Avainsana-arkisto: Anal Thunder

Suomipunkin kärkinimet kokoontuvat Torvessa

Lukukausi päätetään jälleen Graduation Day Rumble -bileiden merkeissä Torvessa ja Tirrassa jo kolmatta kertaa perjantaina 30.5.2014. Paikalla on tällä kertaa oikea suomipunkin kerma, kiintotähtenään Teemu Bergmanin klassikkobändi The Heartburns sekä takuuviihdyttävä Anal Thunder.

Kahteen kerrokseen levittäytyvien bileiden esiintyjinä nähdään myös Kyre & Duunarit, Otto Grundströmin kipparoima punkrock-yhtye God Given Ass, Ramopunkin kärkinimi Häiriköt sekä alunperin Lahdesta ponnistanut skeittipunkbändi The Prostidudes.

Graduation Day Rumble III
Pe 30.5. Torvi & Tirra, Lahti
The Heartburns, Häiriköt, The Prostidudes
Anal Thunder, Kyre & Duunarit, God Given Ass
Ovet kello 21, liput 10 eur (vain ovelta)

www.facebook.com/events/627262474017368

[youtube url=HaoDFqLVqHs]

[youtube url=eRorRd1vWgI]

www.facebook.com/pages/The-Heartburns/137150539654411
www.facebook.com/analthunderband
www.facebook.com/TheProstidudes
www.facebook.com/GodGivenAss

Stupido juhlii 25 vuottaan huhtikuussa Circuksessa

Stupido Records & Bookingin 25-vuotisjuhlat huipentuvat lauantaina 12. huhtikuuta Stupido 25 Goes Punk & Ska-iltaan, jolloin The Circuksen lavalla nähdään punkin ja skan legendoja.

Kunniavieraana iltamissa on Ruts D.C. eli brittilegenda The Rutsin nykyinen versio, joka on 33 vuoden jälkeen ryhtynyt esittämään myös punk-aikakautensa materiaalia. The Rutsin urahan pysähtyi kuin seinään kesällä 1980, kun vokalisti Malcom Owen löydettiin kuolleena kylpyammeestaan. Hitit, kuten Staring at The Rude Boys, Babylon’s Burning tai Something That I Said jäivät kuitenkin elämään. Bändin nykyisessä versiossa Owenin vokaaleista huolehtii alkuperäinen basisti John ”Segs” Jennings.

Ruts D.C:n lisäksi lavalle nousevat kotimaiset Anal Thunder, The Valkyrians ja Stupido Recordsin kautta aikojen ensimmäinen kiinnitys, Eestin punk-legenda J.M.K.E. Levymusiikista vastaa DJ Njassa.

Ruts D.C. (uk), J.M.K.E. (est), The Valkyrians, Anal Thunder
La 12.4. The Circus, Helsinki. Liput ennakkoon 20 eur (sis. toimituskulut).

theruts.co.uk

Punkkifestarit lappeenrantalaisittain

Kuten kaikki hyvät festarit, tämäkin alkoi edellisyön enneunella. En nyt lähde kaikkea unessa tapahtunutta äksöniä ylöskirjaamaan, mutta sen sanon, että haastatellessani lavaa pystyttäneitä Pekkaa ja Ollia, totesin ettei ainakaan meikäläisestä olisi tämmöisen show’n pyörittämiseen, edes unissaan. Siispä kymmenen skenepistettä ja papukaijamerkki järjestävän tahon suuntaan, mainiota että saatiin muutaman vuoden tauon jälkeen jälleen punk/hardcore-tapahtuma Suomen väkinäiseen festarikesään.

Koko alkuviikon jatkuneet sateet Lappeenrannassa eivät luvanneet hyvää tapahtumaa ajatelleen, mutta perjantain sarastaessa aurinkoisena alkoivat fiilikset nousemaan. Muutamia salamoita oli sääennusteessa, mutta mielummin satunnaiset ukkospyräykset kuin jatkuva tihkusade.

