Avainsana-arkisto: Amorphis

Kainuun sympaattisin festivaali

Sotkamon Syke ponnistaa pienestä, noin 10 000 asukkaan kunnasta Kainuussa. Kolmatta kertaa Sokos Hotel Vuokatin parkkipaikalla järjestetty festivaali onnistui rikkomaan oman perinteensä, kun tänä vuonna sää poikkesi edellisistä vuosista olemalla lähes aurinkoinen, vaikkakin kolea. Riemastuttavaan festivaalitunnelmaan pääsimme heti alkajaisiksi, kun festaribussi ajeli omia reittejään kokonaan noutopaikan ohi lainkaan pysähtymättä. Voihan toki olla, että Kainuussa on omat käsitykset siitä, mikä on hotellin edestä, ja mikä takaa…
Pienen turhautumisen ja kävelyretkeilyn jälkeen päätimme siirtyä juhla-alueelle omalla autolla, kun reippaista toimittajista toinen oli vielä ajokunnossa. Hankaluudet tosin jatkuivat vielä ajomatkalla, kun alueelle ei ollut reittiopastuksia koko matkan varrella. Koska kyseessä ovat pienet ja jokseenkin kotikutoiset festarit, luulisi olevan erityisen tärkeää, että satunnaisetkin ohikulkijat huomaisivat mainokset ja kyltit, ja että ainakin paikalle haluavat löytäisivät paikalle ilman turhaa maakuntamatkailua.

Kaikesta ylimääräisestä säätämisestä johtuen missasimme kokonaan ensimmäisenä esiintyneen Klamydian, joka ainakin kuvista päätellen oli aloitellut festivaalit leppoisassa tunnelmassa. Saapuessamme alueelle pääsimme heti nauttimaan tunnin tauosta, joka on yhden lavan festareiden ikävä puoli roudauksen ottaessa oman aikansa. Mieleen hiipi ajatus pienestä oheisohjelmasta tämän tyyppisessä tapahtumassa, vaikka paikallisia bändejä akustisesti soittelemassa pienellä lavalla tai mitä tahansa pientä viihdykettä virvokkeiden nauttimisen lisäksi.
Odotellessamme seuraavaa esiintyjää, oli aikaa kiinnittää huomiota myös muihin järjestelyihin. Anniskelualue oli edellisvuodesta poiketen siirretty kokonaan pois lavanedustalta, jolloin alue pysyi siistimpänä ja rauhallisena. Aluksi järjestelyt hieman ihmetyttivät, mutta loppujen lopuksi ratkaisu vaikutti toimivalta, ja alaikäisetkin pääsivät rauhassa nauttimaan musiikista.
Ihmetystä on herättänyt ihmisten välinpitämättömyys kuulosuojainten käyttöön, etenkin tämäntyyppisessä tapahtumassa jossa iso osa yleisöstä on alaikäisiä. Festivaaleja kiertäneenä toivoisin järjestäjiltä asiaan paneutumista, ainakin asettamalla korvatulppia näkyvästi tarjolle riittävän edullisesti ja houkuttelevasti.

Turmion Kätilöiden aloitellessa settiään, oli yleisöä melko rajallisesti paikalla. Innostunutta fanikansaa oli kourallinen, ja satunnaisia katselijoita jokunen kymmen. Kovaa tungosta ei alueella nähty koko viikonloppuna, kun kävijöitä oli yhteensä kahtena päivänä noin 6000. Asialleen omistautunut yhtye otti yleisön hyvin huomioon ja soitti vauhdikkaan ja hyväntuulisen keikan komeissa maskeerauksissa.
Kotiteollisuutta odotellessa eräs riihimäkeläisryhmä tuskastuneena totesikin, että onko sen Hynysen pakko tunkea jokaisiin kinkereihin Suomen suvessa. Myös artistin kiltin väriä arvuuteltiin, mutta sen suhteen jouduimme pettymään solistin astuessa lavalle farkkushortsit jalassa. Tällä kertaa sanat muistuivat mieleen ja soittaminenkin sujui mallikkaasti, ja kerrankin valaistus ja savut korostivat yhtyettä parhaalla mahdollisella tavalla. Setti oli muuten hyvin tavanomainen, mutta sekä itseäni, että muutakin yleisöä tuntui ilahduttavan vanhemmat kappaleet Jos sanon ja Satu Peikoista.
Perjantain pääesiintyjä Amorphis keräsi luonnollisesti illan suurimman yleisön. Yön pimetessä metalli raikui mahtipontisena pitkin kangasmaastoa, ja päätti Sotkamon Sykkeen ensimmäisen illan onnistuneesti.

Lauantai alkoi osaltamme hivenen myöhässä, ja näin ollen Humpanpimputtajat ja Elokuuta paikannut Battle Beast jäivät ikävä kyllä näkemättä. Johanna Kurkela yhtyeineen esitti metallin vastapainoksi kevyempää ja melodista musiikkia tunnelman ollessa intiimi ja lämminhenkinen.
Eläkeläiset – mitä niistä nyt voisi sanoa. Eläkeläismäistä menoa humppaletkaillen, Onni Variksen innostaessa yleisöä jalkautumalla katsojien tasolle. Yhtyeelle todella ominainen keikka särjettyine soittimineen ja virvoitusjuomien nauttimisineen – tunnelma kohosi riehakkaaksi myös lapsikatsojien keskuudessa.
Viikonlopun kiistatta odotetuin esiintyjä oli lauantai-illan päätteeksi lavalle noussut Nightwish. Syke sai kunnian olla Imaginaerum-kiertueen viimeinen Suomen keikkapaikka yhtyeen suunnatessa Euroopan lavoille. Lavashow ei yltänyt aivan odotettuun spektaakkelimaisuuteen, mutta suuri taustascreeni ja komeat pyrot ja keikan kruunaava ilotulitus olivat kieltämättä näyttävät. Kiertueella laulajana nähty hollantilainen Floor Jansen vei pisteet kotiin esiintyen räväkästi ja mahtipontisesti suomalaisyleisön edessä. Tuskin kukaan voi ikinä täysin täyttää Tarja Turusen saappaita, mutta korkeatasoinen ja Nightwishille erittäin sopiva solisti Jansen kuitenkin on.

Pienillä festivaaleilla on aina oma tunnelmansa niin hyvine kuin huonoine puolineen. Järjestelyihin toivoisi panostamista, pelkät nimekkäät artistit kun eivät riitä tekemään tapahtumasta ikimuistoista. Erittäin hyväksi keksinnöksi todettiin narikkarekka, jossa viiden euron kertamaksulla sai päivän ajaksi käyttöön tilavan säilytyslokeron, joka aukeaa kätevästi älykortilla. Tavaroiden säilöön jättäminen oli todella vaivatonta ja luotettavaa, ja samanlaisen järjestelyn toivoisi yleistyvän muihinkin tapahtumiin.

