, ja saa minut vakavasti harkitsemaan vanhan farkkuliivin kaivamista naftaliinista ja palaamaan takaisin lapsuuden thrash metal -diggailuun. Turustakin siis voi tulla Suomen kartalle jotain todella hyvää!

JP: Siinä Fleshpressin ja Axegressorin välissä soittanut Feastem oli kuulemma kova, mutten nähnyt. Katatonia soitti silloin päälavalla, ja olin toki vanhana diggarina sitä katsomassa. Sitä ennen olin tosin vilkaisemassa Tarotia ja olen entistä vakuuttuneempi että bändin aika alkaa olla ohitse. Nyt soundeista sai jopa selvääkin, mutta muuten meno oli samanlaista kuin Saunassakin.

Devin Townsend

PH: Devin Townsend on kokenut silmissäni pienen inflaation juostessaan Suomessa alvariinsa eli päivän pääesiintyjä minulle oli norjalainen Enslaved. Norjan viime päivien tapahtumien takia bändillä oli surunauhat käsissään, mutta välispiikeissä asiaan ei otettu kantaa. Ehkä ihan hyvä niin. Esiintymisestä ei muutenkaan huomannut minkäänlaista himmailua, ja miksi olisikaan, sen verran pro kavereista parin vuosikymmenen kokemuksella on kuitenkin kyse. Enslavedin levyillä hetkittäin hieman liiankin prominentit folk-vaikutteet loistivat poissaolollaan livenä, ja kokonaisuus oli todella maittava. Kaipaamaan jäin vain viime aikoina settilistassa ollutta Led Zeppelinin ”Immigrant Song” -coveria, mutta sekin kaipuu unohtui vanhan helmen Allfadr Odinnin päättäessä setin. Loisto keikka!

JP: Samaa voi sanoa niin Church Of Miserystä kuin myös kotoisesta Rotten Soundistakin, jotka soittivat hyvät keikat. Japanilaisten kohdalla ei voi muuta todeta kuin että eipä ole stoneri kuulostanut pitkään aikaan yhtä hyvältä. Ja vaaralliselta, kun miehistö laittoi itsensä likoon. Itse pidän teutonipowerin pioneeribändi Blind Guardianin alkuaikojen speed metal-levytyksistä, nykyiset LotR-henkiset oopperalevyt kun eivät enää jaksa säväyttää. Olin huvittunut siitä miten kiipparisti näytti Bilbo Reppulilta, mutta eniten minua ihmetytti (tai paremminkin säälitti) miten vakituinen sessiobasisti Oliver Holzwarth sysätään aina taka-alalle. Näin miehen ehkä kaksi kertaa, kun mies oli kahlittu rumpukorokkeen viereen. Ei tukkansa leikannut Hansi kuitenkaan bassoon enää tartu, joten antaisivat miehelle hänen ansaitsema arvonsa, jumaliste!

Enslavedin kanssa päällekkäin vetänyt Ghost kuulosti huomattavasti paremmalta kuin levyllä. Zombipaavi-imagoon luottava vanhan liiton hevibändi oli väkevää katsottavaa myös visuaalisesti ja monelle bändi tuntui olevankin odotetuimpien Tuska-esiintyjien listalla. Kvelertak-paitojen ohella Ghost-rytkyjä näkyi liikenteessä eniten. En jäänyt katsomaan Deviniä, vaikka Anneke onkin ihana. Mieluummin olisin ollut viime vuonna katsomassa Ziltoid-spektaakkelia.

[flickrfeed photoset=72157627213536093]

Sunnuntai 24.7.2011

PH: Sunnuntaina paikalle oli pienestä festariväsymyksestä huolimatta raahauduttava kukonlaulun aikaan näkemään Suomen omaa legendaarista Impaled Nazarenea. Näemmä moni muukin oli laittanut herätyskellon soimaan ehtiäkseen paikalle, ja osittainen päällekkäisyys norjalaisen, paljon hypetetyn Kvelertakin kanssa ei näyttänyt vähentävän Impaled Nazarene -diggarien määrää Inferno-teltassa. Myönnettäköön, kohdeyleisökään nyt ei ole ihan yksi yhteen mutta joka tapauksessa oli mukava nähdä teltta lähes täynnä. Impaled Nazarene vaikutti myös paitojen perusteella olevan eniten ulkomaalaisia fänejä paikalle houkuttanut suomalaisbändi, eikä mikään ihme, sen verran isoa kulttisuosiota se nauttii ainakin rankemmasta metallista pitävässä Kreikassa. Ja tuskin metallituristit keikkaan pettyivät, ainakaan minä en!

