Avainsana-arkisto: Appendix

Appendix – Extraneus

Jo yli 30 vuotta sitten perustettu, mutta melko verkkaisesti toimivaa Appendixia ei näemmä pysäytä mikään, vaikka levytysten välillä kuluukin melko pitkiä aikoja. Bändin edellisestä ”Syyntakeeton”-pitkäsoitosta on kulunut jo seitsemän vuotta. ”Extraneusia” on tehty siis jo pitemmän aikaa, ja ainakin keikoilla on näistä ohjelmanumeroista vedetty ainakin muutamaa.

En ole koskaan lämmennyt Appendixin peruspunkkiin nojaavalle nykylinjalle, ja keski-ikästyneen ja moottoripyöriin viehtyneen Appendixin mahdollisesta punkkeudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta musiikillisesti ”Extraneus” ainakin noudattelee punk rockin peruskaavoja. Tosin ”Extraneus” alkaa Appendixille jopa epätyypillisen raskaasti, mutta Osasto 6 jääkin sitten ainutlaatuiseksi vedoksi muun materiaalin noudattaessa enemmän tai vähemmän tuttuja latuja. Ei albumia ole pituudella tai klassikkomateriaalilla liiemmin pilattu, vaikka muutaman kerran Appendix osuukin maaliin, tai ainakin lähelle sitä.

Mitä levyn soundeihin tulee, niin ne ovat muuten ihan selkeät ja kirkkaat eli ns. ”2010-luvulle päivitetyt”, mutta lauluista on välillä hankala saada selvää. Mielipiteitä bändillä tuntuu olevan muun muassa vallankumouksista ja ahdasmielisistä punkpoliiseista, mutta olisi niitä ollut toki mukava tutkia lähemminkin kun sanoituksia ei kansivihossakaan ollut.

Parhaimmillaan punkinraapiminen sujuu Appendixilta ihan luontevasti, mutta heikoimmillaan ”Extraneus” on todella väsynyt tekele. Se tosin pitää Appendixin ansioksi laskea, ettei yhtye ole tehnyt vain hiilikopiota ”Syyntakeettomasta” vaan on mennyt jopa eteenpäin. Tällä levyllä ei kuitenkaan näytetä närhen tai minkään muunkaan otuksen munia nuoremmille. Yhtyeen ystävät se kuitenkin pitänee tyytyväisinä.

Hardcore-klassikoita Tampereen Klubilla

Punk tuli taas. Ainakin niiden keski-ikäisten sydämiin, joiden mielestä punkille ja hardcorelle ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista vuoden 1984 jälkeen. Tosin kyllä se tuli itsellenikin, vaikkei mihinkään ole oikeastaan kadonnutkaan. Tavallaan koin omankin oloni nostalgiseksi tämän ”nostalgiatrippi-illan” aikana, olivathan lauteilla sellaiset bändit joiden kautta tuli itse tutustuttua hardcoreen ja punkkiin. Terveet Kädet oli ensimmäinen koskaan kuulemani hc-bändi, ja Appendix taisi tulla heti perässä. Muistelen sitä hetkeä, kun ensimmäistä kertaa kuulin Terveitä Käsiä tietämättä lainkaan mitä hardcore edes on. Hieman myöhemmin tulivat vielä Riistetyt ja J.M.K.E.:kin maailmaani. Automatkalla Tampereen Klubille soi Terveiden Käsien tuore livelevy ”UGH!!!”, jossa on sekä sähköinen setti että Porissa elokuussa 2011 äänitetty akustinen keikka (jota allekirjoittanut ei ihme kyllä ollut katsomassa). Olihan siinäkin esimakua illan annista, joka oli enimmäkseen kasikakkosta, ja -kolmosta, sekä hieman kasiysiä.

Ensin soitti porilainen Appendix, jonka näkeminen ei sinänsä ollut elämys kun yhtye on viime vuosina nähty monta kertaa kotikaupungissaankin. ”Ei raha oo mun valuuttaa” -klassikkolevyyn painottunut setti kuitenkin kiinnosti, onhan kyseisellä levyllä joitakin helvetin hyviä biisejä. Esimerkiksi Kuitenkin kuolemme, Raiskaus ja toki Ei raha oo mun valuuttaa. Itselleni kyseessä on melko tärkeä levy, joille yhtyeen myöhemmillä levytyksillä ei ole ollut mitään jakoa. Harmi, että yksi oma suosikkini eli Kytän unelma jäi soittamatta, tai sitten vain nukuin onneni ohi.