Perjantai

Festivaalien alkaessa perjantaina siinä viiden maissa, oli alueen liepeille saapunut vasta varsin maltillisesti porukkaa, siitäkin valtaosan paistatellessa päivää aidan vehreämmällä puolella. Onneksi M.O.R.A. ja Fit My Crime möykkäsivät kuitenkin sen verran äänekkäästi, että esityksen saattoi aistia myös alueen ulkopuolelle. Fit My Crimen esityksestä jäi mieleen ennenkaikkea Sepultura-koveri.

Nähtävästi aluelle ei ollut kova kiire vielä näiden jälkeenkään, sillä mukavia turistessa niin Jaakko & Jay kuin Kyre ja Duunaritkin meni ohitse, eikä kovinkaan montaa kipaletta .45 Stainlessinkaan ”pökkelöheviä” (kuten erään kanssafestaroitsijan kuulin kuvailevan) ehtinyt kuulemaan. Perjantain pääasiallinen anti jäi siis Worth The Painin ja tapahtuman pääesiintyjän Trapped Under Icen harteille.

Joonas / Worth The Pain
Joonas / Worth The Pain

Worth The Pain ei ihmeemmin yllättänyt, perusvarmaa tekemistä jo uudistuneeltakin kokoonpanolta. Trapped Under Ice oli puolestaan kovasti odotettu, eikä mielestäni odotuksia pettänyt. Esityksestä ehkä paistoi tietty rutiinomaisuus, eikä erityistä ”unity”-fiilistä päässyt syntymään, mutta bändi soitti hyvin ja kaikki oleellisimmat biisit ja pitti pyöri. En itse ainakaan mitään erityisempää ”high fives” -heittelyä kaivannut. Hyvä ilta, josta todisteena myös seuraavana päivänä aivan täysin jumituneet ojentaja/tms/”lihakset”.

Lauantai

Oli edellinen ilta mennyt kuinka myöhään tahansa, festarialueelle suoiruminen kello 12:ksi sillä olettamuksella, että siellä törötetään yhtä soittoa aina hamaan loppuun, eli kello 23:een saakka, on kelle tahansa mahdoton yhtälö. Paitsi järjestäjille ja työntekijöille, mutta onneksi he eivät ole oikeita ihmisiä.

Näin ollen aamupäivän ohjelmistossa olleet Laineen Kasperi ja Pää Kii jäivät kuulematta, ja jälkikasvun ensimmäinen festarikäynti ajoittui God Given Assin aikoihin. Lapsen korvaan musiikki lienee kuulostanut kuitenkin melko pahalta, sillä kovinkaan montaa minuuttia ei alueella saanut musiikin alkaessa viettää, ja totta puhuakseni omiinkin väsyneisiin korviin kitaranräminä tuntui heti kärkeen turhan terävältä.

Siinä läpi tapahtuman varsin väljästi kansoitettua aluetta silmämääräisesti mittaillessa ja pitkää festaripäivää taivastellessa heräsi ajatus, olisiko kahden lavan käytössä ideaa, jos vain resurssit antaa myöten? Bändien välissä tuppasi olemaan välillä turhankin paljon joutoaikaa, lisäksi alue ei ehkä vaikuttaisi noilla muutaman sadan yleisömäärillä ihan niin autiolta, jos toiseen päähän kenttää lyötäisiin toinen lava pystyyn, isomman kalia-alueen lisäksi tietysti.

IMG_2853_nooneissafe
No One Is Safe

Joka tapauksessa, GGA:ta seuranneen tauon jälkeen illan ohjelman avasi Upright, joka kuulosti pienen orientoitumisen jälkeen jo huomattavasti paremmalta. Livenä mainio bändi, mutta kenties himaoloissa itselle vähän tylsää kuultavaa. Hasta La Vista Social Club oli ehkä sinänsä väärässä paikassa, että hyvin alkaneen hooseemätön jälkeen olisi kernaasti kuunnellut vaikka No One Is Safea, vaikka HLVSC hyviä kaljotteluralleja vetikin. NOIS rykäisikin kaljottelutuokion jälkeen illan ensimmäisen kunnon mylläkän käyntiin. Nyansseja löytyy ja on parin laulajan kohelluksen ansiosta myös aina arvaamatonta liveseurattavaa. Ratface lisäsi illan hämärtyessä löylyä koppiin, mukava nähdä miten kotimaisistakin bändeistä on tullut ihan ”oikeita” isoja nimiä, joita tullaan seuraamaan siinä missä ulkomaalaisiakin.

