Avainsana-arkisto: As I Lay Dying

As I Lay Dying – Awakened

Sandiegolainen As I Lay Dying on kuulunut vuosituhannen alusta melodisen metalcoren ehdottomaan eliittiin, ja siihen on syynsä. Toki sen lisäksi, että yhtye on yksi genren pioneereista, sillä tuntuu olevan keskimääräistä syvempi kosketus kitaramelodioiden, tuplabasarijyskeen js raskaiden breakdownien maailmaan.

Yksi silmiinpistävä ominaisuus As I Lay Dyingin levytyksissä on kautta linjan, mikä ”Awakened”:illäkin on läsnä. Yhtye saa ihmeelisellä tavalla vangittua livetilanteessakin koetun vimman (aggressiivisuus ehkä turhan voimakas sana tässä kohtaa) niin että kuulijaa alkaa pelkkä levyn kuunteleminen jo hengästyttää. Taustalla on varmasti Tim Lambesisin monipuolinen tulkinta, basisti Josh Gilbertin harkiten käytetyt puhtaat ja näiden välille syntyvät jännitteet, mutta myös uskomattoman vivahteikkaat kappaleet, joista löytyy temmonvaihtelua, kitaratiluttelua ja köörilaulua sopivassa suhteessa.

Levy ei pohjimmiltaan tuo suuria innovaatioita metalcore-kaavaan, As I Lay Dyingin mittakaavassa se on kuitenkin aiempaa melodisempi. Kehitys on hyvä esimerkki siitä, kuinka yhtye on kasvanut levy levyltä, säilyttäen silti oman tunnistettavan soundinsa. Avauskaksikko Cauteruze/A Greater Foundation tarjoilee raivokasta kevyträssiä kliinikertseillä, minkä jälkeen jatketaan vähän rankemmalla kädellä, Overcomen tuodessa välisoittomaista tunnelmaa. Näin vuorotellen edetään levyn läpi, albumin ollessa kauttaaltaan melko intensiivinen kokonaisuus, vaikka jättääkin loppujen lopuksi hieman tiivistämisen varaa.

Jos kliinein varusteltu metalcore ei kuulu suosikkeihisi, ei ”Awakened” varmasti saa päätäsi kääntymään. Toisaalta vähän ”kevyempiin” poppikertseihin tottuneet tulevat pettymään, koska puhtaissakin kohdissa tietty thrashin ”likaisuus” on tallella. Mielestäni tämä on edelleen parasta metalcorea, ainakin siihen asti kunnes Jesse Leach tekee uuden albumin Killswitch Engagen kanssa.

[youtube url=CHXmHssCHY8]

Trivium ja As I Lay Dying metalli-iltaman tähtinä marraskuussa

Perjantaina Tuska Open Air Festivalilla soittanut metallibändi Trivium saapuu tämän vuoden lopulla vielä omalle klubikeikalleen Suomeen. Helsingin The Circus -klubilla on perjantaina 2. marraskuuta luvassa melkoisen tasokas metallikattaus, sillä Triviumin lisäksi lavalle nousevat myös syksyllä uuden ”Awakened” -levyn julkaiseva kalifornialainen As I Lay Dying, useaan otteeseen kyläillyt Saksan metalcore-ylpeys Caliban ja tuoreempi nousukas Texasista Upon A Burning Body.

[youtube url=_XD2jKlCiK0]

[youtube url=ihTABU6t8IU]

Trivium (usa), As I Lay Dying (usa), Caliban (ger), Upon A Burning Body (usa)
Pe 2.11.2012 The Circus, Helsinki
Liput 43 euroa + mahd. toimituskulut, myyntiin pe 6.7.2012 klo 9

www.trivium.org
www.asilaydying.com
www.calibanmetal.com
www.facebook.com/uponaburningbody
www.livenation.fi