JP: Muistuttipa tuo keikka jälleen siitä, miten hyviä biisejä Impaled Nazarene on tehnyt. Ehkä uusikin levy pitäisi jossain vaiheessa tsekata.

PH: Impaled Nazarenen jälkeen ehti kiiruhtamalla näkemään vielä vajaa puoli tuntia EMP-lavalla soittanutta Kvelertakia. Satuin näkemään bändin talvisen Finnish Metal Expo -keikan, jonka perusteella rankkasin Kvelertakin ”black ’n rollin” (genretys josta bändi itse haluaisi irti, enkä minäkään täysin ymmärrä perusteita määritelmälle, ainakaan sen black-aspektin osalta) kategoriaan ”ihan jees”. Tuskan keikan jos olisin sattunut näkemään ensin, nauttisi bändi silmissäni ainakin jonkin verran isompaa arvostusta, sen verran kovalta se sunnuntaisessa Suvilahdessa kuulosti! Päällekkäisyyksiltähän ei soittoaikojen puolesta voi välttyä, jos kerran halutaan käyttää neljää lavaa ja tuoda esille ziljoona bändiä, mutta mieluummin kärsin valinnan vaikeudesta kuin aikataulusta missä ehkä on se yksi ainoa kiinnostava akti/päivä.

JP: Minä en ehtinyt nähdä sekuntiakaan! Tarkoituksenani oli katsoa, kun Ilosaaressakin jouduin poistumaan Kvelertakin keikalta. Mutta mieluummin kävin vilkaisemassa Totalselfhatredia, mutta toisaalta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin olin etukäteen olettanut.

PH: Sunnuntain ruotsalaisjuhlan aloitti Shining Club Stagella. Bändin johtomies Niklas Kvarforth kun on huumeongelmineen ja vihanhallintakyvyttömyydessään sen verran erikoinen persoona, ettei esiintymistään kannata missata, vaikka bändin aikaisempi tuotanto enemmän sydäntä lämmittäisikin kuin viimeisin, pehmeähkö ”VII: Född Förlorare”. Tällä kertaa Kvarforth käyttäytyi liiankin mallikkaasti aka tylsästi, jollei yleisöstä jotain herran vanhasta harrastuksesta itsensä viiltelystä huudelleen totaalista verbaalista dissausta oteta huomioon. Ja sekin laitettakoon itsepuolustuksen piikkiin. Kun visuaalista puolta bändissä edustaa vielä uusi basisti Christian Larsson, jonka raatimme yksimielisesti valitsi Mister Tuska 2011:ksi, keikkaan piti olla kovinkin tyytyväinen. Parempi kuin taannoinen Nosturin esiintyminen!

JP: Minä en siis kuulu tuohon raatiin! Jos aion tehdä nimityksiä, niin nimeän Witcheryn laulajan Tuskan tukevimpaan kuntoon päässeeksi musikantiksi. Ja oli Kvarforthillakin kaljamaha, mutta sen takia en ollut varovainen kuvaamiseni kanssa. Mies ei tosin tehnyt kolmen ensimmäisen biisin aikana muuta kuin juonut viskiä ja polttanut salaa tupangia. Shiningin jälkeen olikin omalta osaltani se Tuskan v*ttumaisin päällekkäisyys, kun piti valita Jex Thothin ja Agnostic Frontin väliltä. Ratkaisin asian kuvaamalla Jex Thothia kolme ensimmäistä biisijä ja sitten menin pälyilemään Agnostic Frontia, joka ei rehellisesti sanottuna soittanut järin ihmeellistä keikkaa. Joku toinen aika ja paikka?