Sateen yllättäessä (ja muutenkin) alkoi kaljateltassa olla ryysistä. Hieman oli hullunkurista, kun Rejected soitti melko tyhjälle lavanedustalle väkijoukon pullistellessa kalja-alueen aidan takana. Lappeenrantalaispainotteisen loppuillan päätti Anal Thunder, ja varmasti ainakin lokaalit – joita aiempiin vuosiin nähden taisi olla suhteessa enemmän kuin muualta tulleita – saivat vastinetta rahoilleen ja hyvän fiiliksen. Omaa tunnelmaa meinasi laskea alati yltyvä sade ja älynväläys suoriutua Skinnarilasta Kourulaan kävellen. Noin 3 kilometriä, joista yli puolet lähes täysmittaisessa kaatosateessa, eivät kuitenkaan huuhtoneet pois sitä tosiseikkaa, että LPRHC Fest oli meikäläisille ehdottomasti se kesän kohokohta ja ehdottomasti ainoa pakollinen tapahtuma koko suvena, toivottavasti myös tulevina.

Kakka-Hätä 77:n jäähyväiset + 2

”Mä meen itään polttaa blossii ja diggailee Ron Mossii”, totesi Notkea Rotta. En asu idässä enkä polttanut edes röökiä, mutta Ronn Mossin diggailusta ja Playerin kuuntelusta sai rakennettua oivat lähtökohdat illan punk-meihemille Porin Montussa. Alunperin en ollut varma jaksanko tulla paikalle ollenkaan, mutta lopulta olin tulossa paikalle katsomaan nimenomaan Wastedia ja Kakkikset ja Anaalit siinä kivana bonuksena. Tosin keikkapäivän iltapäivänä Facebookissa alkoi kuulua kummia. Kakka-Hätä 77:n edellisillan Turun keikka ei mennyt ihan kaikkien suunnitelmien mukaan ja hommat olivat edenneet siihen pisteeseen, että Porin keikka päätettiin jättää yhtyeen viimeiseksi.

Siitä on jotakuinkin tasan neljä vuotta, kun näin Kakka-Hätä 77:n ensimmäistä kertaa livenä Hämeenlinnan Rocktownissa (jota ei sitäkään enää ole, vaikka eipä siellä tullut juuri käytyä). Sitä ennen ja sen jälkeen Kakkis ehti heittää aika monta vaihtelevantasoista keikkaa, eikä tämä ainakaan lukeutunut niihin selväpäisimpiin. Varsinkin Kallion Bukowski oli omassa elementissään, eli pöhnässä. Soitannollisesti koko meno horjui vähän miten sattui, soittovirheitä tuli tavallista enemmän (vaikka nehän nyt olivat tälle bändille arkipäivää) eikä bändi tosiaan ollut parhaimmassa tikissä. Todellista rokkenroll-dekadenssia. Fiilis oli kuitenkin ainutlaatuinen ja tämä keikka oli tosiaan bändin viimeinen. Kakkis kaatui saappaat jalassa ja kakat housussa. Tietenkin ilmoille voidaan heittää epäilyksiä lopettamispäätöksen pitävyydestä, mutta ilmeisen tosissaan miehet vaikuttivat olevan ja alleviivasivat sitä jakamalla auliisti jäljelle jääneen merchinsä yleisölle. Keikka päättyi siihen, mistä koko Kakka-Hätä 77 oli oletettavasti saanut alkunsa: Systeemi ei toimi.