Sitten Riistetyt, jonka näkeminen ei sekään ole mikään maailman seitsemäs ihme. Yhtye tuntui olevan kovemmassa iskussa kuin muutamaa viikkoa aiemmin Vastavirralla, jossa se soitti oman 30-vuotiskeikkansa. Kyseinen keikka oli hyvin juhlahumuinen, ei bändi edes tuntunut yrittävän soittaa yhtä timmisti kuin nyt.

J.M.K.E. rahdataan keikalle tätä nykyä lähes vuosittaisella tahdilla, mutta kolmikkona esiintynyt ja taustalaulajansa kotiin jättänyt J.M.K.E. oli illan bändeistä ainoa, joka oli sisäistänyt ”plays klassikkoalbuminsa” -ajatuksen. Tämä settilista noudatteli orjallisesti ”Külmale maale” -albumin kappalelistaa, jonka ulkoa opetteleminen pitäisi muuten kuulua punk-yleissivistykseen. Siten hyvinkin paljon mieleeni, kun en J.M.K.E.:n myöhemmistä levyistä perusta läheskään samalla tavalla. Yllätyksellisyyttä nyt ei tosin ollut mukana ollenkaan, ja seuraavaksi tulevan biisin tiesikin jos vaan muisti kappalelistan ulkoa. Eikä encorena soitettu Pieni mies, iso tuoppi ollut sekään varsinainen ylläri. Energisyyden suhteen J.M.K.E. oli kyllä hyvässä iskussa, vaikka rumpali olikin vähän jähmeä. Aiemmin näkemilläni keikoilla on tosin ollut hektisempi meininki. Johtuikohan Villun kitarasta, tai paremminkin siitä ettei se kuulunut välillä tarpeeksi hyvin?

Onkohan tämä moneskin kerta kun näen Terveet Kädet? En tiedä, aika monta kertaa yhtye on kuitenkin ehditty nähdä. Äijälä kyykkii ja kärisee naama punaisena Death Trip -paita päällä, vierellään kitaristi Ilari Kinnunen. Toisella puolella heiluu basisti Jani Kaarlela ja taka-alalla riehui Aki Kannisto rumpujen takana. Kaksi viimeksi mainittua juippia ovat Terveiden Käsien tuoreimmat sormet, joiden vahvistamia Terveitä Käsiä en ollut koskaan nähnyt aiemmin missään. Kokoonpano jossa vaikuttivat vielä Lene ja Peedro oli vielä hyvässä iskussa viime elokuussa Porisperessä, joka jäikin kyseisen kokoonpanon viimeiseksi keikaksi. Terveiden Käsien edellinen Tampereen keikka Jello Biafran lämppärinä ei kuultujen tarinoiden perusteella mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta tämän keikan luulisi kompensoineen kyllä sen.

Terveiden Käsien kohdalla en pistänyt lainkaan pahakseni ”plays Terveet Kädet” -ohjeen noudattamatta jättämistä. Mielestäni kyseessä ei ole edes Terveiden Käsien paras levytys, johon rajoittuminen olisi todennäköisesti tarkoittanut esimerkiksi ”Äärettömän Joulun” biisien mahdollista poisjättämistä. Terveet Kädet ei tosin voi olla soittamatta Pissaa ja paskaa ja Mul on liian lyhyt sänkyä. Nyt setti oli sekoitus kaikkea, ja taisi siinä olla muutama uudempikin biisi.