As I Lay Dying ja Nosturin teinidisko

Ilokseni voin todeta, että suurien teinihype/poika/tyttöbändien valtakausi alkaa olla ohitse. Toki suurella rahalla tuotettuja kassamagneetteja ilmestyy riesaksemme jatkossakin, mutta onneksemme nuoriso löytää nykyään yhä enenevissä määrin myös vaihtoehtoisempaa musiikkia. Tästä oli Nosturiin talven ensimmäisenä perjantaina eksynyt teinidisko oiva esimerkki. Oivallista esimerkkiä näytti myös As I Lay Dying, jonka soitosta, lavashowsta ja koko preesenssistä huokuu maailman meininki. Heaven Shall Burnin, Suicide Silencen tai Adeptin kykyjä ei käy yhtään kieltäminen, ja varsinkin saksalaisviisikko tarjosi jälleen kerran ryhdikkään annoksen metalcorea, mutta kyllähän San Diegon pojat olivat aivan omassa kastissaan, mitä soiton ja esiintymisen intensiivisyyteen sekä materiaalin mukaansatempaavuuteen tulee.

Intensiivisesti bändin mukana aina miskauspöydälle asti vellonut yleisö oli piristävä poikkeus muutaman vaisumman keikan jälkeen. Uusi levy on Metal Blade onnettoman promoiluinnostuksen myötä jäänyt itselle täysi paitsioon, mutta hyvin vieraampaankin materiaaliin pääsi sisälle, joskin kyllähän keikan kohokohdat ”An Ocean Between Us” -levyn hittien ympärille, kuten Nothing Left ja The Sound Of Truth, osuivat. Kappalemateriaali sai livetilanteessa kautta linjan tuimasti lisäpuhtia, ja biiseistä löytyi koukkuja joita ei himakuuntelussa ollut tajunnut lainkaan.

As I Lay Dying jätti itsestään erittäin hyvän maun – eipä sillä että mitään muuta odotinkaan – ja vastoin yleistä käytäntöä, jätti toivomaan pikaista paluuta. Paras metalcore-keikka sitten Unearthin viimesyksyisen visiitin.

As I Lay Dying – An Ocean Between Us

As I Lay Dying julkaisi uuden ”An Ocean Between Us” -albuminsa jo viime elokuussa, mutta kuinka ollakaan, meillä eletään puoli vuotta muuta maailmaa jäljessä. No pysyypähän artistit otsikoissa kauemmin kuin ne totutut 7 viikkoa.

”An Ocean Between Us” on kristillisiin arvoihin luottavan, mutta niistä vähemmän mölyä pitävän sandiegolaisviisikon kolmas täyslaidallinen. Merivertauksiin sen enempää menemättä todettakoon musiikin olevan vuoroin huutaen ja vuoroin puhtaasti laulettua metallia hardcore-vaikuttein. Kuulostaa toki tutulle näinä tunteista puhumisen kulta-aikoina, mutta ensi alkuun AILD:n raakuus pääsi vähän yllättämään. Grammy-ehdokkaanakin ollut Nothing Left ottaa rauhallisen Separation-intron jälkeen luulot pois heti kättelyssä, nimikkoraidan jatkaessa samalla brutaaliksihavaitulla linjalla. Vaikka puhtaita kertsejä kuullaan läpi levyn, Tim Labesisin vähemmän vonkausäänestä alkaen tavallista mielenkiintoisemmat ratkaisut eivät aiheuta totuttua hohhoijaa-ilmiötä.

”An Ocean Between Us” on hyvin tasapainoinen levy, joka pääsääntöisesti luottaa suoraan tuuttaukseen osaten kuitenkin hengähtää tarvittasessa. Se on johdonmukainen ja helposti kuunneltava hittibiisien nostaessa paikoin tunnelmaa entisestään. Tarkemmin ajatellen siitä ei löydy mitään moitittavaa. Soundimaailma on mukavan rosoinen, vaikka ei sitä As I Lay Dyingin tapauksessa voi pitää mitenkään aitona, tuo se silti mukavaa vaihtelua nykyhifistelyyn.

As I Lay Dying on yksi niistä harvoista bändeistä, jotka turhaan dumataan nykytrendien siivellä. Bändi osaa hommansa mainiosti, ja tekisi varmasti juttuaan muotisuuntauksista piittaamatta. Tämän marginaalisen tosimusadiggariryhmän vastapuolella ovatkin sitten ne isommat mastat, joille ainakin tuntuu kelpaavan. Kuten minullekin.