Teksti ja kuvat: Sirja Bordi & Tomi Kivelä

Sonisphere Helsinki 2012

Viime vuoden lipunmyyntitavoitteista jäämisestä huolimatta Sonisphere järjestettiin vieläkin Helsingissä. Tällä kertaa mukana oli varma kaiken kansan yleisömagneetti Metallica, ja kas kummaa, tällä kertaa mainstream-metallin fanit vaelsivatkin sankoin joukoin Kalasataman sepeliaavikolle.

Harmi vaan että logistisesti oivasti sijaitseva Kalasatama ei mitenkään majoita 47 000 ihmistä mukavasti. Karmivia bissejonoja katsoessa kävi mielessä onkohan Live Nation tehnyt diilin Päivi Räsäsen kanssa kansalaisten raittiuden edistämiskampanjassa, koska puolen tunnin jonotus myyntipisteeseen vähensi ainakin allekirjoittaneen juomahaluja kovin tehokkaasti. Mikä oli onni onnettomuudessa, koska vessajonot olivat samaa luokkaa. Illan pidetessä vessoihin jonottaminen oli vielä kuuleman mukaan vaatinut rautaista sietokykyä ihmisruumiin eritteisiin. Kiitos siis järjestäjille baaritiskien vähyydestä!

Hyvistä kulkuyhteyksistä huolimatta ehdin mestoille vasta ruotsalaisen Hardcore Superstarin jo lopetellessa aktiaan. Viimeisiä biisejä tuli kuultua tarpeeksi, jotta vaihtoaika meni ihmetellessä kuinka miljoonaan kertaan heidän juttunsa on jo tehty. Jos joku bändi vielä jostain kivenkolosta löytyy jolla oikeasti on jotain annettavaa tyylisuunnalleen niin tulokas voidaan kyllä heittämällä julistaa maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Tokihan Hardcore Superstarin glam/sleazelle aina tilausta löytyy, mutta nähdäkseni ihan muualla kuin isoilla festarilavoilla.

Vaikeasti genretettävät fransmannit Gojira oli paperilla yksi mielenkiintoisimmista illan esiintyjistä. Tällä kertaa ennakko-odotukset eivät pettäneet, ja ranskalaisten iloista mättöä oli ihan kiva kuunnella. Niin kiva että jos kaupallisuuden jumalat eivät sanelisi soittojärjestyksiä, Gojira olisi ansainnut paikkansa lavalla paljon myöhemmässä vaiheessa iltaa.

Esiintyjälistan toinen ruotsalaisbändi Ghost oli ensimmäisen pitkäsoittonsa ”Opus Eponymous” ilmestyttyä syksyllä 2010 yksi metallimaailman hypetetyimmistä tulokkaista herran aikoihin teatraalisella semi-doomahtavalla kirkkomusiikillaan. Lavapreesensiin kuuluvat KKK:n ja paavin välimaastoon osuvat kaavut, ja jäsenien henkilöllisyydet on yritetty pitää tiukasti salassa. Salaperäisyyden syynä ei ole ihan pelkkä salaperäisyys itseisarvona, vaan jos huhut pää-Ghostin Papa Emerituksen henkilöllisyydestä pitävät paikkansa niin ihan koko herran menneisyys ei ainakaan eksponentiaalisesti saatanallista imagoaan vahvista. Keikka oli kuitenkin oikein mukava, päivän parhaimmistoa, vaikka Ghostin musiikkia sinänsä en kovasta yrittämisestä huolimatta ole sisäistänyt vieläkään. Jotenkin tämä Papa Emerituksen ja Nameless Ghoulien naamioleikki vaan visuaalisestikin kiehtoo numerojen perusteella aikuiseksi laskettavaa ihmistä, ja jos mukaan olisi saatu kunnon valot ja punaisena huutavat savukoneet niin elämys olisi ollut taattu.

Päivän ainoa kotimainen edustaja Amorphis veti rautaisella rutiinilla keikkansa läpi. Sen tuhannen kerran orkesterin nähneenä ei voinut Sonispheren keikan aikana olla miettimättä kuinka iso ero on festari-Amorphiksella ja klubikeikka-Amorphiksella. Ensimmäinen vetää settinsä läpi jäätävän ammattimaisesti, mutta jälkimmäisestä paistaa läpi aito soittamisen ilo (ja ainakin minun korvaani hivelee vanhojen helmien prosentuaalisesti suurempi osuus biisilistassa!). Toki jokainen livekeikka on subjektiivinen kokemus, ja klubiatmosfääri tarjoiluineen varmasti tekee yleisöstä vastaanottavaisemman ja ympyrä on valmis blaablaa mutta minä nautin Amorphikseni mieluiten pienemmissä piireissä. Päivän kilpailijat olivat kuitenkin sen verran tylsiä akteja, että meidän omat Amot voi ehdottomasti lukea päivän kohokohtiin!

Ameriikan ihmemaan ensimmäisenä soittaneet nestorit Machine Head yllätti positiivisesti energisyydellään, muuten kyllä menee aika samaan ”lopettakaa jo”-kastiin pääesiintyjän kanssa. Energisyyskin oli valitettavasti kulminoitavissa yhteen ainoaan henkilöön, alkuperäisjäsen basisti Adam Duceen. Ilman herran heilumista olisi musiikillisen annin tylsyys lyönyt vielä selvemmin kasvoille, mutta nyt Machine Headin katsoi mieluummin kuin turpaansa otti.

Hieman kauhistutti ajatella kuinka pelottavan suuri osa Sonispheren yleisöstä ei ollut edes syntynyt silloin kun minä edellisen kerran vaivauduin pääesiintyjän Metallican keikalle. Kauhistus vaihtui säälin tunteeseen kun tajusin, että pilttiraukat eivät päässeet näkemään bändiä silloin kun se vielä kannatti nähdä livenä. Ainakin tällaisen kyynisemman kuluttajan rakkautta ei osteta takaisin ”emme tienaa tarpeeksi royalteilla” -itkulla. Mitäs jos kelkka käännettäisiin 180 astetta ja unohdettaisiin nämä rahankeruu-teemarundit ja tehtäisiin oikeasti jotain hyvää musiikkia? Niinkuin silloin 30 vuotta sitten? Anteeksi vain, mutta nostalgia oli kaukaisimpia fiiliksistäni Metallican aikana, vaikka illan aihe Musta levy viimeisin ostokseni kyseisen bändin tuotannosta onkin. Myötähäpeä on huomattavasti kuvaavampi tunne, ja mistään en koe jääneeni paitsi kun The Unforgivenin soidessa olin jo kaukana matkalla horisonttiin.