Sen keikan jälkeen molemmat myöhemmät bändit kuulostivat pakostikin tavanomaista valjummilta, vaikka ne soittivat ihan perusvarmat keikat. Erityisesti Wasted hurmasi, osittain sen takia ettei se ole Porissa vähään aikaan käynyt. Ei ainakaan niiden kahden vuoden aikana joina olen Porissa asunut. Wasted soitti lähestulkoon vain timangia, ja keikkaa vaivasi oikeastaan vain hieman ihmeellinen rumpusoundi, johon tosin itse kiinnitin huomiota ihan vain setin alussa. Sitten ei oikeastaan vaivannut sekään. Eikä tämäkään keikka sujunut ilman järjestyshäiriöitä, kun joku muilutettiin keikan aikana pokejen toimesta pihalle. Tätä taisi muuten tapahtua tämän illan aikana poikkeuksellisen paljon, kun kyseinen herrasmies ei ollut ainoa jolle näytettiin ovea.

Ei Anal Thunderkaan täysin huono ollut, vaikka välipelleilyihin tuntui menevän suhteessa liikaa aikaa itse biisien soittamiseen nähden. Kitaristi höpötti ja agitoi yleisöä yhteislauluihin, mutta valitettavasti tätä kirjoittaessa en muista mitä biisejä yritettiin vetäistä. Bändin omiin biiseihin taas toi mukavasti lisäväriä viulistin käyttäminen, joka ei ole ihan jokaisella klubikeikalla ollutkaan lavalla. Mutta jostain syystä tämä Anal Thunder -keikka oli mielestäni parempi kuin edellinen näkemäni. Johtuiko sitten siitä, etten ollut kuullut suunnilleen nuottiakaan Anal Thunderia moneen kuukauteen?

Hyviä bändejä, hyviä (ja hyviä) keikkoja, pääasiassa hyvä fiiliskin, mutta henkilökohtaisesti oma iltani voidaan summata lyhyesti: RIP Kakka-Hätä 77. Levyjesi parissa on vietetty monet hyvät hetket ja hyviä keikkojakin tuli nähtyä. Muistoksi tästä keikasta jäivät muistikuvien ja oikeiden kuvien lisäksi paita ja sikasiisti bissecooleri.

Mutta mitäköhän kakkahädän loppumisesta tuumaa Kari Peitsamo?

[flickrfeed photoset=72157628010002984]

Metalliaurinko 8 – Aloitusklubi

Vaikka Metalliaurinko onkin tänä vuonna virallisesti vain yksipäiväinen, lähti itselläni kekkerit käyntiin jo perjantaina, tehden Metalliauringosta samalla omalla kohdallani kaksipäiväiset. Levysoittimessa vieraili sekä Boltin että St. Hoodin tuotantoa, mutta illalla piti lähteä sitten vielä Harjavaltaan Metalliauringon aloitusklubille Night Factoryyn.

Enpä ole älyttömästi Harjavallassa aiemmin pyörinyt, joten tämä oli ensimmäinen kerta kun Night Factoryssa vierailin. Itse keikkapaikkana Night Factory on jokseenkin absurdi, eikä vähiten lavan ja tanssilattian erottavan punaisen metalliaitansa vuoksi. Paikkahan on siis juurikin sellainen bilehelvetti, jossa soitetaan järjettömän paskaa musiikkia järjettömän kovalla ja Axen katku puskee seinistä satojen hyppyritukkakauluspaitapussymongereiden jäljiltä. Olen koettanut välttää koko aikuisikäni juurikin tällaisia mestoja, joissa soivat vain Bon Jovi -teknoremixit. Seinillä olevista telkkareistakin tuli pääasiassa Petri Nygårdin (joka muuten esiintyi samana viikonloppuna samassa paikassa) tuotantoa.

No, ainakin bändien soittama musiikki oli hyvää ja auttoi helposti unohtamaan, minkälaisissa puitteissa nyt oltiin. Karkelot aloitti siis turkulainen .45 Stainless, oli ”O.G.B.D.” -kiekkonsa julkkarikeikka. Kahden nuoren vihaisen miehen vesikauhuisen raivoamisen kuunteleminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin, ja niin asianlaita oli nytkin .45 Stainless oli ihan pätevän kuulosta mättämistä, vaikkakin peruskauraa. Ehkä turhankin peruskauraa, mutten leiki nyt demosetää enää tämän enempää. Bändi olisi kyllä hyvin puolustanut paikkaansa itse festienkin lineupissa ja varmasti pistänyt jengiä pyörimään pikkulavan edustalla.

