Avainsana-arkisto: Airbourne

Airbourne Tampereella

Airbournen keikka oli kahdella tavalla tamperelaisesta näkökulmasta erikoinen. Lauantai-illan keikaksi bändit soittivat hämmentävän aikaisin, joka sitten aiheutti reportteripartion kohdalla puolentoista lämppärin missaamisen. Toinen erikoisuus oli esiintymispaikka, eli Tampere-talo. Siellä kun on totuttu näkemään klassista musiikkia ja tiedetapahtumia – ja kohta tietysti kiakkovierasjuhlia – eikä lattaotsarokkia.

Saavuimme kuvaajan kanssa paikalle kesken englantilaisen Black Spidersin esiintymisen. Tampere-talo vaikutti heti lupaavalta keikkapaikalta, nimittäin paikan pohjaratkaisun ansiosta suurellakin yleisöllä on mahdollisuus nähdä esiintyjät läheltä lavaa. Tällä kertaa paikalle oli saapunut noin puoli salillista, eli ehkä noin 500 päätä. Koko poikkeuksellisen leveällä juhla-alueella sai myös juoda kaljaa eikä esiintymisen sivustastakaan seurailu verottanut soundeja juuri ollenkaan.
Puoliksi missaamamme Black Spiders on kolmen kitaristin hard rock –pumppu, jonka musiikkia voisi luonnehtia Motörheadin, AC/DC:n ja ehkäpä hieman Sensational Alex Harvey Bandin välimaastoon sijoittuvaksi. Bändi oli selvästi motivoitunut antamaan kaikkensa ja esitys sisälsi varsin kelvollisten biisien lisäksi tanakan määrän mossausta ja bändiläisten hillumista lavalla. Perinteiset rock-liikkeet ja -kliseet tulivat takaraivosta, soitto oli tiukkaa ja biisejä tuntematonkin pystyi astumaan meininkiin sisään vaivattomasti. Taattua hard rockia niille, jotka sellaisesta pitävät – ja yleisöhän piti.

Pääesiintyjä Airbourne avasi settinsä Terminator 2 –elokuvan soundtrackilla valonheitinten pyörittäessä punaisia valokeiloja vaaran merkiksi. Bändin kirjaimellisesti loikatessa lavalle lähti uusimman ”Black Dog Barking” –albumin (2013) menevä avausraita Ready to Rock soimaan ja ensisekunneista lähtien bändi hardrokkasi kuin riikinkukko.
Vaikkei Airbournen tuotantoa olisi koskaan kuullutkaan, ei aussibändin maamies-esikuvia olisi tarvinnut kauaa arvailla. AC/DC:n ja Rose Tattoon jalanjäljissä etenevä kaljan- ja hienlöyhkäinen perusasioissa tiukasti pysyttelevä rockvääntö tempaisi hyvin lämmitellyn yleisön mukaansa välittömästi.

Bändin nokkakukko, laulaja-kitaristi Joel O´Keeffe otti paikkansa myös välittömästi, ja vaikka koko bändi oli meiningissä sata lasissa mukana, oli nokkakoristeen meininki vielä muutaman asteen verran näyttävämpää. Bändin sisäistä työnjakoa asetettaessa on selvästi syystä tai toisesta päätetty panostaa yhteen tyyppiin koko rahalla.
Asiaan on saattanut vaikuttaa myös kaverin poikkeukselliset kyvyt. Samanaikainen mossaus ja kitaralavan heiluttelu hevimuodostelmassa eivät olleet minkäänlaisena esteenä soolon tilutukselle. Soitto ja laulu toimivat erinomaisesti yhteen ja tältä turboahdetulta aussirokkarilta ei tuntunut energia hiipuvan näyttävästä lavameiningistä huolimatta missään vaiheessa.
Jossain vaiheessa laulaja-kitaristia kanniskeltiin yleisön seassa roudarin harteilla rokkarin soittaessa myös samalla sooloa. Angus Young, anyone? Keikan loppupuolella samainen ihmisiä ryyppäämään villinnyt aussi hakkasi päähänsä oluttölkkejä. Niiden alettua suihkuta ruskeaa mahlaa hän viskeli niitä sitä mukaa yleisöön. Todellinen showmies, jonka yleisö palkitsi runsailla suosionosoituksilla.