PH: Kvarforthillahan saattoi olla pientä Suomen retken jet lagia, miestä kun näkyi torstaista asti Helsingin baareissa massuaan lisää kasvattamassa! Jex Thoth ei oikein semi-ulkotiloissa jaksanut innostaa yhtä hyvin kuin Hammer Open Airin jatkoklubilla, eli siinä ei oikein missannut mitään jos valitsikin toisin. Huippuhyviä biisejähän bändillä kyllä on, ja Jessica on kainalokarvoineenkin kovin karismaattinen pimu.

Iltapäivästä päälavalla Amorphis tarjoili sitä samaa mitä Amorphis on Joutsen-vuodet järjestään ollutkin, show jossa jo melkein alkaa toivomaan että kämmäisivät nyt edes jotain. Todella ahkera keikkailu on hionut esiintymiset jo kohta liiankin särmättömiksi. Samaa mieltä kanssani oli screenilläkin näytetty ”Ei taas Amorphista”/tmv-lappua kantanut aatteen toveri! Siis älkää nyt käsittäkö väärin, Amorphis on ja tulee varmasti aina olemaan Suomen aatelia sarallaan, mutta hieman liian lälly viimeisin levy ja liian monta keikkaa nähtynä liian lyhyessä ajassa ovat aiheuttaneet lievän leipääntymisen. Toisaalta, jos vanha klassikko The Smoke aiheutti kylmät väreet siinä helteessäkin, keikka ei voinut olla sittenkään kovin huono!

JP: Olen nähnyt Amorphisin vuodesta 2006 lähtien joka kesä vähintään kerran, vaikken ole tietoisesti edes pyrkinyt tuohon toimintaan. Amorphis on vaan sattunut samoille festeille kuin minäkin. Hyvä bändi ja hyviä biisejä, mutta liika on liikaa. Uusinta levyä en ole edes kuullut enkä jaksanut tätäkään keikkaa katsoa puoliväliä pitemmälle.

Black Crucifixion

PH: Tuoreen ”Hope Of Retaliationin” myötä rovaniemeläinen Black Crucifixion nousi sunnuntain kiinnostavimpien artistien kastiin. Harmi vaan, että suuri yleisö ei ollut ihan samaa mieltä kanssani, ja Klubilavalle oli vaivautunut vaan muutama kourallinen ihmisiä. Pitkä, vaikkakin rikkonainen historia näkyi soiton tiukkuudessa, ja ne viisaat jotka olivat paikalle saapuneet varmasti poistuivat tyytyväisinä. Kaikkien niiden death metal -bändien lisäksi kun festivaalin line-uppiin olisi toivonut enemmänkin mustuutta, mutta jos yleisökato on tuollainen niin ymmärrettäväähän se on ettei bläkkisbändejä buukata keikoille. Ihan tyhmää.

JP: Black Crucifixion oli kyllä hyvä ja ”Hope of Retaliation” todella mukava yllätys. Itsekin kiinnitin huomiota yleisön vähyyteen, vaikka bändi oli todella kovassa iskussa. Mutta enpä allekirjoita tuota yleisökatoväitettä, kun Shiningin aikana tupa oli täynnä. Vai johtuiko se niistä ulkomusiikillisista seikoista?

PH: Sunnuntain ja Tuskan 2011 päätti ruotsalaiset Amon Amarthin viikingit. Totta, Amorphiksen tapaan heiltäkään ei kukaan naismuistiin ole nähnyt huonoja keikkoja, mutta energisyysaste on pysynyt kohdillaan vaikka jokainen esiintyminen onkin tasaisen hyvä. Laulaja Johan Heggin välispiikit nyt ovat hieman läpinäkyvän kansaa nuoleskelevia suomalaisine kirosanoineen, mutta muuten miehestä huokuva lavakarisma on aivan omaa luokkaansa. Siihen taustalle taidokkaat muusikot jotka myös ilmiselvästi nauttivat lavalla olemisesta, mainio biisimateriaali ja hyvät soundit (ainakin lavan edessä) niin ainakaan minä en olisi halunnut päättää tämänvuotista Tuska Open Airia millään muulla tavalla!