Cutdown ei itselleni tarjonnut sen suurempia elämyksiä edellisessä Metalliauringossa, eikä se tarjonnut sellaisia oikeastaan nytkään. Ihan toimivaa kurmootusta kyllä, mutta sain näiden neljän bändin joukosta Cutdownista vähiten irti. Moni muu kyllä sai, kun .45 Stainlessin aikana nähdystä, yleisön harrastamasta pittailutouhuista pistettiin paremmaksi.

St. Hood oli aika tiukassa vedossa. Konkaribändi ei näköjään voi esiintyä ilman, ettei hauskuus tulisi jotain kautta esille, oli sitten kyseessä Turon ja yleisön vuorovaikutus tai S. Halmeen kehotus hauskanpitoon. Joku tosin oli syönyt ärrimurrimuroja, kun kesken setin räjähti käyntiin tappelukin. Kyllähän näillä punk/metalli/hardcore-keikoilla lähes aina ylilyöntejä tapahtuu, ei ihan noin järjetön väkivalta kumminkaan ole ok. Ja sen teki myös St. Hoodikin selväksi. .45 Stainless ja St. Hood olivat mielestäni selvästi kovimmat esiintyjät tänä iltana.

Anal Thunder olisi puolestani saanut esiintyä hieman aiemmin, kun turhankin moni näytti hipsivän tässä vaiheessa iltaa kohti muita seikkailuja. Hardcoresta nyt on pitkä matka Anal Thunderin magyarpunkkiin, mutta mitäpä siitä Anal Thunderista kertoisin? No, bändi oli oma itsensä, eli keikan aikana todistettiin vitsailua, vittuilua ja yhteislauluja sekä tietysti nakutettiin takuuvarma setti. Eihän sieltä nyt yhtäkään huonoa biisiä tullut, vaikka itse olen ehkä saanut ähkyn koko bändistä. ”Time of Your Lifea” tuli kuunneltua sen ilmestyttyä ehkä liiankin kanssa, vaikka hyvä levyhän se on. Katselin silti koko keikan alusta loppuun, missaten vain puolet Drink Myself to Death -hitistä pakollisen kusitauon vuoksi. Kitaristin tulkinta tyypillisestä hardcore-biisistä oli muuten parempi kuin ne alakerran karaoketulkinnat Volgasta. Ihan mukava keikkahan tämäkin oli, muttei mielestäni vetänyt vertoja tammikuussa näkemälleni Nosturin keikalle.

Kokonaisuutena Night Factoryssa oli ihan kivat setit, mutta ei mitään sellaista mikä olisi vetänyt varsinaiselle Metalliauringolle vertoja. Siellä se meininki vasta kovaa olikin!

Kuvia.

Anal Thunder – Time of Our Life

Anal Thunder juhli 13:tta vuottaan näyttävästi; neljännen täyspitkän lisäksi yleisölle tarjotaan dokumentti bändin viime vuosilta. Nyt uuden vuosikymmenen alettua onkin hyvä muistella vuotta 97 ja koko 90-luvun loppua, jolloin bändejä sikisi kuin homesieniä punkkarin kiljupöntössä. Noista ajoista ei taida kuitenkaan AT:n lisäksi olla toiminnassa kuin Bolt, joten hatunnostot heille. Sitäpaitsi epäonnenvuosien juhliminen sopii bändin pirtaan muutenkin paremmin kuin pyöreiden.

Itse levyllä Anal Thunder on vanha tuttu itsensä. Bändi ei ole mielestäni koskaan ollut (täyspitkällä) levyllä parhaimmillaan, mutta ”Time of Our Life” ottaa hurjan edistysaskeleen sillä saralla. Sovitukset ovat monipuolisempia ja syvempiä, ja eri musiikkityylejä on käytetty hyvin hyödyksi, perusidean pysytellessä silti yhtenäisenä. Kuullaan irkkupunkahtava Topi’s Songs, latinotango Nunca Vamos A Volver (terveisiä Barcelonasta?) ja millencolinmainen C-O-M-P-L-I-C-A-T-E-D (viitaakohan nimi biisin introriffiin?) ja horror-metalintroinen The End esimerkkeinä.