Jos nykypäivän Metallican ansioksi jotain on laskettava, olkoon se se että bändi vieläkin toiminee porttiteorian ensimmäisenä porttina metallimusiikkiin perehtyville teineille ja mikä ettei hieman varttuneimmallekin metallineitsyille. Sen jälkeen jääkin kaveripiirin, kotikasvatuksen ja muiden porttiteorian muuttujien haltuun, löytääkö Metallican kautta tiensä metallin monimuotoiseen maailmaan, jossa yksilöllisiä laatuaktejakin on olemassa valtaisin määrin. Ne vaan harvemmin päätyvät soittamaan Sonispheren kaltaiseen massatapahtumaan.

[flickrfeed photoset=72157630195434116]

Kasper Mårtensonin progesuosikit

Barren Earthin kosketinsoittaja Kasper Mårtenson listasi kymmenen progesuosikkiaan Lampaan lukijoille ja avaa samalla koukeroisen musiikkityylin sielumaisemaa meille yksinkertaisimmillekin kuulijoille.

Spotify URI
HTTP-linkki
[spotify uri=spotify:user:lammaszine:playlist:7Fe2FtaKUlCDdhNo9vMXrS]

1. Yes: America (täyspitkä versio, 1972)

– Yes on niitä harvoja bändejä, jotka ovat onnistuneet luomaan aivan omanlaisensa musiikkityylin. Vaikutteita heillä tietysti on paljonkin, mutta lopputulos on silti aina vain Yesiä. America-biisillä bändi on ultimaalisella huipullaan: virtuoosimaista soittoa, oivaltavaa näkemystä, alituista eteenpäin menemistä ja uuden etsimistä. Biisi on alun perin Simon & Garfunkelin, mutta tässä se on sovitettu varsin uuteen uskoon.

2. Van der Graaf Generator: A Plague of Lighthouse Keepers (1971)

– VdGG:n sielu on aina ollut laulaja Peter Hammill, joka sanoittaa ja suurimmaksi osaksi myös säveltää kaikki yhtyeen kappaleet. Hammillin maaninen laulutyyli ja kabbalistiset sanoitukset onnistuvat parhaimmillaan loihtimaan esiin hyvinkin mystisiä ja apokalyptisiä visioita. VdGG:n tuotannon kirkkain timantti lienee tämä 23-minuuttinen, 10-osainen eepos, jossa kitaristina vierailee Robert Fripp.

3. Emerson, Lake & Palmer: Knife-edge (1970)

– Tässä biisissä Keith Emerson demonstroi varsin vakuuttavasti, että myös urkuri voi olla rocktähti. Samalla käy selväksi myös se, että kaikki bändit eivät edes kaipaa kitaristia.

4. Gentle Giant: The Advent of Panurge (1972)

– Moderni klassinen musiikki, madrigaalilaulu, avantgarde-jazz, ja rock samassa, näppärässä paketissa. Moni Gentle Giantin biisi, tämä mukaan lukien, on kuin eräänlainen minikokoinen Bohemian Rhapsody.

5. Genesis: The Cinema Show (Seconds Out -live, 1977)

– Yksi Genesiksen parhaita biisejä. Tämä liveversio pesee alkuperäisen, näin siitäkin huolimatta, ettei Peter Gabriel ole tässä enää läsnä. Biisin jälkimmäisen puoliskon 7/4-rytmi antaa oivallisen temmellyskentän kahdelle rumpalille (Phil Collins ja Bill Bruford), joiden häikäisevä yhteissoitto miltei varastaa huomion Tony Banksin synasoololta.

6. Caravan: Nine Feet Underground (1971)

– Ns. Canterburyn koulukunnan edustajan Caravanin soundissa oli mukana aivan omanlaistaan pastoraalisuutta. Kosketinsoittaja Dave Sinclairin urkutyöskentely hakee sielukkuudessaan vertaistaan. Hänen lyömättömäksi osoittautunutta fuzz-hammond-wahwah-soundia on häpeilemättä hyödynnetty myös parissa Barren Earth -biisissä, tosin luonnollisesti hieman erilaisessa kontekstissa.

7. Tasavallan Presidentti: Last Quarters (1972)

– Biisin selkärangan muodostaa kauniinhaikea, leslien läpi soitettu kitarariffi, joka lienee Jukka Tolosen paras. Pressa ei kalvennut lainkaan vertailussa ulkomaisiin bändeihin.

8. Pekka Pohjola: Ensimmäinen aamu (1974)

– Sana ”proge” ei välttämättä tee oikeutta Pekka Pohjolan musiikille, sillä hän oli musiikillisesti niin oma lukunsa, ja yksin omissa sfääreissään. Pohjolan musiikkiin toki sisältyy progemaisia juttuja, mutta siellä on myös paljon muuta. Kuitenkin, vaativa progefani nyökytellee päätään hyväksyvästi tämänkin biisin tahdissa, ja sen sisältämissä lukuisissa eri tahtilajeissa.

9. Jethro Tull: The Witch’s Promise (1970)

– Tämän biisin aikoihin Ian Anderson kumppaneineen alkoivat enemmänkin hyödyntämään folk-elementtejä, ja klassinen Tull-soundi alkoi olla tosiasia.

10. Kansas: Point Of Know Return (1977)

– Listan ainoa amerikkalaisedustaja, ja tämäkin hyvin brittivaikutteinen. Siitä mielenkiintoinen progebiisi, että tämän kertosäkeessä on jenkkityylille uskollisena tietynlaista ”kaikki mukaan” -asennetta. 15/8-tahtilajissa tietenkin.

Tuska Open Air 2011

Perjantai 22.7.2011

Pauliina Heikkilä (PH): Tuska Open Air Metal Festival oli täksi vuodeksi uusiutunut muutamallakin tapaa, ja vanhojen puritaanien mielissä kumpikin iso muutos oli kauhulla odotettu. Omien alkoholijuomien tuonti alueelle vielä Kaisaniemen aikoihin nyt oli liian hyvää ollakseen totta, ja sen odotettiinkin loppuvan hetkenä minä hyvänsä, eli siitä nyt järjelliseen ajatteluun kykenevä ihminen pystyy pääsemään yli. Paikan muutos Kaisaniemestä Suvilahteen sen sijaan tuntui vielä ennen festarin alkua olevan kovempi pala purtavaksi.