Airbournen setti koostui noin 50 minuutin avausosasta ja 25 minuutin encoresta. Bändisoiton tiukkuus yhdistettynä Tampere-talon hyviin soundeihin ja tarkkaan harkittuihin rockshow-elementteihin teki keikasta todellisen taidonnäytteen. Tämän kaltainen perusrock on vaikea laji, jossa kaikkien osien pitää ollakin kohdillaan, jotta homma voi toimia.
Airbourne pystyy vetämään pisteet alallaan kevyesti kotiin ja koska homma tosiaan toimii näin hyvin, voi AC/DC:n kaltaiset waka wanhat wääntäjät päästää hyvillä mielin ansaituille eläkepäiville.

Airbourne klubivierailulle marraskuussa

Kesäkuussa Rock The Beach -festareilla vieraillut australialainen Airbourne saapuu marraskuussa kahdelle klubikeikalle Suomeen. Perinteisen hard rockin nimeen vannova bändi esiintyy Helsingin The Circus -klubilla perjantaina 1. marraskuuta ja Tampere-talolla heti seuraavana iltana. Airbournen lämppärinä nähdään englantilainen, energisesti rokkaava Black Spiders sekä ruotsalainen raskasta rokkia soittava Corroded.

10 vuotta sitten perustettu, hard rockin kärkinimiin lukeutuva Airbourne on kulkenut pitkän tien pikkuklubeilta festivaalilavoille ympäri maailmaa. Kovan livebändin maineessa oleva yhtye julkaisi toukokuussa kolmannen pitkäsoittonsa ”Black Dog Barking”.

[youtube url=RiJyXG8ysWs]

Airbourne (au), Black Spiders (uk), Corroded (swe)
Pe 1.11.2013 The Circus, Helsinki
La 2.11.2013 Tampere-talo, Tampere

Liput toimituskuluineen alk. 39,50 euroa.

www.airbournerock.com
www.theblackspiders.com
www.facebook.com/corrodedsweden
www.livenation.fi

The Gaslight Anthem ja Airbourne Rock The Beach -tapahtumaan

Helsingin Hietaniemen uimarannalla 26. ja 28.-29. kesäkuussa järjestettävä kolmipäiväinen Rock The Beach -festivaali on saanut uusia lisäyksiä esiintyjäkattaukseensa. Uusi kiinnityksiä ovat kesällä neljännen ”Handwritten”-albuminsa julkaissut newjerseyläinen punk-bändi The Gaslight Anthem, timantinkovista live-esiintymisistään tunnetuksi tullut australialainen hard rock -yhtye Airbourne, kotimainen punk-tulokas Pää Kii sekä hardcorea, taidejazzia ja punkkia yhdistelevä brittiläinen Rolo Tomassi.

Muita esiintyjiä Rock The Beachiin julkistetaan kevään mittaan.

www.rockthebeach.fi

Airbourne ja Black Spiders Pakkahuoneella

Sattuipas sopivasti; Maaliskuussa kun hehkuttelin Airbournen loppuunmyytyä klubikeikkaa eksyin pohtimaan rock ’n rollin tulevaisuutta. Taisin tuolloin tulla maininneeksi ruotsalaisen Enforcerin Airbournen ohella yhtenä tulevaisuuden toivoista. No, kuinka ollakaan nyt nämä veijarit päätyivät levittämään rock ’n rollin ja heavy metallin yhteissanomaa yhteisvoimin Enforcerin napatessa pestin Airbournen lämmittelijänä. Loistava valinta, harmi vaan että Ruotsin jannuille kävi perinteiset; eli talvi yllätti ja svedut jysäyttivät liukkailla asuntoautonsa tuusannuuskaksi muutamaa päivää ennen Pohjanmeren ylitystä. Näin ollen Airbournen Suomen keikoilla oli pärjättävä ilman tuota Arvikan nopeinta yhtyettä. Lohduttavaa on toki se että suomalaiset eivät näköjään ole ainoita jotka joutuvat vuodesta toiseen talven yllättämiksi.