JP: Hyvät levyt, hyvät biisit, pitkäjänteisyys ja kohdalleen loksahtanut kokoonpano. Eiköhän siinä ole Amon Amarthin suosion salaisuudet, vaikka itse en ole mieltänytkään bändiä pääesiintyjäainekseksi. Hyvää soittoa, mutta jota en itse voinut katsoa loppuun asti suuren junaseikkailun takia. Itselleni vuoden 2011 Tuska Open Air oli kyllä ehdottomasti kovimpia Tuskia miesmuistiin, ja on vähintään itselleni yhtä hyvä kuin vuoden 2008 Tuskakin. Ellei jopa parempi.

PH: Esiintyjälistallisesti tämä ei mene Tuska-lempparieni joukkoon, mutta muuten kokonaisuus on ehdottoman positiivinen. Järjestäjät Finnish Metal Events on kyllä jälleen kerran tehnyt loistavaa työtä, kaikki toimi niin hyvin kuin toivoa saattaa. Kelitkin olivat kohdallaan, lauantaista pientä sadetta lukuunottamatta. Ja oli kiva myöntää olleensa totaalisen väärässä kammotessaan Suvilahteen muuttoa!

[flickrfeed photoset=72157627337836966]

Rässiliivien suhinaa ja surman siipien havinaa

Olen yleisesti ottaen laiska ihminen, ainakin mitä tulee keikkojen katsomiseen toisissa kaupungeissa. Helsinkiin jaksan raahautua harvakseltaan, mutta olipahan siihenkin taas syytä kun Rytmihäiriö ilmoitti soittavansa keikan 90-luvun alun kokoonpanollaan ”Surman siipien havinaa” -pitkäsoittonsa 20-vuotispäivän kunniaksi. Rytmihäiriötä olisi lämmittelemässä Força Macabra ja Axegressor… ja Rytmihäiriö itse lämppäisi Municipal Wastea.

Kampin lasihelvetissä oli yhdistettynä sekä joulu- että lottokaaos, joten tupa oli täynnä. Illan aikana nähtävien esitysten määrä nousikin viiteen, kun siellä kaiken kaaoksen keskellä vedettiin alkulämmittelyksi tiernapoikia. Euroshopperin energiajuomat käsissään käyskentelevien teinien, joulun stressaamien pariskuntien ja satunnaisten spurgujen kirjavassa joukossa näkyi pari farkkuliiveihin, lenkkareihin, pillifarkkuihin ja lippalakkeihin pukeutunutta hevisankaria. Minneköhän olivat matkalla?

Saapuessani Nosturin pihalle kello oli muutaman minuutin yli kahdeksan, eivätkä ovet olleet vielä auki. Paremman tekemisen puutteessa asetuin muutaman kymmenen metriä pitkän jonon hännille. Hetken aikaa ehdin siinä olemaan, kunnes alta aikayksikön takana oli vähintään yhtä paljon porukkaa kuin edessänikin. Eipä siitä enää minnekään kannattanut lähteäkään, vaikka jonon etuosa lauleskeli mullikuorona vanhoja joululauluja sekä Rytmihäiriön uusimman levyn biisejä. Oli etukäteen vaikea arvioida, kumpi bändi vetäisi enemmän porukkaa; Municipal Waste vai Rytmihäiriö? Anthrax- ja Suicidal Tendencies -logoilla varustettuja tekstiilejä näkyi olevan enemmän kuin Rytmihäiriö-tuotteita, joista suurin osa viittasi kantajansa pitävän erityisesti bändin vanhasta tuotannosta.

Ehdin olla pelipaikoilla vain joitakin minuutteja, kun Força Macabra Ot… Taurus keulillaan jo aloitti. Tämä portugalinkielisten kirousten pikakurssin tarjonnut yhtye ei tuntunut sen pahemmin uppoavan kaikkiin läsnäolijoihin. Voi olla, että yleisön joukossa oli paljon sellaista jengiä jotka eivät Forssan makkaroita ole koskaan kuulleetkaan. Silti lavan edessä oli kuhinaa, onhan Força Macabran musiikissa sentään iskevyyttä sen verran että sen mukana on helppo säntäillä ja puida nyrkkejä. Bändin esittämät coverit eivät tainneet olla porukalle sen tutumpia kuin bändin omatkaan kappaleet, mutta tokihan kappale iskee, jos sen kertosäkeessä hoilataan ”Metal! Metal! Metal!” brasilialaisittain äännettynä.