Aivan turhaan, sillä Suvilahti osoittautui alueena erittäinkin toimivaksi. Sunnuntainen pikagallup aiheesta oli yksimielinen, eikä kukaan haikaillut enää paluuta vanhaan. Jonoja ei tainnut koko aikana muodostua kuin Alepan myyntitraileriin ja EMP:n nimmarikojulle. Anniskelualueet olivat huomattavasti väljempiä kuin Kaisaniemessä aikoinaan, vaikka tunkua luulisi olleen eksponentiaalisesti enemmän. Vessoihinkin pääsi jonottamatta, eikä alueella liikkuessa tullut minkäänlaisia pullonkauloja vastaan neljältä eri lavalta toiselle siirryttäessä. Aika harva tuntui kaipaavan myöskään Kaisaniemessä aina ilonamme ollutta hiekkakentän pölyä…

Jouni Parkku (JP): Komppaan. Suvilahdessa oli todella nopeaa siirtyä pisteestä A pisteeseen B pisteiden C ja D kautta. Urbaani miljöö sopii paremmin metallifestareille kuin pölyinen hiekkakenttä. Missään ei tosin päässyt pakoon auringolta, mutta toisaalta Kaisaniemi oli pakattu jo vuosikausien ajan liian täyteen. Tutusta ja turvallisesta luopuminen on aiheuttanut kuitenkin ihan ymmärrettävästi närää, mutta purnattiinko samalla tavalla kun Tuska siirtyi VR:n makasiineilta Kaisaniemeen?

Omalta osaltani Tuska alkoi jo aikaisin Black Breathilla. En tosin ehtinyt nähdä setistä kuin vain kolme viimeistä biisiä, mutta harkitsin levyn ostamista sen perusteella. Cause For Effect taas oli hauska, kuten aina. Alunperin ajattelin katsoa Forbiddenin koko keikan, mutta basso/rumpu/duo-ryhmä vei viime hetkellä pitemmän korren. Kannatti, sillä Forbidden kuulosti todella löysältä. Laulajakin kuulosti donitsiin tukehtuvalta juopolta isoäidiltä, ja siinä sitten tulkittiin Black Sabbathin Children of the Seata. Ei näin!

Sen sijaan ennakkoon löysänä pitämäni Hell oli yllättävänkin tiukka, ja varsinkin laulajalla oli hyvä meno päällä. En tosin jäänyt katsomaan sitä sen pitemmäksi aikaa, kun Inferno-lavalta piti ravata viereiselle Klubilavalle (se uusi, neljäs lava mikäli joku ei vielä hiffannut) vilkaisemaan Tinneriä, joka oli pari vuotta aiemmin perunut Puntalan vetonsa viime hetkellä. Bassoton, ilmiselvistä Blind Guardian-diggareista koostunut kokoonpano ei ollut ihan ainoa punk-bändi näillä kekkereillä, mutta suurimpia yllättäjiä se kyllä oli. Huh!

PH: Henkilökohtaisesti tämänvuotinen Tuskani alkoi Arch Enemystä. Tiukka keikka, vaikka ilman naispuolinen laulaja -kuriositeettia bändi tuskin nauttisi nykyisen kaltaista suosiota aika keskivertotuotannollaan. Angela Gossow todellakin osaa ottaa yleisönsä, ja hehkeän naisen esiintyessä miesvaltaiselle yleisölle siihen nyt ei korkeampaa ydinfysiikka tarvitakaan. Vielä yömyöhään, tuntitolkulla keikan jälkeen kuultiin Helsingin yössä useammankin raavaan hevimiehen huokailevan Angelan ihanuudelle. Herttaista!

JP: Mielestäni Jex Thothin Jessica on ihanampi, vaikka tällä saattavatkin kainalokarvat hieman rehottaa, kuten Salonen asiasta huomautti. Arch Enemy ei ole koskaan ollut mieleeni, joten hiippailin takaisin pimeälle (mutta sitäkin hikisemmälle) klubilavalle katsomaan Goresoerdia, ihan vain sen takia että Lampaassa oli bändistä juttua. Jos olisin oikeasti lukenut ko. haastattelun ja tiennyt bändin soittavan moista säksätystä, olisin ehkä sittenkin jättänyt bändin katsastamatta.

PH: Kaukana mainstreamista oli myös seuraava esiintyjä, ruotsalainen klassista vanhan liiton death metalia soittava Grave. Kerrassaan huippu esitys, mutta pääjehu Ola Lindgrenillä on ollutkin muutama vuosikymmen aikaa treenata miten death metallia parhaimmillaan vedetään. Keikan puolessavälissä piti tehdä suuret valinnat, katsoako loppuun vaiko siirtyä osittain Graven kanssa päällekäin soittanutta Electric Wizardia katsomaan. Electric Wizardia kun oltiin etukäteen hehkutettu maasta taivaaseen, tuli sitten tehtyä virhevalinta ja vaihdettua loistava döödis aika lameen doomiin. Mikään doomiin vivahtavakaan kun harvemmin toimii valoisassa ulkolavalla, imho, mutta minä näytin olevan mielipiteineni paitsiossa.

JP: Mieluummin Electric Wizardin olisi nähnyt siellä teltassa. Eihän tuo pörinä auringonpaisteeseen tosiaan sopinut. Toisaalta näin jälkikäteen olisin mennyt ehkä sittenkin katsomaan enemmän Gravea, mutta nyt kävi näin. Lighthouse Project on toki nähty aiemminkin, mutta en olisi heti arvannut bändin soittavan Tuskassa. Hyvin paljon siellä klubilavalla vaan olikin punk/hardcore-jengiä, mutta hevarit pysyivät poissa. Harmi, sillä bändin musiikki voisi tosiaan heillekin maistua, varsinkin kun uusi materiaali vaikutti jatkavan hyvin paljon ”Atonementin” linjoilla. At The Gates oli sen sijaan yllättävänkin tylsä, vaikka hittejä toki tulikin täyslaidallinen. Kuuntelin sitä mieluummin kevätkäärylettä syöden kuin itseni henkihieveriin mossaamalla.

PH: Minä hakeuduin vuorostani samoihin aikoihin varjoon ja Klubilavan infernaaliseen kuumuuteen, vienona toiveena että kotimaisen black metalin kylmyys á la Cavus viilentäisi ympäristön. Aivan täysin traditionaalista bläkkistä bändi ei ole, ainakaan enemmän vanhan liiton Norja-skeneä arvostavan silmissä, mutta tiukat genretykset sikseen. Cavus oli ehdottomasti mustinta mitä perjantai tarjosi. Keikka oli mielestäni päivän parhaimmistoa, ja aivan varmasti aion nähdä herrat vielä uudestaan. Street kredibiliteettiä toki lisäisi, jos yleisöön heitettävä kuollut rotta olisi a) lavalla tapettu tai b) suloisen kirjavan kesyrotan sijaan villi lajitoverinsa.

Jaz Coleman / Killing Joke

JP: Sillä välin kun Cavus jääti Klubilavalla, olin taas paistattelemassa päivää EMP-lavan edustalla. Tällä kertaa siellä soitti Killing Joke, joka ei sopinut sinne yhtään paremmin kuin sähkövelhokaan. Killing Joke tosin oli parempi tappamaan auringon, mutta liian lyhyt soittoaika jätti toivomaan lisää, nyt kun olen vihdoinkin päässyt Killing Jokeen sisälle. Itselleni bändi oli perjantain ehdoton kohokohta.