Täysin pelkin aussivoimin ei Tampereella ja Helsingissäkään tarvinnut sentään rokata. Illat näet avasi turneelle kolmanneksi bändiksi buukattu brittiläinen Black Spiders. Täytyy sanoa, että yhtye aiheutti allekirjoittaneessa aluksi hivenen ristiriitaisia fiiliksiä; Jahas, taas yksi High On Firet kuunnellut hip-yhtye veivaamassa metallista stonerrockia. Ja äijät näyttää ”oikeaoppisesti” Mastodonin partajeesuksilta juuri niin kuin ns. pitääkin. No, ei lainkaan hullumpaa mutta niin miljoonaan kertaan kuultua ajattelin. Sitten mustat hämyheikit pistivät rokkivaihteen silmään ja johan rupesi lanteet keinumaan. Jo aiemmin soitettu hittitsipale Just Like A Woman oli lupaillut hyvää, mutta rokkaavampi osasto niin sanotusti räjäytti potin. Airbournelle omistettu What Good’s A Rock Without A Roll? ja hauskasti nimetty KISS Tried To Kill Me toimivat kuin metrinen halko lavatansseissa tapellessa. Ja kyllä, KISS Tried To Kill Me kertoo legendaarisesta maskibändistä. Loppuviimein Black Spiderista jäi varsin hyvä maku suuhun ja sopiva virne naamalle. Karsisivat vaan pahimmat QOTSA No One Knows -jumitusriffit ja keskittyisivät tähän rokkiosastoon, niin Spidershan voisi olla brittien oma Gluecifer vieläkin jykevämmällä soundilla.

Black Spiders

Setti: Si, El Diablo – Stay Down – Just Like A Woman – St. Peter – Meadow? – What Good’s A Rock Without A Roll? – KISS Tried To Kill Me – Blood Of The Kings

Ei siis Enforceria, goddammit. No, Sauna Open Air on Enforcerin osalta mitä oivallisin tilaisuus paikata tämä harmittava peruutus, vink vink.

Airbourne on toisinaan leimattu aika jyrkin sanankääntein yhtyeeksi jonka ainoa meriitti on olla hiilipaperikopio siitä toisesta, vähän legendaarisemmasta Australialaisesta rokkiretkueesta. No joo, eihän yhtye tuo rock ’n rolliin oikeastaan mitään uutta. Mutta rynnistäessään lavalle satakymmenen taulussa Airbourne on kaikessa epäomaperäisyydessäänkin aseistariisuva elämys. Aussinelikko on kenties energisin allekirjoittaneen livenä näkemä yhtye piiiitkäään aikaan. Kovimpana haastajanaan, yllätys yllätys, Enforcer Arvikasta. Ilmeisesti aika tiukasti kiertueella viihtynyt yhtye tyytyikin vetämään hyvin pitkälti setin kuin Maaliskuussa Klubin puolella.

Airbourne indeed!

Mitä Airburnen biisimateriaaliin tulee, niin vaikka yhtye onkin kuin AC/DC jr., ei yksikään Airbourne riffi tai biisi saa ainakaan allekirjoittaneessa aikaan suoraa mielleyhtymää johonkin tiettyyn AC/DC-vastaavaan. Ei lainkaan hullummin. Ja tuo materiaali toimii yllättävän hyvin; vain kaksi levyä julkaisseeksi yhtyeeksi Airbournella on todella vahva setillinen tavaraa. Raise The Flagin, Diamond In The Roughin ja Cheap Wine & Cheaper Womenin kaltaiset veisut toimivat livenä loistavasti, vaikka eivät välttämättä levyltä säväytä samaan malliin. Loppuun säästelty hittinelikkoa voikin sitten jo pitää melkoisena ilotulituksena. Mitä ulkomusiikillisiin seikkoihin tulee, niin yhtyeen näyttävä valoshow keräsi kiitoksia. Muuten show-temput olivat ennallaan; Girls in Blackin aikana Joel O’Keeffe kiersi salia turvamiehen harteilla sooloa ladaten ja Runnin’ Wildin aikana herra aukoi kaljatölkkejä kupoliinsa. Mitäpä sitä toimivia temppuja suotta vaihtamaan toteaisi itse mr. Simmonskin.