As I Lay Dying

Eräänä tuulisena syyskuisena iltana As I Lay Dyingin kiertueen viimeinen pysähdyspaikka oli Helsingin Nosturi. Suomessa As I Lay Dying tunnetaan amerikkalaisena metalcore-yhtyeenä. Kirjallisuuspiireissä sen sijaan As I Lay Dying tunnetaan William Faulknerin novellina.
Kaliforniasta lähtöisin oleva ja Metal Blade levy-yhtiötä kodikseen kutsuvaan yhtyeeseen useasti liitetään, melkeinpä stigman tapaan, kristillisyys. Keskusteluhetkeni yhtyeen kitaristin, Nick Hipan, kanssa keskittyi kuitenkin musiikkiin eikä Sanaan. Voin käsi sydämellä tai raamatulla sanoa, ettei tätä kannatta alleviivata jos yhtyeestä haluaa mainita sille ominaisen piirteen. Syvällä sielunsa syövereissä, ainakin Nick Hipa, on perus San Diego -tyyppi, joka nauttii enemmän metalliriffeistä kuin kulmikkaiden ennakkoluulojen suoristamisesta. Rönsyilevä keskustelumme Nosturin rappukäytävässä meni kutakuinkin näin:

Miten kiertue on tähän asti mennyt?

– Kiertue on ollut aivan mahtava. Tämä on meidän viimeinen keikka tällä kiertueella. Itseasiassa pakettikiertue jossa olimme osana loppui jo eilen. Tänään vain As I Lay Dying on Helsingissä ja jaamme lavan paikallisten taitojen kera (Medeia sekä April).

Tänään Nosturiin on tullut 600 ihmistä ja risat, joka on aika loistavaa..

– Olemme olleet Suomessa kerran aikaisemminkin, viime kesäkuussa Provinssissa. Mutta onhan tämä tietenkin vähän eri juttu kun tietää, että saapuneet ihmiset ovat paikan päällä meitä varten, eikä kymmenen muun yhtyeen.

Osaatko jo sanoa jotain suomalaisesta yleisöstä?

– Provinssi oli jälleen vähän sellainen tapaus, että emme tienneet mitä odottaa, sillä emme olleet koskaan soittaneet Suomessa, mutta yleisö olikin todella intensiivinen ja osasivat jopa laulaa mukana. Paljon oli energiaa ja meillä oli todella hauskaa. Tykkäämme soittaa paikoissa, joissa jengi sekoaa eikä Suomi poikennut siitä käyttäytymisnormista.

Teillä on todella lojaaleja faneja ainakin kotona päin, Kaliforniassa. Itse olin koulussa Los Angelesissa ja joka toisella nuorella oli As I Lay Dying -huppari. Fanittaminen hipoi tribaalisuutta. Onko outoa, että tällainen lojaalisuus ulottuu myös mm. Suomeen saakka?

– Oho! Aika sairas juttu! Täytyy sanoa, että olemme edelleen yllättyneitä kun poistumme kotikulmilta Eurooppaan ja meidän tunnetaan. Toisaalta, syy siihen on pitkälti se minkälainen bändi olemme. Sana bändistämme leviää innokkaiden fanien kautta ja myös netin välityksellä. Meihin on siten helppo saada mielestäni kosketuspintaa.

Mitä eroja on amerikkalaisten ja eurooppalaisten fanien väillä?

– Kotipuolessa, Kaliforniassa, tyypit ovat nähneet meitä niin useasti, että eivät enää samalla tavalla innostu kun olemme keikalla tai jos näkevät meidät jossain tapahtumassa.
Euroopassa, tai muualla maailmassa, on tietenkin erilainen tilanne, sillä useasti ennen kuin he pääsevät keikalle, niin fanit ovat vain nähneet meidät jossakin mediassa, joten heidän suhtautumisensa on luonnollisesti erilainen.
Me emme kuitenkaan vedä mitään rajoja meidän ja fanien välille. Me olemme kaikki musiikin faneja ja jos he ovat innoissaan niin mekin olemme.
Parhaimmat keikat ovat olleet niitä missä emme ole soittaneet aikaisemmin ja yleisö on todella mukana. Toivottavasti tämä tapahtuu tänään!