PH: Perjantain pääesiintyjä Morbid Angel on jakanut rajusti mielipiteitä viimeisellä ”Illud Divinum Insanus” -levyllään. Harva die-hard-vanha fani on varauksetta kehunut levyä, kun taas tällaiset allekirjoittaneen tapaiset yhtyettä aina arvostaneet muttei raivoisasti diggailleet tuntuvat pitävän levystä paljonkin. Vanhat sedät joka tapauksessa vetivät aivan uskomattoman kovan keikan, jonka jälkeen mutinat uuden levyn paskuudesta loppuivat ainakin hetkeksi. Suhteellisen lähellä lavaa soundit kuulostivat juuri siltä kuin raaka metalli parhaimmillaan voi ulkoilmaolosuhteissa kuulostaakaan, keli oli iltamyöhällä vielä mukavan lämpöinen ja jengi diggasi. Todella oiva lopetus helteiselle päivälle Helsingin Suvilahdessa!

JP: Olihan se nyt hyvä, vaikka keikka tuntuikin olevan turhan samanlainen kuin vuonna 2008 Kaisaniemessä heitetty. Setti painottui lähes kokonaan kolmen ensimmäisen levyn materiaaliin ja uusia biisejä soitettiin vain kolme kappaletta, nekin ikään kuin äkkiä ”alta pois”. Eikö bändillä ole luottoa uuteen matskuunsa ja alkaako tässä maistumaan jo nostalgia?

[flickrfeed photoset=72157627213533099]

Lauantai 23.7.2011

PH: Lauantai oli esiintyjälistaltaan vähiten puhutteleva, joten mestoille houkutteli vasta 15.00 aloittanut kotimainen Medeia. Herrat ja rouvan jokusen kerran viime vuosina nähneenä tiesi odottaa laadukasta death metal -painotteista viihdettä, ja sitä todellakin Medeia taas tarjoili. Soundit Klubilavan betonibunkkerissa nyt eivät ehkä sitä optimaalisinta akustiikkaa tarjonneet, mutta hyväksyttäköön tuollaisen raivokkaan energisen esiintyjän ollessa kyseessä. Opethia en kyllä samassa paikassa haluaisi nähdä… Klubilavan suurena plussana on ihan oikeat vessat, luksusta ainakin näin naispuoleiselle festarikävijälle. Niin hieno asia, että trooppisia lämpötiloja huitelevat sisälämmötkin voi antaa anteeksi, varsinkin kun pienimmälle lavalle sijoitetut bändit olivat vielä festarien mielenkiintoisinta antia.

JP: En ymmärrä Medeian päälle, joten kollegani ratkaisu tuntuu hieman ihmeelliseltä. Tosin eipä hän mitään ihmeellistä menettänyt, kun Epica kiinnosti hetken vain kauniin laulajansa takia ja Mononen se vasta nöyrä olikin. Bändihän pukeutui kauluspaitoihin ja yhdenkin kappaleen nimi oli Horonkäristys. Eipä siitä mitään käteen jäänyt, kuten ei myöskään Witcherystä, vaikka bändi on muinoin pari kovaa levyä tehnytkin. Fleshpress sen sijaan oli jotain täydellistä, ja en malta odottaa sitä hetkeä kun pääsen kuulemaan bändin synkkää runttausta toistamiseen.

PH: Klubilavan seuraava vetonaula oli turkulainen Axegressor. Rässi genrenä on pääsääntöisesti jäänyt menneisyyteen omissa suosikeissani, mutta jokin aika sitten Axegressorin keikan PRKL Clubilla nähneenä en olisi suostunut missaamaan tätä mistään hinnasta. Tällä kertaa bändi veti vielä kovemman esityksen, ja saa minut vakavasti harkitsemaan vanhan farkkuliivin kaivamista naftaliinista ja palaamaan takaisin lapsuuden thrash metal -diggailuun. Turustakin siis voi tulla Suomen kartalle jotain todella hyvää!

JP: Siinä Fleshpressin ja Axegressorin välissä soittanut Feastem oli kuulemma kova, mutten nähnyt. Katatonia soitti silloin päälavalla, ja olin toki vanhana diggarina sitä katsomassa. Sitä ennen olin tosin vilkaisemassa Tarotia ja olen entistä vakuuttuneempi että bändin aika alkaa olla ohitse. Nyt soundeista sai jopa selvääkin, mutta muuten meno oli samanlaista kuin Saunassakin.

Devin Townsend

PH: Devin Townsend on kokenut silmissäni pienen inflaation juostessaan Suomessa alvariinsa eli päivän pääesiintyjä minulle oli norjalainen Enslaved. Norjan viime päivien tapahtumien takia bändillä oli surunauhat käsissään, mutta välispiikeissä asiaan ei otettu kantaa. Ehkä ihan hyvä niin. Esiintymisestä ei muutenkaan huomannut minkäänlaista himmailua, ja miksi olisikaan, sen verran pro kavereista parin vuosikymmenen kokemuksella on kuitenkin kyse. Enslavedin levyillä hetkittäin hieman liiankin prominentit folk-vaikutteet loistivat poissaolollaan livenä, ja kokonaisuus oli todella maittava. Kaipaamaan jäin vain viime aikoina settilistassa ollutta Led Zeppelinin ”Immigrant Song” -coveria, mutta sekin kaipuu unohtui vanhan helmen Allfadr Odinnin päättäessä setin. Loisto keikka!

JP: Samaa voi sanoa niin Church Of Miserystä kuin myös kotoisesta Rotten Soundistakin, jotka soittivat hyvät keikat. Japanilaisten kohdalla ei voi muuta todeta kuin että eipä ole stoneri kuulostanut pitkään aikaan yhtä hyvältä. Ja vaaralliselta, kun miehistö laittoi itsensä likoon. Itse pidän teutonipowerin pioneeribändi Blind Guardianin alkuaikojen speed metal-levytyksistä, nykyiset LotR-henkiset oopperalevyt kun eivät enää jaksa säväyttää. Olin huvittunut siitä miten kiipparisti näytti Bilbo Reppulilta, mutta eniten minua ihmetytti (tai paremminkin säälitti) miten vakituinen sessiobasisti Oliver Holzwarth sysätään aina taka-alalle. Näin miehen ehkä kaksi kertaa, kun mies oli kahlittu rumpukorokkeen viereen. Ei tukkansa leikannut Hansi kuitenkaan bassoon enää tartu, joten antaisivat miehelle hänen ansaitsema arvonsa, jumaliste!