Axegressorista on itselleni taas tullut liiallisen hypetyksen synonyymi. ”Axecution” MCD:n julkaisun aikoihin suhteellisen suuri määrä kavereistani hehkutti bändiä suunnilleen parhaaksi rässibändiksi sitten Kreatorin, mutta eihän se levy odotuksiani vastannut. Sen jälkeen minulla ei olekaan ollut bändistä juuri mitään havaintoja, muutaman biisin tynkäsetti TVO:n hautajaisissa kun ei paljoa ollut. ”Parempaa kuin muistin” taisi olla ensimmäinen ajatukseni Johnny Nuclear Winterin rässikalsareita ihastellessani, mutta en silti saanut sen pahemmin kicksejä turkulaisten soitannasta.

Virtuaali-Seppo sai antaa tilaa Ufojen kosmisille viesteille, kun Rytmihäiriön setti keskittyi nimenomaan bändin vanhimpiin kappaleisiin. Tämä tarkoitti myös erilaista kokoonpanoa; kitaran varressa oli Tuukka ja keulahahmona riehui raskaasti tatuoitu Pate. Unekin käväisi lavalla avustamassa parissa kappaleessa. Herra sai rääkymiseensä lisää raivoa, kun joku valopää oli pihistänyt tämän narikkalapun, sen turvin lunastanut Unen kamat ja kadonnut jonnekin. Lammas Zineä edustava toimittaja osoittaa solidaarisuutensa Unea kohtaan ja toivoo, että rosvo saatiin kiinni ja Unen vääriin käsiin päätynyt omaisuus päätyi takaisin omistajalleen.

Itse setti taas sisälsi biisejä, joita ei ole kuultu minkään Rytmihäiriön soittamina pitkään aikaan. Joitakin näistä biiseistä Rytmihäiriö on tosin vetänyt nykykokoonpanollaankin, mutta korkeintaan muutaman keikkaa kohden. Nyt ei leikitä… nyt tapetaan, Nuori eläkeläinen, Homman nimi oli kuolema ja varsinkin Ihmisiä kuolee ovat sellaisia biisejä, joiden kautta itse tutustuin Rytmihäiriön tuotantoon, ennen kuin bändi oli koko hevikansan huvia. Arvostan noita biisejä korkealle bändin nykytuotantoa yhtään väheksymättä, joten vanhojen biisien kuuleminen liveoloissa on piristävää. Soundeista tosin puuttui levyillä ollut sirinä ja pörinä, mutta tuskinpa keikka olisi tuosta juuri parantunut. Mutta kuinka ollakaan, keikka tuntui loppuvan lyhyeen.

Rytmihäiriön setistä voisi kohdallani puhua pienoisesta unelmien täyttymyksestä, joten väkisinhän varsinaisen pääesiintyjän musiikki kuulosti sen jälkeen valjulta. Mitään valjua ei Municipal Wasten keikassa tosin muuten ollut. Kotimaassamme viimeksi viime syksynä vieraillut nelikko oli vetänyt lavanedustan täyteen väkeä. Meno oli odotetusti villiä, ja nuoria ukkoja lenteli pääni ja kamerani ylitse järkkäreiden estelyistä huolimatta. En ole erityisemmin ihastunut yhtyeen levytyksiin, mutta livenä näissä crossover-ralleissa tuntuu olevan enemmän potkua. Pakollisina ohjelmanumeroina lavalla kävi piipahtamassa lukuisia yleisön edustajia ja yleisösurffaajia oli yhtä paljon kuin oluenystäviä Vantaanjoessa kesäkuumalla. Wall of deathin järjestäminen taisi olla vähintään yhtä pakollista kuin hassunhauskan Boner Cityn soittaminen. Lyhyt mutta sitäkin intensiivisempi, noin kolmivarttinen setti oli nopeasti ohi ja narikan edustalla oli alta aikayksikön keikan loppumisesta väkeä kuin pipoa. Rässiliivisiä sankareita vaappui adrenaliinihurmoksen aiheuttaman hyvän mielen saattelemana Helsingin lumiseen ja kylmään yöhön, kukin omaan suuntaansa…

Toxic Holocaust Nosturissa

Mikäli torstaina Nosturiin saapuneista kourallisesta faneja voi jotain päätellä, ei portlandilainen, Joel Grindiin henkilöityvä Toxic Holocaust ole ainakaan Suomessa pystynyt hyödyntämään uusthrash-buumia Municipal Wasten tavoin, vaikka sitä jo vuodesta 1999 toimineena voidaan pitää jonkinlaisena alan pioneeria. Mutta niinhän se menee, suunnannäyttäjät jäävät usein vaille suurempaa sukseeta raivatessaan tietä perässähiihtäjille.