Yksikään bändi ei soittanut levyt taltioineilla kokoonpanoillaan, mutta se olisi ollut joko äärimmäisen hankalaa toteuttaa tai sitten vain täysin mahdotonta. Sitten klassikkoalbuminsa soitti ainoastaan J.M.K.E. Pieniä mokia, eikä niitä ylimalkaisesti korostamallakaan voi iltaa sanoa heikoksi, vaikka bändit soittivat mielestäni pääasiassa lähinnä hyviä mutteivät tajunnanräjäyttäviä keikkoja. Sen tietyn fiiliksen etsiminen onkin lähinnä vain haihattelua. Sen fiiliksen, joka purkautui Terveiden Käsien ensimmäistä kertaa käpälöidessä soitintani ja tärykalvojani. Parempi siis vain arvostaa sitä, että nämä bändit sentään vielä soittavat.

[flickrfeed photoset=72157629555383953]

Porilaisten näkemys tunkista – Porispere 2011

Maailma ei tarvitse enää ensimmäistäkään uutta perusrokkifestaria. Tosin porilaisten vastaisku Sonispheren siirrolle on kaikkea muuta kuin väritön perusfestari. Jo alusta lähtien näiden sekopallojen festivaalia on markkinoitu tavanomaista anarkistisemmin, ja siihen on liittynyt Sonispheren järjestäjille kettuilua, tuotteistamisen viemistä äärimmilleen (kuinka monella rokkifestarilla on oma kilju?), R-kirjaimen tiputtaminen pois festivaalin nimestä. Nokkelina tyyppeinä Porisperen isät keksivät lempilapselleen myös hyviä sloganeita; ”Raumal! Oleks tosissas?”, ”Pitäkää tunkkinne!”, ”Älä ver sit mitää perskännei” ja ”Kuka siivoo?!”.

Porispere on myöskin osittain välttänyt buukkaamasta niitä samoja bändejä mitä kaikilla muillakin rokkifestareilla esiintyy. Toki Porisperellä on kesän takuuvarmat kiinnitykset kuten Mike Monroe, Mokoma ja Battle Beast, mutta myös satakuntalaisia (Lapko, Appendix) bändejä, Circlen ja Anvilin kaltaisia kulttinimiä unohtamatta.

Todettakoon siis, että Porisperen lähtökohdat ovat vähintään mielenkiintoiset.

Perjantai

Saapuessani paikan päälle pienen sekoilun jälkeen (ylimääräisiä opasteita ei siis lähimaastossa ollut) oli Order! Order! jo soittamassa Rautalavalla, joka oli hieman oudosti sijoitettu anniskelualueelle. Ikärajattomalta alueelta työntyi kiila lavan edustalle, mutta ratkaisu on kyllä hieman hassu. Eihän tuo nyt itseäni haitannut kun olen saanut ostaa Alkosta väkeviäkin jo monen vuoden ajan, mutta mahtoi alaikäisiä porispereilijöitä harmittaa… mikäli heille nyt oli suurehkoa tarvetta edes päästä ko. lavan edustalle, olivathan suuret vetonaulat kuitenkin päälavalla. Ensimmäisenä siellä olikin olemassaolostaan keikkailulla muistuttava, levytyspuuhissa oleva Lapko, jota tosin seurasin enimmäkseen siltä lavattomalta anniskelualueelta käsin.

Vaikka äsken jauhoinkin jotain vetonauloista, oli moni itseäni eniten kiinnostava artisti kuitenkin esiintymässä pikkulavalla. Niin myös Kakka-Hätä 77, joka on omissa silmissäni ja korvissani alkanut kärsiä inflaatiosta. Jo monta kertaa aiemminkin nähty bändi jaksoi kuitenkin viihdyttää ja tuntui kolisevan paremmin kuin Laman lämppärinä. Tämän keikan aikana oli muuten kiva huomata, että anniskelualue oli mukavan avara.

Sitten oli taas aika katsastaa Suomen virallisen rokkikukon Mike Monroen livekunto. Eipä ollut päässyt rapistumaan sitten Ilosaaren, mutta kitaristi oli vaihtunut Dregenistä Nasty Suicideen, ensiksi mainitun ollessa estynyt. Uumoiltu Mike Monroe feat. Andy McCoy -tilanne tosin jäi näkemättä, vaikka lavalla olikin vain kolme neljästä Hanoi Rocks -musikantista. Tämän jälkeen siirryin takaisin anniskelualueelle katsomaan toista veteraania, eli Tumppi Varosta & Problemsia. Aina samassa sinisessä paidassa viihtyvä Varonen soitti hyvän keikan tälläkin kertaa. Aikalailla mentiin tasoissa taannoisen Tampereen keikan kanssa, mutta tällä kertaa yllätysmomentin puuttuminen ei tehnyt tästä keikasta yhtä ikimuistoista. Nykyinen Varonen/Raitsikka/Sero/Maunula-kokoonpano on todella hyvässä iskussa.