Enslavedin kanssa päällekkäin vetänyt Ghost kuulosti huomattavasti paremmalta kuin levyllä. Zombipaavi-imagoon luottava vanhan liiton hevibändi oli väkevää katsottavaa myös visuaalisesti ja monelle bändi tuntui olevankin odotetuimpien Tuska-esiintyjien listalla. Kvelertak-paitojen ohella Ghost-rytkyjä näkyi liikenteessä eniten. En jäänyt katsomaan Deviniä, vaikka Anneke onkin ihana. Mieluummin olisin ollut viime vuonna katsomassa Ziltoid-spektaakkelia.

[flickrfeed photoset=72157627213536093]

Sunnuntai 24.7.2011

PH: Sunnuntaina paikalle oli pienestä festariväsymyksestä huolimatta raahauduttava kukonlaulun aikaan näkemään Suomen omaa legendaarista Impaled Nazarenea. Näemmä moni muukin oli laittanut herätyskellon soimaan ehtiäkseen paikalle, ja osittainen päällekkäisyys norjalaisen, paljon hypetetyn Kvelertakin kanssa ei näyttänyt vähentävän Impaled Nazarene -diggarien määrää Inferno-teltassa. Myönnettäköön, kohdeyleisökään nyt ei ole ihan yksi yhteen mutta joka tapauksessa oli mukava nähdä teltta lähes täynnä. Impaled Nazarene vaikutti myös paitojen perusteella olevan eniten ulkomaalaisia fänejä paikalle houkuttanut suomalaisbändi, eikä mikään ihme, sen verran isoa kulttisuosiota se nauttii ainakin rankemmasta metallista pitävässä Kreikassa. Ja tuskin metallituristit keikkaan pettyivät, ainakaan minä en!

JP: Muistuttipa tuo keikka jälleen siitä, miten hyviä biisejä Impaled Nazarene on tehnyt. Ehkä uusikin levy pitäisi jossain vaiheessa tsekata.

PH: Impaled Nazarenen jälkeen ehti kiiruhtamalla näkemään vielä vajaa puoli tuntia EMP-lavalla soittanutta Kvelertakia. Satuin näkemään bändin talvisen Finnish Metal Expo -keikan, jonka perusteella rankkasin Kvelertakin ”black ’n rollin” (genretys josta bändi itse haluaisi irti, enkä minäkään täysin ymmärrä perusteita määritelmälle, ainakaan sen black-aspektin osalta) kategoriaan ”ihan jees”. Tuskan keikan jos olisin sattunut näkemään ensin, nauttisi bändi silmissäni ainakin jonkin verran isompaa arvostusta, sen verran kovalta se sunnuntaisessa Suvilahdessa kuulosti! Päällekkäisyyksiltähän ei soittoaikojen puolesta voi välttyä, jos kerran halutaan käyttää neljää lavaa ja tuoda esille ziljoona bändiä, mutta mieluummin kärsin valinnan vaikeudesta kuin aikataulusta missä ehkä on se yksi ainoa kiinnostava akti/päivä.

JP: Minä en ehtinyt nähdä sekuntiakaan! Tarkoituksenani oli katsoa, kun Ilosaaressakin jouduin poistumaan Kvelertakin keikalta. Mutta mieluummin kävin vilkaisemassa Totalselfhatredia, mutta toisaalta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin olin etukäteen olettanut.

PH: Sunnuntain ruotsalaisjuhlan aloitti Shining Club Stagella. Bändin johtomies Niklas Kvarforth kun on huumeongelmineen ja vihanhallintakyvyttömyydessään sen verran erikoinen persoona, ettei esiintymistään kannata missata, vaikka bändin aikaisempi tuotanto enemmän sydäntä lämmittäisikin kuin viimeisin, pehmeähkö ”VII: Född Förlorare”. Tällä kertaa Kvarforth käyttäytyi liiankin mallikkaasti aka tylsästi, jollei yleisöstä jotain herran vanhasta harrastuksesta itsensä viiltelystä huudelleen totaalista verbaalista dissausta oteta huomioon. Ja sekin laitettakoon itsepuolustuksen piikkiin. Kun visuaalista puolta bändissä edustaa vielä uusi basisti Christian Larsson, jonka raatimme yksimielisesti valitsi Mister Tuska 2011:ksi, keikkaan piti olla kovinkin tyytyväinen. Parempi kuin taannoinen Nosturin esiintyminen!

JP: Minä en siis kuulu tuohon raatiin! Jos aion tehdä nimityksiä, niin nimeän Witcheryn laulajan Tuskan tukevimpaan kuntoon päässeeksi musikantiksi. Ja oli Kvarforthillakin kaljamaha, mutta sen takia en ollut varovainen kuvaamiseni kanssa. Mies ei tosin tehnyt kolmen ensimmäisen biisin aikana muuta kuin juonut viskiä ja polttanut salaa tupangia. Shiningin jälkeen olikin omalta osaltani se Tuskan v*ttumaisin päällekkäisyys, kun piti valita Jex Thothin ja Agnostic Frontin väliltä. Ratkaisin asian kuvaamalla Jex Thothia kolme ensimmäistä biisijä ja sitten menin pälyilemään Agnostic Frontia, joka ei rehellisesti sanottuna soittanut järin ihmeellistä keikkaa. Joku toinen aika ja paikka?

PH: Kvarforthillahan saattoi olla pientä Suomen retken jet lagia, miestä kun näkyi torstaista asti Helsingin baareissa massuaan lisää kasvattamassa! Jex Thoth ei oikein semi-ulkotiloissa jaksanut innostaa yhtä hyvin kuin Hammer Open Airin jatkoklubilla, eli siinä ei oikein missannut mitään jos valitsikin toisin. Huippuhyviä biisejähän bändillä kyllä on, ja Jessica on kainalokarvoineenkin kovin karismaattinen pimu.

Iltapäivästä päälavalla Amorphis tarjoili sitä samaa mitä Amorphis on Joutsen-vuodet järjestään ollutkin, show jossa jo melkein alkaa toivomaan että kämmäisivät nyt edes jotain. Todella ahkera keikkailu on hionut esiintymiset jo kohta liiankin särmättömiksi. Samaa mieltä kanssani oli screenilläkin näytetty ”Ei taas Amorphista”/tmv-lappua kantanut aatteen toveri! Siis älkää nyt käsittäkö väärin, Amorphis on ja tulee varmasti aina olemaan Suomen aatelia sarallaan, mutta hieman liian lälly viimeisin levy ja liian monta keikkaa nähtynä liian lyhyessä ajassa ovat aiheuttaneet lievän leipääntymisen. Toisaalta, jos vanha klassikko The Smoke aiheutti kylmät väreet siinä helteessäkin, keikka ei voinut olla sittenkään kovin huono!

JP: Olen nähnyt Amorphisin vuodesta 2006 lähtien joka kesä vähintään kerran, vaikken ole tietoisesti edes pyrkinyt tuohon toimintaan. Amorphis on vaan sattunut samoille festeille kuin minäkin. Hyvä bändi ja hyviä biisejä, mutta liika on liikaa. Uusinta levyä en ole edes kuullut enkä jaksanut tätäkään keikkaa katsoa puoliväliä pitemmälle.