Eipä sillä, vähälukuinen yleisö oli sitäkin innokkaampi, minkä sai jo jälkimmäisenä lämppärinä (ensimmäisen suomalais-ruotsalaisen Tinnerin missasin silkaa laiskuuttani) toiminut Axegressor huomata. Biiseistä ei kyllä ollut mitään hajua, mutta bändiin saatiin ihan kohtalainen ensikosketus.

Livenä triona operoiva Toxic Holocaust aloitti settinsä ilman sen kummempia krumeluureja, ei muuta kuin rässiä pöytään. Niiden ilmeisimpien Bay Area -vaikutteiden lisäksi yhtyee musiikissa on kuultavissa paljon myös vanhaa Sepulturaa ja punkimpaa crossover-thrashia tyyliin Discharge, ikävä kyllä laiskahko esiintyminen ei tehnyt oikeutta tälle mielenkiintoiselle yhdistelmälle. Siinä mielessä noin puoleen tuntiin jäänyt show oli sopivan mittainen. Tiedä sitten onko yhtyeellä yleensä tapana vetää keikat pikavauhtia pakettiin, vai sekoittiko bändin pasmat lavan vallannut nuoriso, uskoisin kuitenkin, että bändin faneille rutiinomainen esitys oli pienoinen pettymys.

Axegressor

Turkulainen vanhan koulukunnan thrash-orkesteri Axegressor julkaisi debyyttialbuminsa ”Command” keskiviikkona 3.6. Lue seuraavasta millaisesta yhtyeestä oikein on kyse.

Heti alkuun pienet onnittelut diilistä Dethrone Musicin kanssa. Oliko kyseistä julkaisua suunniteltu pidemmän aikaa vai oliko Dethrone Music valmis heti lähtemään mukaan tähän julkaisuun?

Johnny Nuclear Winter: Kesällä nauhoitettiin Dethronea varten muutama uusi biisi treeniksellä ja loppukesästä sovittiin suullisesti levysopparista. Loppuvuosi menikin sitten biisejä väsäillessä kun kokoonpanomuutoksista johtuen useita Axecutionin jälkeisiä biisejä tippui matkasta. Käytännössä meillä oli vissiin vain kaksi biisiä levyä varten valmiina alkusyksyllä’08.

Axegressor on myös kunnostaunut liveaktina erittäin näkyvästi kuten yhteiskeikoilla Adoriorin ja Legion Of The Damnedin kanssa. Norjan Inferno-festivaaleillakin on pistäydytty. Jatkossa keikkamyyjänä teillä toimii Metalheim Agency. Millaiset toiveet ovat ulkomaiden keikkojen suhteen. Ja minne olisi eniten kiinnostusta maailmalla lähteä ampumaan luoteja posereiden päähän?

JNW: Paras paikka keikalle olisi tietenkin Lähi-Itä tai Israel, kummassakin saisi varmasti suoraa ja selkeää palautetta. Lähinnä Metalheimille menon taustalla oli festarikeikkojen mahdollistuminen ohjelmatoimiston kautta, tai ainakin luulis olevan siten helpompaa kuin bändin itse lähestyä festaripromoottoreja. Ite kuitenkin järkkäillään noi pienemmät ns. perusklubikeikat. Ulkomaille ois toki jees, katellaan jos pyydetään ja kelvataan.

Myös kokoonpanossa on tapahtunut muutoksia. Miten se on vaikuttanut kappaleiden sävellykseen, vai onko pääasiallinen säveltäjä edelleen yhtyeen riveissä?