Disco Ensemble meni etäämmältä seuraten, ilman että itse keikasta olisi jäänyt erityisiä mistikuvia. Oli se nyt parempi keikka kuin mitä edellinen levy antoi olettaa, mutta kyllähän sekin aika kului lähinnä Terveitä Käsiä odotellessa. Olin kuullut kauhutarinoita Jello Biafran lämppärikeikalta, jossa Läjä ei ns. ollut oma itsensä, joten ehdin jo pelätä tämänkin keikan onnistumisen puolesta. Pelko oli kuitenkin turhaa, kun Läjä näytti olevan entisellään. ”Hittiä hitin perään” oli tämänkin keikan kaava, jolla homma hoidettiin kotiin tyylikkäästi. Ja tästä bändistä se oma hardcoren kuuntelu alunperin lähtikin.

Olen käyttänyt lukuisia tunteja Pelle Miljoona Oy:n biisien kuuntelemiseen nuorempana, ja onhan Pellen alkutuotannossa helvetisti hyviä biisejä. Tämä setti nyt tietysti painottui sinne ”Viimeinen Syksy” ja ”Moottoritie on kuuma” -levyihin, joiden henki tavoitettiin välillä pelottavankin hyvin. Pelle ja Tumppi Varonen vaihtoivat rooleja, kuten pitikin. Tumppi Varonen esitti ainakin Lanka palaa -biisin kahteen kertaan tämän illan aikana (Problems esiintyi vain muutamaa tuntia aiemmin), mutta toisaalta jopa rasittava Tahdon rakastella sinua esitettiin vain Pellen kanssa. Ja olihan tietysti Juokse villi lapsi, Vapaus on suuri vankila, Koska sydän sanoi niin ja Moottoritie on kuuma mukava kuulla alkuperäisen kokoonpanon esittämänä, oli kyseessä nostalgiakiertue tai ei. Oikeastaan keikassa häiritsivät vain jotkin Ari Taskisen instrumentistaan päästämät äänet, mutta kokonaisuus oli silti katsomisen arvoinen. Ja taas oli Pelle Miljoona Oy:n taru siinä.

Perjantai ei kuitenkaan ollut vielä siinä. Pikkulavalle marssi vielä Porin ikioma Appendix. Olen nähnyt Mikki Borgensenin tukevammassakin muusissa kuin mitä nyt, mutta jokainen biisi tuntui kertovan rakkaudesta. Appendix olisi voinut toimia varsinaisena jatkoklubibändinä, nyt se ei tuntunut oikein miltään Pellen jälkeen. Jatkoklubin kautta nukkumaan.

Lauantai

Toisin kuin perjantaina, päädyin katsomaan enemmän bändejä päälavalla kuin pikkulavalla. Tämä johtui pääasiassa siitä, että Rautalavalla soitti enimmäkseen cover-bändejä. Porisperen konsepti on pohjautunut alusta alkaen silkalle jääräpäisyydelle ja tervehenkiselle vittuilulle, jonka vuoksi pikkulavalla soitti coverbändejä. Metallica-tribuuttia en jaksanut kuunnella, Maiden-bändin aikaan en ollut enää edes paikalla mutta Paul Stanley Boozing Societya tuli kuunneltua. Yhtyeelle pitää nostaa hattua siitä, että se soittaa kasari-Kissiä. Kaikki muut Kiss-coverbändit soittavat 70-luvun Kissiä maalit naamalla, joten tämä oli piristävä poikkeus. Ja onhan levyhyllyssäni melko monta 80-luvulla julkaistua Kiss-äänitettäkin, joita kuuntelemalla tuli otettua omia ensikosketuksia heviin.