As I Lay Dyingilla on ollut muutoksia ja vaihdoksia kokoonpanossa. Miten uskot tämän vaikuttaneen dynamiikkaan?

– Kun bändi aloitti, niin ainoat vakijäsenet olivat laulaja Tim Lambesis ja rumpali Jordan Mancino. Silloin he eivät löytäneet ihmisiä, jotka olisivat sitoutuneet sen enempää.
”Frail Worlds Collapsen” jälkeen Phil ja minä astuimme kuvioon, joka toi yhtyeeseen uuden ulottovuuden, koska meillä oli paloa ja näkemystä, Silloin basistimme Clint Norris oli mukana keikoilla, mutta ei niin paljon biisien teossa. Myöhemmin Clintin tilalle tuli nykyinen basistimme Josh Gilbert, mutta siis samat neljä tyyppiä, jotka kirjoittivat edellisen levyn tekivät myös tämän uuden. Vaihdossa menetimme lähinnä karismaattisen lavaihmisen, josta useat fanimme pitivät. Mutta uskon, että kaikki muutokset ovat olleet luonnollisia.

Teidän uusin levy, An Ocean Between Us, on vähän aikaan sitten julkaistu Amerikassa. Minkälainen on ollut vastaanotto?

– Rehellisesti sanoen, emme ainakaan tiedä mitään tarkkoja lukuja, sillä me lähdimme kiertueelle viikko levyn julkaisun jälkeen. Uskomme kuitenkin, että ehkä palaute on pikemmin positiivista kuin negatiivista. Tottakai tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät pidä tästäkään levystä, mutta kaikkiahan ei voi miellyttää.
Meidän mielestä tämä levy on parempi kuin edellinen ja fanit seisovat sen ajatuksen takana ja se on meille saavutus.

Mitkä ovat ne näkyvimmät erot tämän ja edellisen levyn välillä?

– Kaikista selkein ero on se, että tämä on paljon monipuolisempi. Levy ei ole yhtä yksiulotteinen. En tarkoita että viime levy, ”Shadows Are Security”, olisi ollut huono, mutta olemme ehdottomasti parantuneet ajan kanssa ja tällä levyllä on enemmän tarjottavaa. Yritämme tehdä uusia asioita, emmekä seuraa mitään tiettyä kaavaa. Levyllä on enemmän erilaisia laulurakenteita ja odottamattomia sovituksia.

On varmasti Ihmisiä jotka tutustuvat teihin vasta tämän kolmannen levyn myötä. Onko tämä mielestäsi hyvä asia vai pitääkö teidän tapauksessa tietää koko katalooginne?

– Jos joku kysyisi, että mitä meidän levyä suosittelisin ostettavaksi, niin ehdottomasti suosittelisin tätä meidän uusinta. Siten he totta kai ajattelisivat, että olemme uskomattoman tiukkoja!
Luulen, että ihmiset, jotka ovat olleet mukana alusta alkaen ovat kasvaneet meidän kanssa. Joka levyllä olemme, kuten mikä tahansa bändi, kasvaneet ja parantuneet. Mutta näin paljon eteenpäin emme ole menneet millään levyllä ja tietenkin haluaisin, että ihmiset kuulevat meistä kun olemme kaikista vahvimmillamme.

Adam Dutkiewicz Killswitch Engagesta tuotti tämän levyn kanssanne. Miten tämä yhteistyö alkoi? Tiedän, että olitte keikkailleet ainakin aikaisemmin yhdessä…

– Killswitch on todella hyvä pataa meidän bändin kanssa ja olemme olleet monella kiertueella yhdessä. Adam ei ole ainoastaan loistava ihminen vaan myös loistava muusikko. Mitä tahansa me osaamme tehdä, Adam osaa tehdä sen paremmin!
Olimme melkein tehneet kaiken materiaalin valmiiksi ennen kuin Adam astui kuvaan. Olisimme halunneet jo aikaisemmin työskennellä hänen kanssaan, mutta hän oli silloin kiireinen Killswitchin kanssa. Kohtalon ivaa oli se, että hän satutti selkänsä eikä pystynyt silloin jatkamaan kiertuetta, joten hän lensi San Diegoon ja rupesi tuottamaan levyämme. Halusimme mukaan jonkun ketä arvostimme ja kehen uskoisimme. Jos itse luulin, että saimme purkkiin vuosisadan kuumimman riffin, niin Adam katsoi minua ja käski minun tehdä sen uudelleen.

