Avainsana-arkisto: August Burns Red

Pikakatselmus, viikko 51: Jouluspesiaali

[listitems style=article align=left item=14890]
[listitems style=article align=right item=14891]
[listitems style=article align=left item=14915]
[listitems style=article align=right item=14916]
[listitems style=article align=left item=14917]
[listitems style=article align=right item=14918]
[listitems style=article align=left item=14919]

Lamb Of God ja kumppanit Kulttuuritalolla

Mikä yhdistää Jimi Hendrixiä, Led Zeppeliniä, Metallicaa ja Lamb of Godia? Tietysti Helsingin Alppilassa, Linnanmäen kupeessa sijaitseva Kulttuuritalo, jonka Alvar Aalto legendan mukaan luonnosteli Klubi-askin kanteen. Historian siipien väreilyä oli siis ilmassa, kun saavuin tähän tuhtiin, neljän bändin voimin mesottavaan, Pure Jenkki (metalli) -iltamaan maaliskuisena maanantaiehtoona.

Ensimmäisenä kuultu Between The Buried And Me oli ainakin nähdyn keikanpuolikkaan perusteella melko erilainen, mitä aiemmat kohtaamiset, lähinnä ”The Silent Circus” (2003) ja cover-albumi ”The Anatomy Of…” (2006), antoivat odottaa. Alkuaikojen melko tyypillisestä mutta myös tietyllä tapaa omaperäisestä metal/deathcoresta on edetty vahvasti progressiivisemman metallin suuntaan. Kuullun perusteella mielenkiinto myös yhtyeen uudempaa materiaalia kohtaan heräsi, joskin eipälen kuinka tällaista livenä jaksaa kuunnella. No, Provinssissahan se sitten nähdään.

August Burns Red nähtiin nyt toista kertaa, ja täytyy myöntää että molemmilla keikoilla on bändi jättänyt hyvän kuvan itsestään. Metallista corea joillain teknisimmillä kohdilla, basistin ja kitaristin hilluessa lavalla varvassandaaleissa. Unearth sekä jessecorebändit As I Lay Dyingin johdolla tästä tulee mieleen, ja varmasti otan lähempään tutkiskeluun, jos tällaista kamaa jaksaa vielä joskus himassa kuunnella.

Jotta jumalan karitsaa seuraavia ei liian helpolla päästettäisi, oli luvassa vielä yksi akti ennen pääesiintyjää, Lamb Of Godin vanavedessä koko ”Wrath”-kiertueen seilaava Job For A Cowboy, jolta jostain kumman syystä odotin nähtyä ja kuultua enemmän. Viemäriörinöin laulettua death metallia, josta aavistuksen metalcorea saattaa löytää. Ehkäpä soundien mutta myös osaksi turhan monimutkaisten biisien ansiosta setistä jäi mieleen oikeastaan vain rumpupäristelyllä starttaava biisi Ruination (juurikin tuon rummuttelun ansiosta). Joku oli ilmeisesti bändin nähnyt kuitenkin aiemminkin, sillä yleisö tuntui olevan viimeistään tässä vaiheessa hyvin mukana.

Kaikki lämppärit saivat (tietenkin) nauttia melko paskoista soundeista, joka osaltaan vaikutti kuuntelukokemusten nihkeyteen ainakin uusimpien tuttavuuksien kohdalla. Muuten Kultsa toimi kyllä ihan mallikkaasti myös raskaamman musiikin konserttipaikkana, varsinkin kun soundit jotenkin yllättäen saatiin illan pääesiintyjälle kohdilleen.