Mutta se niistä cover-bändeistä, joita soitti pikkulavalla pitkin päivää. Saavuin pelipaikoille 13.30, jolloin No Second Thought jäi näkemättä, mutta pääsin sentään näkemään Circlen kokonaisuudessaan. Setti oli edelleen Rautatie-painotteinen, mikä tietenkin kävi minulle mainiosti. Kas siinä ihana levy, jota voi suositella niillekin jotka eivät Circlestä tiedä tuon taivaallista. Vähän laihanlaisesti vaan oli porukkaa eksynyt näin aikaisin paikalle.

FM2000:n ajattelin vihdoin tsekata, mutta olin liian sosiaalinen mennäkseni katsomaan sitä. Sen sijaan Sakara-bändeistä Mokoman katselin kyllä ihan loppuun asti, onhan bändin livesetissä sentään joitakin hyviä biisejä vaikka Marrasta ei enää jaksaisi. Olen yhä melko varma, että Circle-paitaan (!) pukeutunut Annala kajautti keikan lopuksi ”Kiitos Sonisphere, kiitos Pori!”. Muutama muukin kuuli sen nimenomaan tuossa muodossa. Stam1naa ei buukattu näille kekkereille.

Graveyard muistutti siitä, miten kovassa huudossa seiskariretro tänä päivänä on. Varsinkin Ruotsista tuntuu puskevan vanhan koulukunnan heviä soittavia ryhmiä alvariinsa, myös vahvasti Led Zeppelin -vaikutteinen Graveyard. En ihan ymmärrä bändin ympärillä vellovaa hypeä, mutta kyllä tuon keikan katseli mieluusti sadekuurosta huolimatta. Ja onhan kyseessä selkeästi parempi bändi kuin joku Wolfmother, jonka juontaja mainitsi Black Sabbathin ja Led Zeppelinin yhteydessä spiikatessaan bändiä lavalle.

Anvil oli buukattu Porispereen siksi, että se on ”porilaisempi kuin porilaiset itse”. Todennäköisesti lausahdus viittaa Anvilin jääräpäisyyteen ja pää-läpi-harmaan-kiven-mentaliteettiin, jonka turvin se soittaa edelleen kasariheviä vaikka sen olisi kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaisesti pitänyt kuolla jo ajat sitten. Se oli lapsellista, ei edennyt sooloilujen takia välillä minnekään eikä ole edes musiikillisesti järin ihmeellistä… mutta helvetti soikoon kun se oli huikeaa! Ja ennen kaikkea aitoa. Lips ja kaverinsa tuntuivat oikeasti olevan innoissaan päästessään soittamaan. Varsinkin sen hieromasauvasoolon aikana näytti siltä, kuin 50-vuotiaiden nahoissa pyörivät teinit olisi päästetty lavalle. Enkä toki myöskään pistä pahakseni 666:n ja Metal on Metal -klassikoiden kuulemista livenä. Anvil tuntui myös soittavan raskaammin kuin muut Porisperen bändit.

Anvil oli itselleni ehdottomasti lauantain pääesiintyjä, jonka jälkeen oli melko turhaa pysytellä paikalla pitempään. Raised Fistin takia en jaksanut jäädä kolmeksi tunniksi odottelemaan, varsinkin kun siihen kolmeen tuntiin mahtuivat Kotiteollisuus, Coverslaves-niminen Iron Maiden -coverbändi ja se Battle Beastin kammotus, joka kuulemma soitti ylipitkän keikan, mistä sitten Kotiteollisuus sai maksaa lyhyemmällä soittoajalla. Pressipassin ja rannekkeen turvin pääsin kuitenkin vilkaisemaan (ja kuvaamaan) Raised Fistiä. Energistä tuntui meininki olevan, ja olisin toki jäänyt katsomaankin sen ellei noisepörinän kutsu olisi jo rutissut korvissani. Viimeinen havainto festivaalialueelta oli kuulutus, jossa todettiin ilmahitsauskilpailun voiton menneen Teuvo Lomaniksi ilmoittautuneelle henkilölle.