Olette aikaisemmin tuottaneet levynne itse, mikä sai teidät haluamaan ulkopuolisen voiman mukaan?

– Olemme aina pitäneet ohjakset kädessä ja olemme aina tienneet miltä haluamme musiikkimme kuulostavan. Se, että mukana on ulkopuolinen tuottaja auttaa siinä mielessä, että on ulkopuolinen entiteetti josta ideat resonoi. Halusimme tuottajan olevan se joka kertoo meille asioita joita emme jo tienneet. Kyse ei suinkaan ole siitä, että tietäisimme kaikki, mutta neuvojen ja ideoiden pitää tulla luotettavalta lähteeltä. Adamin kanssa voimme heitellä ajatuksia edes takaisin sen sijaan, että kiihdymme bändin sisällä raivon partaalle, kun joku sinnikkäästi ajaa omaa asiaansa. Jos mukana on tuottaja, niin prosessi voi olla useasti hiukan helpompaa. Sitä pystyy keskittymään oleelliseen kun ”erotuomari” on paikalla. Varsinkin kun erotuomarilla on erinomainen korva ja luotamme siihen.

Netissä ja lehdistössä on paljon alleviivattu sitä, että As I Lay Dying on kristitty bändi. Onko tämä jotain mikä tuntuu teistä turhankin alleviivatulta ja onko siitä lähinnä tullut jokin koukku johon median on helppo tarttua?

– Jollain tasolla se on hyvinkin ärsyttävää. Onhan se totta, että olemme kristittyjä tyyppejä, mutta..

Mutta ette ole samanlainen kristitty yhtye kuten esim. Underoath, joka kiertueellaan pitää raamattulukupiiriä faneilleen…

– Underoath on enneminkin evankeelinen yhtye ja sen takia tekevät mitä tekevät. Heidän kaltaisillaan yhtyeillä on enemmän jokin tietty agenda asemallaan ja musiikillaan. Kun taas meidän asia perustuu enemmän siihen, että haluamme vilpittömästi tehdä musiikkia. Me ryhmänä jaamme samat elämänkatsomukset, mutta mitä tulee esim. sanoituksiimme niissä kuitenkin laulajamme käy läpi asioita, jotka ovat hänen sydämellään. Tosin, hän on kristitty, joten monet asiat suodattuvat tämän kautta, mutta emme todellakaan ole täällä käännyttämässä ketään. Me viihdymme yhtyeessämme ja tykkäämme esiintyä. Tämä on syy miksi As i Lay Dying on olemassa. Näin yksinkertaista.

Jos kristillisyyttä hirveästi alleviivataan, niin se voi olla teille hyvinkin vahingollista rajoituksineen..

– Tämähän juuri on se juttu. En halua, että kukaan kuuntelee meitä muun kuin musiikkimme takia enkä halua, että ne jotka eivät kuuntele tekisivät sitä minkään muun takia kuin musiikin. Piste.

Hienoa! Eli kiertue on päättymässä tämän keikan jälkeen. Mitä sitten tapahtuu?