Black Crucifixion

PH: Tuoreen ”Hope Of Retaliationin” myötä rovaniemeläinen Black Crucifixion nousi sunnuntain kiinnostavimpien artistien kastiin. Harmi vaan, että suuri yleisö ei ollut ihan samaa mieltä kanssani, ja Klubilavalle oli vaivautunut vaan muutama kourallinen ihmisiä. Pitkä, vaikkakin rikkonainen historia näkyi soiton tiukkuudessa, ja ne viisaat jotka olivat paikalle saapuneet varmasti poistuivat tyytyväisinä. Kaikkien niiden death metal -bändien lisäksi kun festivaalin line-uppiin olisi toivonut enemmänkin mustuutta, mutta jos yleisökato on tuollainen niin ymmärrettäväähän se on ettei bläkkisbändejä buukata keikoille. Ihan tyhmää.

JP: Black Crucifixion oli kyllä hyvä ja ”Hope of Retaliation” todella mukava yllätys. Itsekin kiinnitin huomiota yleisön vähyyteen, vaikka bändi oli todella kovassa iskussa. Mutta enpä allekirjoita tuota yleisökatoväitettä, kun Shiningin aikana tupa oli täynnä. Vai johtuiko se niistä ulkomusiikillisista seikoista?

PH: Sunnuntain ja Tuskan 2011 päätti ruotsalaiset Amon Amarthin viikingit. Totta, Amorphiksen tapaan heiltäkään ei kukaan naismuistiin ole nähnyt huonoja keikkoja, mutta energisyysaste on pysynyt kohdillaan vaikka jokainen esiintyminen onkin tasaisen hyvä. Laulaja Johan Heggin välispiikit nyt ovat hieman läpinäkyvän kansaa nuoleskelevia suomalaisine kirosanoineen, mutta muuten miehestä huokuva lavakarisma on aivan omaa luokkaansa. Siihen taustalle taidokkaat muusikot jotka myös ilmiselvästi nauttivat lavalla olemisesta, mainio biisimateriaali ja hyvät soundit (ainakin lavan edessä) niin ainakaan minä en olisi halunnut päättää tämänvuotista Tuska Open Airia millään muulla tavalla!

JP: Hyvät levyt, hyvät biisit, pitkäjänteisyys ja kohdalleen loksahtanut kokoonpano. Eiköhän siinä ole Amon Amarthin suosion salaisuudet, vaikka itse en ole mieltänytkään bändiä pääesiintyjäainekseksi. Hyvää soittoa, mutta jota en itse voinut katsoa loppuun asti suuren junaseikkailun takia. Itselleni vuoden 2011 Tuska Open Air oli kyllä ehdottomasti kovimpia Tuskia miesmuistiin, ja on vähintään itselleni yhtä hyvä kuin vuoden 2008 Tuskakin. Ellei jopa parempi.

PH: Esiintyjälistallisesti tämä ei mene Tuska-lempparieni joukkoon, mutta muuten kokonaisuus on ehdottoman positiivinen. Järjestäjät Finnish Metal Events on kyllä jälleen kerran tehnyt loistavaa työtä, kaikki toimi niin hyvin kuin toivoa saattaa. Kelitkin olivat kohdallaan, lauantaista pientä sadetta lukuunottamatta. Ja oli kiva myöntää olleensa totaalisen väärässä kammotessaan Suvilahteen muuttoa!

[flickrfeed photoset=72157627337836966]

Ilosaarirock 2010, sunnuntai

”Huhhuijaa” totesin kun heräsin jälleen kerran kaverin kämpän lattialta. Pakollisten aamurutiinien jälkeen lähdin taas melko aikaisin katsomaan, mitä Ilosaarirockin toinen ”virallinen” päivä toisi tullessaan. Ensimmäiseksi kohteeksi olin festivaaliohjelmaan merkinnyt The Valkyriansin. Olen nähnyt The Valkyriansin jo kahdesti tätä keikkaa ennen, eikä meno ollut ainakaan huonontunut. Eli taas lanteet hytkyivät pirteän skan tahdissa ja hiekka tomusi paljaiden jalkojen alla. Vanhempi väki voisi kuvailla tilannetta ”siveettömäksi ja hävyttömäksi rietasteluksi”, sillä The Valkyrians järjesti suuret rantabileet, jotka eivät edes kielimuureja tunnustaneet. Aurinko paahtoi näihin aikoihin jo sen verran, että bajamajojen vieno aromi peittyi lähes täysin aurinkorasvan katkun alle. Loppupäivästä olin itse ainakin huomaavinani kädessäni rannekkeen sijaintia mukailevan rusketusrajan.

Päätin tsekata seuraavaksi päälavalla soittaneen Lapkon. Bändihän on vastikään julkaissut uuden studioalbumin ja ollut muutenkin melkoisessa nosteessa, tosin itsehän tunsin entuudestaan vain I Shot the Sheriff -kappaleen. Tämän setin perusteella sata(n)kuntalaisten ympärillä vellonut hype on ainakin osittain perusteltua, mutta allekirjoittaneen pitäisi varmaan tutustua bändin levytettyyn tuotantoon vielä tarkemmin. Ville Malja oli yhtä hymyä ja nähtävästi nautti lavalla olemisesta. Herran ääni kyllä vaatii hieman totuttelua, eikä varmasti miehen korviin asti ulottuva hymy ja kikattaminen olleet kaikkien Phil Collins -tason darraa lähentelevien festivaalivieraiden mieleen. Insomniumia ehdin kuvata hieman, mutta itse musiikkiin tutustuminen sai tällä(kin) kertaa jäädä vain pintapuoliseksi, kun festivaalialueen ulkopuolelle kävi käsky. Havaitsinpa taas sen, että kylmä olut ei tosiaankaan kuulu niihin harvoihin festivaalielämän ylellisyyksiin. Eikä niistä paholaisen keksinnöistä eli vuvuzela-torvista päästä missään eroon, vaikka ne olivatkin itse festarialueella kiellettyjä. Onneksi en joutunut juurikaan olemaan niiden kanssa tekemisissä, muuten olisi kyseistä kapinetta käsitellyt immeinen saada torvensa sinne, mistä sitä ei saa pois ilman lääkärin avustusta.