Sunnuntai

Kahden päivän lipun ostaneille luvattiin sunnuntai vielä kaupanpäällisiksi. Kahden ensimmäisen festivaalipäivän kävijöitä en usko tirehtööri Vilkunan paikalle odottaneen suuriakaan massoja, sillä sunnuntai oli perin lapsipainotteinen päivä, ainakin taukoonsa asti. Jytäjyrsijät soittivat liian aikaisin, joten ehdin parahiksi paikalle näkemään Hevisauruksen. Keikkahan oli tunnetusti suunnattu lapsille ja lapsenmielisille sekä näiden vanhemmille, mutta ei varsinaisesti kaltasilleni rokkijournalistintapaisille. En voi sanoa kärsineeni krapulasta – paremminkin tekemisen puutteesta – mutta omissa touhuissani alkoi selvästi jo näkyä taisteluväsymystä kolmen illan humppaamisesta. Mutta halusin silti aivan välttämättä nähdä Hevisauruksen. Sitä paitsi pääsenpä nyt sanomaan nähneeni Hevisauruksen keikalla ja vielä kuvanneeni kaksimetristä, naamani edessä tiluttavaa muinaisjäännettä. Miten nuo möhmötit käyttävät pedaaleita? Eikö lavalla tule hiki? ”Tykkäättekste tiiliskivistä?” ”Joo!”. Oma suosikkisaurukseni on Riffi Piffi ja suosikkihevini Popkornipulla. Muffi Puffilla (bassosaurus) tuntui olevan krapula, kun sen liikehdinnät olivat jähmeämmät kuin muilla hirmuliskoilla.
Hevisauruksen jälkeen koin kokeneeni jo tarpeeksi yhden viikonlopun osalta, joten menin moikkaamaan vielä Kirjurinluodon lampaita (lähettivät lukijoille muuten terveisiä) ennen kuin tepastelin Porispere-tossut jaloissa porteista ulos viimeistä kertaa, jättämällä samalla Jukka Pojan ja Palefacen luodolle soittelemaan.

[flickrfeed photoset=72157627339801743]

Metalliaurinko 2010, perjantai

Kesäkuun ensimmäinen viikonloppu: Koulut ovat päättyneet, jonka seurauksena puoli Suomea on liikekannalla. Maantiet ovat täynnä perheitä matkalla sukulaistytön/pojan valmistujaisjuhliin, teinit kavereiden kanssa dokaamassa koulujen loppumisen takia ja muutama hullu matkustaa Harjavaltaan. Harjavallan kouluranta lauloi ja soi jo seitsemättä kertaa Metalliauringon alla, vieden paikallisilta teineiltä vakijuopottelupaikan ensimmästä kertaa kahden päivän ajaksi. Lammaksen määkiviä edustajiakin näkyi hoodeilla pari kappaletta, ja tässä jälkimakua siitä mitä jäi käteen tinnituksen ja janon ohella.

Perjantain korkkasi käyntiin porilainen No Second Though pikkulavalta käsin, hissunkissun ilman turhia kiireitä. Olen nähnyt bändin aikaisemminkin edellisenä syksynä Riistettyjä lämppäämässä, jolloin NST oli vielä epävarma ja ujo yhtye. Ihmekös tuo, kun bändi soitti silloin ensimmäistä keikkaansa. Mutta nyt bändin soittoon oli tarttunut jo varmuutta kokemuksen kartuttua, ja keikkaa olikin ihan mukavaa seurata, tosin persoonattomuutensa suhteen ei ”Hurraa!”-huutoja vielä kannata huudella.
Isolle lavalle päässyt Thrashgrinder oli ennakkoon yksi eniten odottamistani tapauksista, vaikka bändin MySpace-sivuilla tarjoilemat maistiaiset eivät minuun sen pahemmin iskeneet. Lavalla helsinkiläispartio tuntuu olevan omassa elementissään. Thrashgrinderin ”Suicidal Tendencies meets Napalm Death” -tyylinen, raikas crossover-thrash vei mennessään karismaattisen Rodden johdattamana. Minkäänlaista pittiä vaan ei näkynyt, vaikka Thrashgrinderin punkinkatkuinen rytke suorastaan vaatii sellaista. Bändi on tosin melko tuore tapaus, joten sen maine kovana keikkakoneena ei varmasti ole vielä levinnyt joka notkoon ja saarelmaan.
Tässä vaiheessa piti käydä autolla, jonka takia Lohjan poikien lyhyestä setistä jäi arviolta puolet näkemättä. Huikeasti nimetyn You Can’t Keep Me Downin tyly vokaaliosasto vakuutti, mutta lähes jokainen biisi tuntui alkavan samplella. Jokainen voi itse omassa päässään miettiä onko tuo kovin tarpeellista, mutta kyllä YCKMD niiden käyttämisen ansiosta ainakin erottui muista bändeistä. Bändi myös lopetti settinsä sampleen, joka oli häiritsevissä määrin tutunoloinen… jos vaan saisi päähänsä mikä (tunnus)biisi se oli.

