Avainsana-arkisto: Andy Cairns

Therapy? Tampereen Pakkahuoneella

Andy Cairnsin on pakko värjätä hiuksiaan, muuten tuo 47-vuotias irkkurokkari ei yksinkertaisesti voisi vaikuttaa niin nuorekkaalta. Okei, kyllähän miehen lavahabitus on muiltakin osin jotain aivan käsittämätöntä, kyseessä on nimittäin tyyppi joka jaksaa heilua, pomppia ja intoilla läpi puolitoistatuntisen ilman minkäänlaista teennäisyyden tai hyytymisen merkkiä. Ja niin myös Michael McKeegan, Cairnsin bändikaveri ja Therapy?-nimisen yhtyeen basisti.

Therapy? on vaihtoehtorokkiaan paiskonut jo 1990-luvun taitteesta ja pitkäsoittoplattoja orkesterilla löytyy kunnioitettavat 14 kappaletta, joista yksi on massiivinen 36 biisiä sisältävä kokoelma. Tunnustan, että ainoastaan harvat näistä ovat minulle tuttuja, ja arvatenkin juuri eniten ne ”Troublegum” ja ”Infernal Love”, joiden ansiosta ylipäätään suuri yleisö bändin tietää.

Yhtä kaikki, kävin tarkkaamassa bändin livekunnon, koska viime kerrasta on vierähtänyt jo reilu vuosikymmen ja muistot tästä ovat hyvin positiivisia. Plusmerkkinen linja jatkui tänä syksyisenä lauantai-iltana myös Tampereen Pakkahuoneella, Therapy? nimittäin jaksaa pauhata nuoren orin innolla. Trio kirmasi kuin kesälaitumella.

Bändi selvästi tietää kuinka yleisö valloitetaan puolelleen, koska heti keikan kärkeen nasautettiin ”Troublegumin” hittiraita Isolation ja ”Troublegumia” ja ”Infernal Lovea” tarjoiltiin pitkin keikkaa juuri sopivasti, jotta yleisö pysyi messissä samalla innolla alusta loppuun. Therapyn? vahvuus näyttäisi olevan nimenomaan vuorovaikutus yleisön kanssa, koska jos bändin meininki, osallistaminen ja vuolaat ylisanat kunnioituksesta faneja kohtaan olivat fuulaa, minä ainakin nielin pajunköyden sellaisenaan.

Originaalia bändissä on myös sen vahvasti vaihtoehtoinen anti. Ainoastaan ”Troublegum”-kiekon tietävät saattavat mennä vipuun olettaessaan orkan olevan vain perusrokkia paikoin hieman vinoon vääntävä trio. Keikka paljasti hyvin sen, miksi Therapy-sanan perässä on kysymysmerkki – orkesterin ulosanti flirttailee keikkatilanteessakin hyvin vahvasti noise rockin ja muiden vähemmän konventionaalisten tyylilajien tonteilla.

Mikä ehkä lisäksi yllättävää, melko suuri yleisö jaksoi ilman taukoja digata keikan vinoimmatkin vaiheet, ja tätä jengiä oli paikalla huomattavasti odotettua enemmän. Voi tietty olla, että kaikki tiesivät mitä odottaa, mutta oletusarvoisesti mietin päässäni, että ainakin puolet niin suuresta porukasta oli saapunut paikalle ysärihittien tähden. Pakkahuoneen puoli oli helposti ainakin puolillaan, joka on aidosti vaihtoehtoiselle bändille, joka ei ole paljon uutuuslevyillään hittilistoilla majaillut, todella hyvin.

Vaihtoehtoterapiaa voi livenä suositella monin tavoin hieman vinosta rokista ja punkista kiinnostuneille. Bändi pitää huolen sekä oikeista että ysärifaneistaan soittamalla paljon vanhaa dance-kamaa. Kaikki oudommat biisit eivät ehkä itsellä iskeneet suoraan tajuntaan, mutta arvostin niidenkin kohdalla live-esitystä kovasti.

Pakollinen lämppärikommentti: jatkoin samalla linjalla kuin Entombedin kohdalla. Missasin lämppärin tarkoituksella, ja tällä kertaa vielä mielestäni perustellummasta syystä. Kuka vitun idiootti keksi ottaa pääesiintyjän coverbändin keikalle lämppäriksi?