– Olemme lähdössä Suomesta aamulla kello kuusi. Lennän Amsterdamin ja Minneapoliksen kautta Dallasiin, jossa olen parhaan ystäväni bestman ja meillä on ohjelmassa polttarit ja häät. Tämä on siis yhden viikonlopun aikana. Seuraavana maanantaina lennän Kaliforniaan, jossa ehdin olla noin viikon ennen kuin suuntaamme Thaimaahan ja Japaniin. Oikeastaan olemme kuta kuinkin seuraavat kaksi vuotta erilaisilla kiertueilla.
Ehkä jossain vaiheessa kun olemme hetken pidempään kotona, niin pääsemme tekemään myös muita musahommia. Kaikki toivat niin paljon ideoita ja materiaalia uuden levyn nauhoituksiin, joten meillä jäi paljon juttuja käyttämättä ja toteuttamatta. Teemme jatkuvasti jotain. Timkin pitää itsensä kiireisenä muiden projektien kanssa. Kun meidän levyä miksattiin, niin hän tuotti samaan aikaan Sworn Enemyn uutta levyä.

Kun palaatte kotiin kiertueelta, onko kotiväen vaikea samaistua teidän elämään ja toisinpäin?

– Tottakai se voi välillä olla vaikeaa, sillä he saavat vaan kuulla ne hyvät asiat ja muutenkin he innostuvat asioista, jotka eivät sinua enään samalla tavalla liikuta. Varsinkin kun itse tietää kiertueella tapahtuvista takaiskuista, kuten lentokentällä hengailun, odottamisen ja yleisen säädön.
Vaikeinta kiertueella on vaan pitää yhteyttä ihmisiin mm. aikaerojen takia. Mutta kiitos internetin, niin kaikki tälläinen helpottuu kokoajan. On tärkeä yrittää pitää rakkaat ihmiset ajan tasalla ja samalla sivulla, jotta homma pysyy kasassa.

Mikä olisi sinulle ideaalinen esiintymistilanne?

– Jos pääsisi jollekin rundille esim. Metallican kanssa, mutta kiertue olisi vaan isompia klubikeikkoja areenoitten sijasta. Siten bäkkärikin olisi pienempi ja äijien olisi pakko hengata meidän kanssa! Se olisi loistavaa.

Provinssirock 2007

Mitä helvettiä sitä voisi kirjoittaa festarista, joka periaatteessa jo yhden vuoden jälkeen on nähty, mutta jonne silti tulee aina lähdettyä ja jossa aina on niin kivaa? Olihan Provinssirockissa tänä vuonna ehkä historiansa (se vähäinen, mitä on itse tullut osallistuttua) mielenkiintoisin kattaus mitä omaan musiikkimakuun tulee, mutta voiko joku tosissaan väittää nauttivansa festarikeikoista, saatika lukevansa niistä vielä jälkikäteen?

Positiivista

Hatebreedin saapuminen ensimmäistä kertaa Suomeen oli varmasti monelle kesän mieluisin uutinen. Lisäksi esiintymisen siirtyminen Ilosaaresta Provinssiin osoittautui onnekkaaksi sattumaksi, sillä meininki Saarilavalla oli festivaaliaspekti huomioiden ihan mallikasta. Kierttaria perseelleen ei tietenkään saanut vetää, mutta kyllä siellä mustelmien makuun ihan mukavasti pääsi. Bändi keskittyi luonnollisesti enemmän uudempaan numetal-materiaaliinsa, mutta kyllä niitä vanhempiakin hittejä saatiin onneksi kuulla. Festarikesän parhaita hetkiä.

Lauantaina plussan puolelle ylsi myös Mokoma, jonka suviyönhämyinen esitys salmarilla terästetttynä loi miellyttävää tunnelmaa pimenevään iltaan.

Ennen sunnuntaihin siirtymistä kerrottakoon lyhyesti vielä perjantain kuulumiset; Flogging Mollyn käsittämätön suosio päälavalla löi ällikällä, Stalingrad Cowgirls vakuutti trioksi erittäin muhkealla soundillaan. Joen rantaan sijoitettu kodikas keputeltta tarjosi oivan tekosyyn virkistäytymiselle lavalta toiselle siirryttäessä. Eli kuten arvata saattaa, loput bändit jäi siis näkemättä… Festareialueelta löytyi myös kuulemma parakkiin kyhätty disko, jonka tietysti missasin.