Myös sanoitukset käsittelevät aikuisten ongelmia krapulaa ja viinanjuontia laajemmin, keskittyen lähinnä nyky-yhteiskunnan oravapyörä-elämänmenoon (vrt. videobiisi Trough Al Bundy’s Eyes). Pientä ”kasvamista” on silläkin osastolla tapahtunut. Mainittujen kipaleiden lisäksi nostettakoon vielä esille jopa hardcore-elementtejä sisältävä Keep It Real(ly Boring) sekä päätöslaina Where The Wild Roses Grow, jossa lähinnä viulistin ja taustalaulajan roolissa esiintynyt Milka pääsee surempaan osaan. Eipä haittaisi jos hänen lauluaan kuultaisiin muodossa tai toisessa enemmänkin.

Kaikkineen ”Time of Our Life” on tähän mennessä ehdottomasti yhtyeen vahvin tuotos, joka seisoo omilla jaloillan ilman mitään hauskuutus/show-meininkiä. Mainion lisäarvon julkaisulle tuo oheinen dokumentti, ainakin bändin uraa pidemmän aikaa seuranneille.

Skumppaa ja eestipunkkia – J.M.K.E. Nosturissa

Siitä olikin kulunut jo hetken aikaa, kun olin viimeksi nähnyt J.M.K.E:n livenä. Edellinen kertani oli Tavastialla pari vuotta sitten Stupidon 20-vuotiskekkereillä keväällä 2009. Villu Tamme rahtaa bändinsä lahden yli Suomeen alvariinsa, joten yhtyeen näkeminen tällä kertaa ei sinänsä ollut mikään ainutkertainen tilaisuus. Paitsi ehkä siten, että J.M.K.E. täytti 25 vuotta.

Nosturiin saapuessani lavalla olikin jo illan ensimmäinen esiintyjä. Jarkko Martikaisen siellä valokeilassa seisoskellessa lavan edustalla ei varsinaisesti tungosta ollut. Suurin osa yleisöstä oli turvallisesti anniskelualueen puolella, jolloin parille halukkaalle pariskunnalle jäi tilaa valssaamiselle. Aluksi ihmettelin Martikaisen buukkaamista tälle illalle, mutta Martikainenhan selkeästi arvostaa illan pääbändiä. Soittipa tämä J.M.K.E:ltä yhden coverinkin. Martikainenhan asuu Riihimäellä, tuosta saatanan rumasta kaupungista josta olin itse asiassa tullutkin Helsinkiin ystävää tapaamasta.

Anal Thunder veti mielestäni tänään paremmin kuin Porissa, vaikka sekään keikka ei huono ollut. Tällä kertaa settilista tuntui toimivammalta ja omiin korviini paremmalta, mutta siihen saattoi vaikuttaa myös kokoonpanon vahvistuminen viulistilla. Tätä viulisti/taustalaulajaneitoa ei ilmeisesti tuoda mukaan jokaiselle bändin keikalle. Olin turhaan odottanut Song About Getting Smashed­ -kappaletta soitettavan Porissa, mutta soittivatpa nyt. Sen sijaan Yön Rakkaus on lumivalkoinen –tulkinta olisi kuitenkin osunut kohteeseensa paremmin Porissa.

Kadotetuilta en odottanut mitään, yksinkertaisesti vain siitä syystä ettei kyseisen bändin levytetty materiaali ole mitenkään tuttua. Eipä ole levyjä juuri missään näkynyt. Varsinaisesti punkiksihan ei tuota rytmikästä musiikkia voinut kutsua, post-punkiksi kyllä ehkä. Mutta toisaalta tapahtuman avasi Jarkko Martikainen, joten Kadotetut eivät kuulostaneet niin toisesta maailmasta repäistyiltä. Suhiseva Ahti Pelttari on kyllä sympaattinen äijä ja bändinsä musiikki oli jopa tanssittavaa. Nähdäpä vielä uusintajulkaisut bändin vanhoista albumeistakin, itse kun sijoittaisin roponi mieluummin sellaisiin kuin kokoelmalevyihin.