Seba: No jos otetaan esimerkkinä tuo EP niin itsehän tein vaan yhden biisin (Luoti päähän) että on se aika paljonkin muuttunut. Entisellä kokoonpanolla toinen kitaristi toi periaattessa kaiken valmiina, mutta nyt ollaan tehty enemmän kimpassa ja jokainen tuo omia juttujaan mukaan. Näissä uusissa biiseissä on ainakin enemmän mosh parteja, temmon vaihteluita ja sen sellaista. Vastakohtana sooloilut ja ’power metallit’ on jääneet melkein kokonaan pois. Ainakin henk.koht. tämä toimii vitusti paremmin, together as four ja silleen haha.

JNW: Biisit on enempi aihioita ja raakileita treenikselle ”tullessaan” ja niitä muokataan ja pyöritellään enemmän kuin aiemmin. Eli biisien teko on käytännössäkin enempi yhteistyötä ja aivoriihtä/-pierua aiempiin metodeihin verrattuna. Yrityksen, erehdyksen ja oksennuksen kautta syntyvät biisit tätä nykyä. Loppupeleissä biiseillä ei ole ketään yksiselitteistä säveltäjää ja varmaan levyllekin laitetaan ihan kollektiivisesti ”music & lyrics by Axegressor”.

Mistä Axegressorin kappaleet saavat alkunsa? Jos Rytmihäiriö ammentaa esimerkiksi sanaista arkkuaan Alibi-lehdestä, voisin kuvitella Johnny Nuclear Winterin ottavan paljon vaikutteita saksalaisesta homopornosta. Onko Axegressorilla vain yksi riffimestari vai tuoko joku muukin niitä kotisohvalla keksittyjä riffejä treenikämpälle muiden tuomittavaksi?

Seba: Itse asiassa Jussi on enemmän hevospornoon. Tosin en tiedä ovatko hevoset saksalaisia?

JNW: Mutta saksalaiset on hevosia, joten toivottavasti soitetaan Baijerissa joskus.

Seba: Osa riffeistä tulee tulee nykyään ihan treeneissäkin. Ihan fiiliksellä, mikä on jees. Kotona alkaa liikaa pyörittelemään noita paskariffejä, mut treeniksellä niihin voi tulla jopa joku tolkkukin. Periaatteessa kuitenkin ihan sama mistä ne riffit tulee, vaikka Jussin peräsuolesta, komppia vaan päälle.

JNW: Paska on perseestä, miksei siis riffitkin.

Mitkä ovat Axegressorin jätkien suurimpia vaikuttajia thrash metallin saralla? Ja mitä mieltä olette nykyisestä thrash metal-skenestä Suomessa ja ulkomailla? Thrash metal bändejä tulee nykyään kuin sieniä sateella ja suurin osa ei erotu harmaasta massasta tarpeeksi, miten Axegressor aikoo nousta muiden seasta ja näyttää munansa niin Suomen kansalle kuin ulkomaalaisille?

Seba: No ihan kaikki kasarikama, olisi aika vaikeaa tehdä jotain listaa mutta jos nyt pitää joku mainita niin valitsen Kreatorin. En sen kummemmin uusista bändeistä tiedä, olen sen verran laiskistunut viime vuosina seuraamaan. Viimeisin ”uusi” bändi mistä pidän vitusti on Legion of the Damned. Seurailen toki vanhoja suosikkejani mitä ne tekee, esim. Testament teki hyvän levyn tässä viimeksi.

JNW: ’83-’90 -vuosina tehtiin niin vitun monta klassikkoa, ettei nykybändeillä niihin paljon ole sanomista. Toki aika kultaa muistoja ja blaablaablaa, mutta pioneerit tullaan aina muistamaan. Uusista rässähtävistä bändeistä Legion of the Damned, Municipal Waste ja eilen löytämäni Mantic Ritual vakuuttavat ulosannillaan meikäläisen. Myös Toxic Holocaust on kovuutta. Munia ei tartte näytellä, mutta eipä tulla nöyristelemäänkään mitään tai ketään. Rehellisesti ylpeänä voidaan mielestäni seistä tekemisiemme takana, noin niinku musiikillisesti. Mutta muulla ei nyt tässä yhteydessä olekaan merkitystä, hahaahah.

Viimeisiä sanoja ennen kuin tämä toimittaja saa luodin päähän?

Seba: Kiitos tenttauksesta, kysymykset olivat teräviä, vastaukset eivät.

JNW: Anna femma.