Sunnuntai oli hyvistä ennakkoastelmistaan huolimatta erittäin väsynyt. As I Lay Dying pohjusti hyvällä esityksellään tulevaa suosiota maassamme, keräten Rytmiteltan liepeille kiitettävän yleisömäärän. Lamb of God takoi puolestaan festareiden viimeisenä esiintyjänä kotiinlähtöä odottavien silmissä piinaavaan pitkän setin punaniskametalliaan, huonoista soundeista ja puolityhjästä teltasta huolimatta mukiinmenevä esitys. Olisipa kiva nähdä nämä bändit joskus muissa merkeissä.

Negatiivista

Pahiten kirpaisi odotetun Amy Winehousen peruminen ja siitä kuuleminen viisi minuuttia ennen keikkaa sen jälkeen, kun hirveällä kiireellä oli saatu majapaikka tyhjennettyä, tosin Isoo-teltan paskan tunnelman ja järkyttävän äänentoiston huomioiden olisi siitäkin esityksestä jäänyt varmasti ulosteen maku suuhun. Tämä Ankea Areena onnistuu vuodesta toiseen piinaamaan festarivieraita, mutta jatkettakoon purnausta vaikka Ilosaari-raportissa… Ikävää näillä festareilla on myös se ikuisuusongelma, että luvattoman paljon hyviä bändejä jää näkemättä. Tällä kertaa varsinkin kehuja saaneiden Animal Alphan ja The Blood Brothersin missaaminen jäivät kaivelemaan.

Hyvän underground/indie-osaston vastapainona olikin sitten varsin väsyneet vetonaulat. Ainakaan meikäläistä ei Velvet Revolver, Patti Smith tai edes Scissor Sisters saaneet syttyymään, vaikka viimeksimainittu toki jatkomusana toimi erittäin hyvin.

Näin siis tällä kertaa. Jokainen voi peruskoulumatikalla laskea plussat ja miinukset yhteen, ja todeta, että voiton puolelle jäätiin jälleen kerran.

As I Lay Dying – Shadows Are Security

Kotikonnuillaan Amerikan Yhdysvalloissa kovastikin suosittu, muodikasta svedumetalcorea vääntävä As I Lay Dying takoo selkeästi kun rauta on kuumaa. Yhtyeen edellinen julkaisu Frail Words Collapse sisälsi sinänsä varsin mainiota Edge of Sanity -tyylistä riffittelyä, joten itselläni olivat odotukset uutukaisen suhteen korkealla. Ja niinhän siinä sitten kävi, kuten suurten odotusten suhteen ah niin monesti. Eihän tämä nyt totaalista sontaa ole, eikä edes juuri millään tavalla ärsytä, mikä tekee asiasta tosiasiassa kaksin verroin ärsyttävämpää. En tiedä onko kyse sitten levy-yhtiön painostuksesta tai markkinavoimien mukanaan tuomasta humusta, mutta kovin köykäisten eväiden kanssa on tällä kertaa lähdetty levyä tekemään.

Soittohan tämän bändin jätkiltä jo tunnetusti sujuu ja sounditkin on hiottu ihan tyyliinsä sopiviksi, mutta nuo seikathan eivät tunnetusti ole näin isojen metalli-lafkojen julkaisuissa lähes koskaan kahnanneetkaan. Biisit nyt vaan yksinkertaisesti sisältävät niin paljon kliseisiä juttuja, eivätkä edes sellaisia hyviä kliseitä, vaan väsyneitä rippauksia milloin Göteborgista, milloin Rauta Neitsyt -yhtyeen suunnalta. Levyraadin Pirkko Liinamaata lainaten; ”kyllä tätä olisi autossa mukava kuunnella”, ja tokihan se tuossa omassakin soittimessa pyörii paremman puutteessa. Jos kuitenkin tosissaan aion tämän ”genren” bändejä fiilistellä, käännyn valinnoissani samaisen yhtyeen edellisen levyn tai Unearthin vastaavan puoleen.

Sanottakoon kuitenkin, että nelosbiisi The Darkest Nights on ihan kiva ralli, joka jää jopa mieleen. Kymppibiisissä mukana koriseva Zaon Dan Wayandt nostaa myöskin pisteitä hieman, vaikka biisi itsessään on aika kuiva. Silti; voi pojat mitä ootte menny tekemään.