Loistavaa rock ’n roll viihdettähän Airbourne on. Siinä kohtaa kun ruvetaan oikein tosissaan räimimään harva pärjää Airbournelle; omaperäistä tai ei, mutta näitä jätkiä ei rokkaamisessa moni ainutlaatuisuuden multihuipentuma tai omaperäisyyden suurlähettiläs päihitä. Tampereella ja Suomella on kuulemma aina paikka Airbournen sydämessä. Omalta osaltani voin sanoa tämän pitävän paikkansa myös toistepäin. Parin vuoden päästä jäähallissa sama uusiksi ja parinkymmenen vuoden päästä sitten stadikalla?

Airbournen Joel O'Keeffe

setti: Raise The Flag – Hellfire – Chewin’ The Fat – Diamond In The Rough – Blond, Bad And Beautiful – Girls In Black – Bottom Of The Well – Cheap Wine & Cheaper Women – Born To Kill – No Way But The Hard Way – Too Much, Too young, Too Fast encore: Runnin’ Wild – Stand Up For Rock ’n Roll

PS. Varsin validi tieteellinen keino arvioida Rock ’n Roll yhtyeen suosiota on laskea lavalla olevien Marshall-kaappien määrä. Maaliskuussa Klubilla Airbournen taustalla jyrisi 8 kaapillista Marshallia. Toivoin määrän tuplaantuneen kuuteentoista, mutta kaappeja olikin jo 20. Bändi on selkeästi ”kovassa nosteessa”.

Airbourne Tampereen Klubilla

Mikäli AC/DC joskus lyö hanskat naulaan ja yhtyeen rock ’n roll perintö pistetään jakoon, suoritetaan tuo perinnönjako todennäköisesti AC/DC:n maanmiesten Airbournen ja Ruotsin Bulletin kesken. Ja vaikka nämä molemmat perilliset kiitettävän ahkerasti rundaavatkin, olen jotenkin onnistunut tähän asti missaamaan kummankin muutamat Suomen keikat. Niinpä nyt olikin korkea aika kokea Airbourne livenä.

Illan lämmittelyistä vastasi Taking Dawn USA:n Las Vegasista. Yhtyeen materiaali toi paikoin mieleen Skid Rown. Lopputulosta tosin vesittivät välillä turhankin laskelmoidun oloiset ratkaisut. Hulppeasti Rocky/The Eye of the Tiger -introlla startanneen setin toimivinta antia olivat nimikko EP:n biisit Like A Revolution ja Time To Burn, Halle-fuckin’ Berr.. anteeksi, Halle-fuckin’-Lujah huutoineen.

Jotenkin Taking Dawnista vain jäi aika valju kuva. Yhtye edustaa juuri sellaista periamerikkalaista corporate-rock meininkiä, missä erilaisten sponsorimerkkien lista ylittää kolmeen kertaan yhtyeen diskografian pituuden ja rock-uskottavuus kulminoituu johonkin skeittilenkkarimerkkiin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Taking Dawn ei yksinkertaisesti ole yhtä rehellistä ja ajatonta rock’ n rollia kuin yllämainitut AC/DC:n perilliset ja olen yllättynyt, mikäli nämä jenkit joskus pääsevät mukaan jakamaan tuota rock ’n roll aarretta. Setin jälkeen jäinkin pohtimaan miten Taking Dawn sitten eroaa esimerkiksi Airbournesta?

Australialaisten vallatessa lavan, Raise the Flag -biisin voimin, sain vastauksen. Se kulminoitui Australian jätkien helvetin rumiin lenkkareihin. Kyllä! Näin se vaan on. Näitä jätkiä ei näet kiinnosta, mikä on muodikasta ja mikä ei. Heitä ei kiinnosta mitä radioissa satutaan soittamaan ja mitä ei. Heitä ei kiinnosta musiikkimessujen laite-esittelijät, sponsoridiilit tai rokkipoliisien naureskelu muka-kuluneille kliseille. Heitä kiinnostaa vain rock ’n roll. Ja palasten loksahtaessa kohdalleen tällaisella asenteella tehdään ajatonta ja trendit alleen murskaavaa rokettirollia. Juuri sellaista, jota Airbourne tarjoili täydelle Klubille.