Appendix – tuo punkmaailman Yö – oli Appendix. Veteraanibändi, jonka keikka ei hirveämmin säväyttänyt muttei myöskään tuottanut pettymystä. Pisteitä pitää Appendixille antaa siitä, ettei se ole sortunut olemaan vain pastissi itsestään, vaan muistutti biisivalinnoillaan siitä, että elämää on ollut 80-luvun jälkeenkin. Mutta kait se seuraava albumikin tulee tämän vuosikymmenen puolella… ehkä.  Yleisöä ei tosin Mikki Borgensenin ja kumppaneiden show tuntunut kauheasti inspiroivan, sillä lavan edusta näytti aika tyhjältä.
Pikkulavan edessä oli sitten tunkua senkin edestä, kun Hammertime aloitti. Festivaalikansa oli tässä vaiheessa pääsemässä pittaamisen makuun, kun moista toimintaa taidettiin lavan edustalla harrastaa. Ja mikäs siinä noin väkivaltaisen ja räiskyvän musiikin tahdissa pitatessa. Pittaamiseen tosin oli syytäkin, koska aurinkoisesta kelistä huolimatta sää oli kaikkea muuta kuin lämmin.
Jengi sai pienen hengähdystauon Part Time Killerin ollessa seuraavana soittovuorossa. Bändi vastasi kekkereiden melodisimmasta osastosta siihen asti, vaikka vauhdista ja energiasta ei bändin soitossa ollut pulaa. Oikein mieltä lämmitti katsella bändin sydämellistä musiikkia.

Thrashgrinderin ohella eniten odotin myös Ratfacelta, joka oli energiamääräänsä nähden tungettu liian pienelle lavalle. Siinä oli kuulkaas sellaista meininkiä, että punkkarit ja hardcore-runkkarit lentelivät, melkein myös miksauspöytä. Rottajengi myös tarjosi silmänruokaa kummankin sukupuolen edustajille: saunasta karkasi raavaita, alastomia miehiä ja Pussyrat Dollz piipahti lavalla, harmi ettei neitojen rääkyminen kuulunut ainakaan yleisön takaosaan asti. Pienistä puutteista huolimatta rottabileet olivat onnistunutta sorttia, joten ei muuta kuin rispektii!
Illan ainoa ulkomaalaisyhtye oli brittiläinen The Fallthrough. Heti ensimmäisenä vokalisti Ed hyppäsi alas lavalta, eikä keikan aikana kiivennyt enää takaisin ylös. Mies olisi varmasti lähtenyt hortoilemaan alueen takaosaan asti, ellei hän olisi ollut mikkipiuhansa vanki. Äijä koetti kovasti saada yleisöä mukaan, jossa hän jossain määrin onnistuikin. Alue vaan näytti tyhjenneen Ratfacen jälkeen, osan porukasta ollessa jo liian muusissa tai paikallisessa jatkoilla katsomassa Kakka-Hätä 77:aa. Itse jäin katsomaan brittien settiä melkein loppuun asti ja tuin bändiä ostamalla myynnissä olleen ceedeenkin, mutta se ei kuulostanut kotimatkalla niin hyvältä kuin livenä. Ehdottomasti livebändi.

Jos minulta kysytään, niin ihka ensimmäinen päiväni Metalliauringossa maistui kerrassaan makoisalta. Perjantai tosin upposi paremmin, mutta eipä lauantai jäänyt kauheasti jälkeen.