Jostain syystä Lamb Of Godin ”Pure American Metal” on parilla aiemmalla kerralla jättänyt vähän kylmäksi. Onko syynä sitten rutiininomaiset esiintymiset, Randy Blythen jokseenkin inhottavan oloinen persoona (älkää kysykö miksi, katsokaa ”Killadelphian” bonus-DVD), vai vaan riittämättömän hyvät biisit, mutta mielenkiinto ei tahtonut taaskaan pysyä kasassa keikan loppuun saakka. Illan 16:n biisin settilistasta loihtisi järkyttävän kovan puolituntisen, sillä kukaan tuskin pystyy väittämään Now You’ve Got Something To Die Forin tai Redneckin kovuutta vastaan. Tunnin jälkeen alkaa kuitenkin väistämätön puutuminen iskeä kuuloelimiin.

Jengi oli ensitahdeista haltioissaan, ja kapeahko mutta leveä ”seisomakatsomo”, joka lavan ja istumakatsomon väliin muodostui, tihkui keikan loppua kohden hikeä. Suurelle yleisölle ilta oli varmasti suuri menestys, vaikka itse nautinkin karitsani mieluiten kotona, oman ruokapöydän ääressä.

August Burns Red Nosturissa

Arkipäivän extreme-matkailua: keskellä työviikkoa, selvin päin Nosturissa, lauteilla bändi, joka on hetkeä aiemmin tullut tutuksi 30 sekunnin verran MySpacessa. Mutta pakkohan näillä keikoilla on käydä kun kerta tänne asti on tultu, eikä sitä ikinä tiedä millaisen timantin sitä löytää. Elämää mullistavasta kokemuksesta ei voi ehkä tällä(kään) kertaa puhua, mutta ei tämä reissu harmittamaankaan jäänyt.

Hämärtyvässä Punavuoressa huulilävistykset tuntuivat olevan illan sana. Sisätilojen anniskelualueilta löytyi jonkin verran myös täysi-ikäistä porukkaa, mutta kyllä valtaosa yleisöstä taisi kuitenkin olla post-rippikoulu genreä. Nosturin tunnelmaa on usein moitittu liian väljäksi, mutta bändi otti kuitenkin alkusekunneista yleisön haltuunsa, eikä tunnelmaa käy syyttäminen, jos ei keikasta saanut kaikkea irti.

Bändi itsessään yllätti jossain määrin, ja ainoastaan positiivisesti. Metalcore oli odotetusti päivän sana, mutta nykypäivän kliinivinkujia enemmän mielessä häilyi alkuaikojen Unearth. Eikä niitä puhtaita lauluja tosiaan kuultu pihaustakaan (mikä lienee hyvän bändin merkki nykyään), vaan tiukasti soitettu heavyshow, jota asiaan kuuluen vahvoilla beatdowneilla oli terästetty. Kitaroissa tuntui välillä olevan ihan hyvä tilutuksia ja rumpalismies hoiti hommansa eleettömän tyylikkäästi. Puolen tunnin jälkeen beatdownit alkoivat jo vähän toistaa itseään, seuraavan kohdan pystyi turhan helposti aavistamaan, vaikka tietty se livetilanteessa on vain plussaa. Bändin lavapreesens ei ollut sieltä parhaasta päästä: keppimiesten haara-asentopomppista ja laulajan taivaisiinojentelua mieluummin seurasikin yleisön meuhkaamista ja jossain vaiheessa non-stopiksi yltynyttä daivailua. Himassa kaivaisin hyllystä ehkä sen ekan Unearthin, mutta livenä bändi oli kyllä katsomisen, tai siis kuulemisen, arvoinen.

Entä se tunnelma sitten? Ei tuntunut nuorisoa arki-ilta (vai olikos nyt joku fakin hiihtoloma tms?) ja vähäinen humalatila menoa paljon haittaavan, toisin kuin ”aikuisten” keikoilla. Bändiä diggailtiin antaumuksella, ja keikan loppua kohden varovaisiin daiveihinkin alettiin saada ilmaa alle. Edes yhtyeen omat mieltymykset yläkerran herraan – mitä nyt keikan lopuksi toivotettiin god blessiä – eivät tulleet hyvän illan esteeksi. Kuten jo aiemminkin on tullut huomattua, nuorisossa se tulevaisuus on.