Setin alkupuolisko meni hyvin pitkälti, Hellfire ja Diamond in the Rough -tsipaleita lukuun ottamatta, tuoreen ”No Guts, No Glory” -älppärin tunnelmissa. Chewin’ the Fat, Blonde, Bad & Beautiful ja Get Busy Livin’ toimivat varsin mallikkaasti, mutta kyllä No Gutsin materiaalista kovimmat kierrokset nostattivat Born To Kill ja No Way But the Hard Way. Yleisö lämpeni ymmärrettävästi hivenen enemmän tutummalle ”Running Wild” -debyytin materiaalille. Videohittien lisäksi etenkin Cheap Wine & Cheaper Women ja Girls In Black saivat yleisöön vipinää. Jälkimmäisen aikana yhtyeen laulaja-kitaristi Joel O’Keeffe muuten suuntasi baaritiskille, jonka päältä mies soitteli komeat soolot. En nyt rupea raapustelemaan tähän klubin pohjapiirustusta, mutta mainittakoon, että baaritiski siis sijaitsee Klubilla kutakuinkin vastakkaisessa päädyssä salia kuin lava. Joelissa riitti muutenkin virtaa ja tämä energinen villimies onkin mitä mainioin keulakuva yhtyeelleen. Tosin, kyllä bändin riehakas livemeininki on neljän osatekijän summa, Joel vain on niin sanotusti piste iin päälle.

Encoret korkattiin odotetusti Running Wild -debyytin nimibiisillä. Ilmeisesti riehuminen oli saanut Joelin janoiseksi ja olut näytti maittavan. Reiluna miehenä laulaja-kitaristi jakeli olutta myös yleisöön. Tölkit mies tosin avasi hakkaamalla niitä päätään vasten. Näyttävää, joskin oluen hukkaprosentti nousi tällä tölkin avausmenetelmällä melko korkeaksi. Stand Up for Rock ’n Roll päätti mainion illan. Olin vakuuttunut. Airbourne tulee vielä nousemaan huipulle, vaikka sinne eräiden toisten australialaisvekkuleiden mukaan onkin pitkä matka, jos haluat rock ’n rollia.

Ainoana lievänä miinuksena voisin mainita osittain sangen aneemisen ”Radio Rock -yleisön”. Siis jumalauta; rock ’n rollin riemujuhla meneillään ja osalla on meininki kuin firman kevätjuhlilla tarjoilun loputtua kesken. Täytyy sanoa, että tällä osa-alueella Bullet on saanut paremmat, joskin lukumäärältään vähäisemmät, kortit kuin australialaiset kollegansa. No, ei siitä sen enempää, Airbourne oli loistava ja poistuin paikalta leveä virne naamallani. Taking Dawnin jätkät kauppasivat pihalla pakkasessa levyjään. Yritteliäitä jätkiä, ehkä he ovat sittenkin vain olosuhteiden uhreja; toisinaan on onni syntyä Warrnamboolin kaltaiseen syrjäkylään, jossa trendit ja muoti ovat vieraita käsitteitä.

Settilista:
Raise the Flag
Hellfire
Chewin’ the Fat
Diamond In the Rough
Blonde, Bad and Beautiful
Get Busy Livin’
Girls In Black
What’s Eatin’ You
Born to Kill
Cheap Wine & Cheaper Women
Heartbreaker
No Way But the Hard Way
Too Much, Too Young, Too Fast

Encore:
Runnin’ Wild
Stand Up For Rock ’N’ Roll

Australialaisbändi Airbourne Suomeen maaliskuussa

Viime vuoden Sauna Open Air -festareilla esiintynyt australilainen Airbourne saapuu klubikeikoille Suomeen maaliskuussa. Yhdeksi tämän hetken kovimmista hard rock -bändeistä tituleerattu australialaisyhtye esiintyy Helsingin Nosturissa keskiviikkona 17. maaliskuuta ja heti seuraavana päivänä Tampereen Klubilla. Keikkojen liput tulevat myyntiin maanantaina 9. marraskuuta Tiketissä ja Lippupalvelussa.

Vahvasti AC/DC-vaikutteista energistä rockia soittavan Airbournen debyyttialbumi ”Runnin’ Wild” julkaistiin Suomessa viime vuonna. Airbourne työstää parhaillaan toista albumiaan, jonka ilmestymisajankohdaksi on kaavailtu helmikuuta.

www.airbournerock.com
www.myspace.com/airbourne