J.M.K.E., tuo yhdeksi Viron suositummaksi bändiksi edennyt punk-kopla vietti tosiaan 25-vuotissynttäreitään. Alkuperäisestä kokoonpanosta on jäljellä vain Villu Tamme, mutta seuraavana iltana bändi soitti Tallinnassa vanhalla kokoonpanolla. Siitä en sitten tiedä, miten vanhan kokoonpanon oli Tallinnassa tarkoitus esiintyä. Oliko bassossa Tarvo Hanno Varres vai Lembit Krull? Joka tapauksessa tämän iltaisella keikalla esiintynyt kokoonpano oli tynkä, sillä toinen taustalaulaja Promille Promille oli synnyttämässä kotopuolessa.

J.M.K.E. oli julkaissut juhlan kunniaksi uuden coverlevynkin. Itse asiassa sain tietää koko julkaisusta vasta myyntipöydällä, kun ”Jasonit ei huvita” -niminen räiskäle iski silmään. Pari biisiä bändi soitti tuoltakin levyltä, mainittakoon nyt ainakin että Juice Leskisen katalogista lainattu Eesti on my mind upposi juhlakansaan. Vanhoja klassikkobiisejä tuli sopivassa suhteessa uudempien ja itselleni tuntemattomampien kanssa. Jättihitti Tere Perestroikasta kuultiin tällä kertaa ns. laulukilpailuversio. Se versio, jolla bändi voitti kansalliset laulukilpailut ja sai palkinnoksi lomamatkan Eurooppaan. Se matka, jota harjapäisille sankareillemme ei koskaan annettu. Olisin kuullut mieluummin sähköisen version, mutta Tammen yksin soittamakin versio kyllä kelpasi. Ymmärrän kyllä Tammea, jos tämä on joutunut soittamaan kyseisen biisin joka ikisellä J.M.K.E.-keikalla edellisen 20 vuoden aikana.

Tammehan oli oma sympaattinen itsensä. Tämä ehkä kommunikoi suomen ja viron sekaista juttua epäselvästi, mutta joka kerta tämän sanomasta saa selvää. Myöskin sen, että tämän käyttämä DDR-valmisteinen ja reissussa rähjääntynyt kitara on ollut bändissä pisimpään heti Tammen jälkeen. Juhlan kunniaksi piti myös nauttia skumppaa, joka päätyi ilmeisen janoisen yleisön kautta järkkäreille.

Tapahtuma kärsi pienestä yleisökadosta, joka taisi olla seurausta kolmen samanhenkisen iltaman päällekkäisyydestä. Gloriassa oli Helsinki Punk Fest ja Lepakkomiehessäkin jotain äksöniä. Punkin ystävillä oli siis valinnanvaraa liiankin kanssa, ja arvaan sen näkyneen jokaisessa tapahtumassa. En tiedä millainen meno noissa muissa tapahtumissa oli, mutta Nosturissa oli ihan hyvä meno päällä!

Anal Thunder ja Civil Abuse Baarikaapissa

Hämmentävän megaviihdeviikonloppunsa toisena päivänä allekirjoittanut ehti jo sekoilla päivistä ja kuvitteli elävänsä lauantaita, vaikka tosiasiassa kyse olikin vain perjantaista. Hämeenlinnan pojan porilainen turboviikonloppu tarkoitti Jätkäjätkien keikan aiheuttamasta hurmoksesta toipumista ja uusien seikkailujen aloittamisesta. Tällä kertaa uudet seikkailut tarkoittivat Anal Thunderin ja Civil Abusen keikkaa Baarikaapissa.