Jos pikainen visiitti ulkopuolella pisti ketuttamaan, niin hymy nousi taas huulille Jenni Vartiaisen (!) keikan aikana. Kun neiti kerta noin mukavasti hymyilee, niin eihän silloin saa olla kiukkupussi, eihän? Lukijaparkaa hämmentääkseni ilmoitan katselleeni keikkaa eturivistä, tosin vain hetkisen aikaa enkä edes keskeltä. Enpä tosin ole käyttänyt aikaani Vartiaisen musiikkiin syvällisempään tutustumiseen, vaikka mukavan ilmeikästä poppia sattuu olemaankin. Voi tosin olla, että olin jo tässä vaiheessa saanut auringonpistoksen kun olin näkevinäni tyhjennetyn Gambina-pullon lavan edustalla. Seppo kävi täällä? Rise and Fall jäi minulta väliin – mutta kas – seuraavaksi olisi Rytmihäiriön vuoro! Vaikka en pidäkään itseäni suurena nyky-Rytmihäiriö-fanina, niin halusin silti tarkistaa miten uudet biisit toimivat livenä. Hyvinhän ne toimivat, ja niistä settilista pääasiassa koostuikin. ”Saatana on herra” –albuminkin kappaleet olivat harvinaisia, joistakin 90-luvun biiseistä nyt puhumattakaan. Seppoa ei lavalla näkynyt, mutta Unto ”Une” Helo näkyi. Kunhan herra vain suvaitsee kasvattaa parran, niin täydellinen degene… muodonmuutos teinityttöjen märästä päiväunesta spurgujen herraksi on täydellinen. Äijä sentään kasteli housunsa, mutta tällä kertaa vain vedellä. Viettelysten vaunu oli lastattu myös Gambinalla, joka tosin korkattiin vasta loppumetreillä. Minä kun ehdin luulla bändin jo lepsuilevan. Samaan aikaan soittanut Eppu Normaali kuului Rekkalavalle välillä turhankin selkeästi, ja ihan kuin Eppujen volyymi olisi kasvanut keikan edetessä. Kenties Eppuja harmitti se, että Rytmihäiriö lauloi suomalaisen miehen sielunelämästä heitä paremmin?

Rytmihäiriö heitti hyvän setin, mutta en jäänyt katselemaan encorea loppuun kun piti rynnätä Sue-lavalle. En tiennyt, mitä porilaiselta Circleltä odottaa, ja sehän tietty vain nostatti odotuksia. Hämmentävään spektaakkeliin osasin kyllä varautua, ja spektaakkelista tässä olikin kysymys. Koko sirkusta johtivat bassotaiteilija ja visionääri Jussi Lehtisalo sekä korkeiden äänien ja keikan aikaisten kuntopiirien messiaaninen ylipappi Mika Rättö, joka tosiaan ehti viime vuonna kirjoittaa satukirjankin. Huumaavaan ja sokaisevaan keikkaan liittyivät olennaisena osana myös kireät housut sekä niitit, mutta välispiikit oli jätetty pois tästä selkeästi tarkkaan harkitusta näytelmästä, joka oli myös hauska mutta ei naurettava. Koko keikan ajan vallitsi painostava ja räjähdysaltis tilanne eikä ajan kulumista tahtonut edes huomata, sen verran naulitsevan setin Circle soitti. Kokonaisvaltainen elämys, jolla oli selkeä alku, keskikohta ja loppu. Kerrassaan nerokasta, mutta taisin kuvailla juuri melko tyypillistä Circle-keikkaa. Circle oli kuitenkin itselleni Ilosaaren ehdoton kohokohta.

Faith No More saisi heittää todella timanttisen setin jos he tahtoisivat pistää Circleä paremmaksi. Sitä ennen päätin kuitenkin mennä toteuttamaan perinteitä. Olen nähnyt Amorphisin joka kesä sitten vuoden 2006, eikä vuosi 2010 myöskään saisi olla poikkeus. Tosin katseltuani keikkaa hetken aikaa havaitsin sen lähes täysin identtiseksi viime kesänä näkemieni keikkojen kanssa. Olen kuullut soitetut biisit jo liian monta kertaa, jotta keikka olisi millään tavalla innostanut. Hyvin bändi kyllä taas veti, mutta varmalla rutiinilla. Tomi Joutsenelle tosin pitää antaa (taas) ”Parhaimman näköinen mikrofoni” -palkinto, joka on lunastettu retrofuturistiselta hiustenkuivaajalta näyttävältä kapistuksella. No Shame kuulosti siihen tilanteeseen paremmalta hivenen synkästä sanomastaan huolimatta. Mollivoittoista punkkia vetävän ryhmän kohdalla voidaan varmaan viimeistään nyt heittää vanha lovepunk-määritelmä romukoppaan, vaikka hieman optimismiakin oli mukana. Sarparannan ja kumppaneiden mesoamisen katselu nostatti väkisinkin hymyn huulille. Parempi kännissä kuin osa niiden koneen.

Juomatauon jälkeen varmistin, että olen ajoissa paikalla kun Faith No More aloittaa. Väkeä oli lavan edustalla kuin pipoa, kun iltapukuihin pukeutunut viisikko viimein suvaitsi hieman myöhässä saapua lavalle. Jos minulta kysytään, niin ei Faith No More ollut itselleni läheskään yhtä iso kolahdus kuin Circlea paria tuntia aiemmin. En silti sano, ettenkö olisi Faith No Moren keikasta nauttinut, sillä kyllähän sekin hyvä oli. Tämmöisiä keikkoja tarvitaan siksikin, että ihmiset muistaisivat sen miten paljon tälläkin bändillä on hyviä biisejä. Hitit tulivat jo itse setissä, joten jäin ihmettelemään mitä encoreen jäisi jos sellaista edes soitettaisiin. Kyllähän se sitten soitettiin, mutta eipä ollut enää epiccejä tai easyjä soitettavaksi. Mike Patton oli tietenkin oma hullu itsensä, joka varmasti pilasi pukunsa runsaalla hikoilullaan. Mies sekoili myös kameramiesten kustannuksella ja uhmasi yleistä crowdsurfing-kieltoa vierailemalla hetken aikaa yleisössä toteuttaen samalla järjestyksenvalvojien painajaisen. Mitä valvojat olisivat tehneet, heittäneet miehen ulos vai?

Mike Patton / Faith No More

Kyseessähän tosiaan oli Faith No Moren viimeinen keikka, ainakin jos bändiin nyt on uskominen. Kunnes toisin todistetaan, niin this is it. Sama pätee myös tähän raporttiinkin. Paluumatka Hämeenlinnaan sujui kimppakyydissä muutaman turkulaisen kanssa lukuisia taukoja pitäen ja luokattoman paskoja vitsejä (joiden kohteena olivat yleensä iskelmätähdet) kertoen sekä hyvää musiikkia kuunnellessa. Kun viimein saavuin kotiin, oli olo sekä väsynyt että onnellinen ensimmäisen (muttei toivottavasti viimeisen) Ilosaareni jäljiltä. Kiitokset järjestäjille, bändeille ja etenkin yleisölle! Kiitos, Ilosaarirock!