Tapojeni mukaisesti olin ajoissa paikalla. Ehkä turhankin ajoissa, sillä sain viettää aikaa jonkin kummallisen elokuvan ja jukeboxin antimien parissa. Kyllähän tuo kannatti, sillä törmäsin elämäni ensimmäiseen Volbeat-kappaleeseen, joka iski meikäläiseen ns. täpönderillä. Sen kun vielä tietäisin, mikä kyseinen kappale oli nimeltään.

Illan aloittanut Civil Abuse on se bändi, jonka setistä en nähnyt Töminässä sekuntiakaan VR:n töppäilyjen vuoksi. Civil Abuse on myös se bändi, jota puolet tuttavistani on käynyt kuuntelemassa Myspacesta. Civil Abuse on se bändi, jota minä en ole käynyt ennakkoon kuuntelemassa Myspacesta. Civil Abuse on siis se bändi, joka oli minulle täysin tuntematon.

Civil Abusea koittelivat pieni tekninen ongelma Nikon kitaran kanssa ja Okun kiukutteleva kitarahihna. Näistähän ei nelikko lannistunut, vaan ensimmäisen mainitun ongelman ilmaannuttua alkoi vääntämään kantria. Mutta Civil Abuse ei siltikään kyennyt täysin vakuuttamaan meikäläistä, vaikka ihan pätevänkuuloista mekkalaahan Civil Abuse lyhyillä ja aggressiivisilla biiseillään sai aikaan. Päätin panostaa yhtyeen seiskatuumaiseen, ihan tukeakseni joensuulaisbändiä ja kokeillakseni, toimisiko Civil Abuse kotioloissa paremmin. Ja vaikka ei toimisikaan, niin tunnistaisinpa varmaan muutaman laulunkin seuraavan kerran, kun bändin näen keikalla.

Tämänkertainen, halvan viinin katkuinen rautaisannos anaalimyrskyä jäi tällä kertaa valitettavan vähäiseksi. Ihan kuin bändi ei olisi päässyt edes alkuun lyhyen settinsä aikana, ja uuden levyn biisejäkin taisi tulla melko vähän. Eipä sillä, kyllä bändi sai silti kansaan liikettä. Kaljaa lenteli, mutta sehän ei taida olla mitenkään kummallista Anal Thunderin ollessa kyseessä. Yleisön ja bändin välinen kommunikaatio pelasi, vaikka mistään syvällisestä ei tietystikään jutusteltu. Ainakin Anal Thunder vältti klassisen etikettivirheen ja muisti, missä kaupungissa sattuu soittamaan. Olli Lindholmille terveisiä! Jatkot aiottiin pitää Bar Kinossa, jossa olin juuri edeltävänä iltana käynyt Jätkäjätkiä ja paikallisia teinejä moikkaamassa. Siitä en sitten tiedä, menikö kukaan oikeasti tuona iltana Kinoon vai oliko siellä koko Anal Thunderin miehistö hörppimässä cosmopolitaneja. Itse keikka oli ehkä lievä pettymys, mutta meno oli silti huimaa ja fiilikset olivat jälleen korkealla.

Ps. Se Volbeat-kappale oli A Moment Forever.

[flickrfeed photoset=72157625494695298 username=piparnakkeli]

Anal Thunder julkaisee uuden albumin 22.9.

Keväällä levytyssopimuksen Stupido Recordsin kanssa solminut Anal Thunder julkaisee kolmannen pitkäsoittonsa ”Time Of Your Life” 22.9. Julkaisu sisältää myös DVD:n, jolta löytyy musiikkivideo sekä yhtyeen 13 vuotta kiertueilla ja keikkalavoilla kiteyttävä Anal Thunder -dokumentti.

Levyn julkaisua juhlitaan Nosturissa 8.10. ”Punk 2010” -tapahtumassa, jossa Anal Thunderin rinnalla esiintyvät Pelle Miljoona United, The Valkyrians punkcover-setillä sekä Kakkahätä 77.

Anal Thunder keikoilla:
24.9. Lappeenranta
25.9. Tampere
8.10. Helsinki
27.11. Turku
3.12. Oulu
4.12. Kemi

www.myspace.com/analthunderband
www.stupido.fi