Avainsana-arkisto: Agnostic Front

Tuska Open Air 2011

Perjantai 22.7.2011

Pauliina Heikkilä (PH): Tuska Open Air Metal Festival oli täksi vuodeksi uusiutunut muutamallakin tapaa, ja vanhojen puritaanien mielissä kumpikin iso muutos oli kauhulla odotettu. Omien alkoholijuomien tuonti alueelle vielä Kaisaniemen aikoihin nyt oli liian hyvää ollakseen totta, ja sen odotettiinkin loppuvan hetkenä minä hyvänsä, eli siitä nyt järjelliseen ajatteluun kykenevä ihminen pystyy pääsemään yli. Paikan muutos Kaisaniemestä Suvilahteen sen sijaan tuntui vielä ennen festarin alkua olevan kovempi pala purtavaksi.

Aivan turhaan, sillä Suvilahti osoittautui alueena erittäinkin toimivaksi. Sunnuntainen pikagallup aiheesta oli yksimielinen, eikä kukaan haikaillut enää paluuta vanhaan. Jonoja ei tainnut koko aikana muodostua kuin Alepan myyntitraileriin ja EMP:n nimmarikojulle. Anniskelualueet olivat huomattavasti väljempiä kuin Kaisaniemessä aikoinaan, vaikka tunkua luulisi olleen eksponentiaalisesti enemmän. Vessoihinkin pääsi jonottamatta, eikä alueella liikkuessa tullut minkäänlaisia pullonkauloja vastaan neljältä eri lavalta toiselle siirryttäessä. Aika harva tuntui kaipaavan myöskään Kaisaniemessä aina ilonamme ollutta hiekkakentän pölyä…

Jouni Parkku (JP): Komppaan. Suvilahdessa oli todella nopeaa siirtyä pisteestä A pisteeseen B pisteiden C ja D kautta. Urbaani miljöö sopii paremmin metallifestareille kuin pölyinen hiekkakenttä. Missään ei tosin päässyt pakoon auringolta, mutta toisaalta Kaisaniemi oli pakattu jo vuosikausien ajan liian täyteen. Tutusta ja turvallisesta luopuminen on aiheuttanut kuitenkin ihan ymmärrettävästi närää, mutta purnattiinko samalla tavalla kun Tuska siirtyi VR:n makasiineilta Kaisaniemeen?

Omalta osaltani Tuska alkoi jo aikaisin Black Breathilla. En tosin ehtinyt nähdä setistä kuin vain kolme viimeistä biisiä, mutta harkitsin levyn ostamista sen perusteella. Cause For Effect taas oli hauska, kuten aina. Alunperin ajattelin katsoa Forbiddenin koko keikan, mutta basso/rumpu/duo-ryhmä vei viime hetkellä pitemmän korren. Kannatti, sillä Forbidden kuulosti todella löysältä. Laulajakin kuulosti donitsiin tukehtuvalta juopolta isoäidiltä, ja siinä sitten tulkittiin Black Sabbathin Children of the Seata. Ei näin!

Sen sijaan ennakkoon löysänä pitämäni Hell oli yllättävänkin tiukka, ja varsinkin laulajalla oli hyvä meno päällä. En tosin jäänyt katsomaan sitä sen pitemmäksi aikaa, kun Inferno-lavalta piti ravata viereiselle Klubilavalle (se uusi, neljäs lava mikäli joku ei vielä hiffannut) vilkaisemaan Tinneriä, joka oli pari vuotta aiemmin perunut Puntalan vetonsa viime hetkellä. Bassoton, ilmiselvistä Blind Guardian-diggareista koostunut kokoonpano ei ollut ihan ainoa punk-bändi näillä kekkereillä, mutta suurimpia yllättäjiä se kyllä oli. Huh!

PH: Henkilökohtaisesti tämänvuotinen Tuskani alkoi Arch Enemystä. Tiukka keikka, vaikka ilman naispuolinen laulaja -kuriositeettia bändi tuskin nauttisi nykyisen kaltaista suosiota aika keskivertotuotannollaan. Angela Gossow todellakin osaa ottaa yleisönsä, ja hehkeän naisen esiintyessä miesvaltaiselle yleisölle siihen nyt ei korkeampaa ydinfysiikka tarvitakaan. Vielä yömyöhään, tuntitolkulla keikan jälkeen kuultiin Helsingin yössä useammankin raavaan hevimiehen huokailevan Angelan ihanuudelle. Herttaista!

JP: Mielestäni Jex Thothin Jessica on ihanampi, vaikka tällä saattavatkin kainalokarvat hieman rehottaa, kuten Salonen asiasta huomautti. Arch Enemy ei ole koskaan ollut mieleeni, joten hiippailin takaisin pimeälle (mutta sitäkin hikisemmälle) klubilavalle katsomaan Goresoerdia, ihan vain sen takia että Lampaassa oli bändistä juttua. Jos olisin oikeasti lukenut ko. haastattelun ja tiennyt bändin soittavan moista säksätystä, olisin ehkä sittenkin jättänyt bändin katsastamatta.

PH: Kaukana mainstreamista oli myös seuraava esiintyjä, ruotsalainen klassista vanhan liiton death metalia soittava Grave. Kerrassaan huippu esitys, mutta pääjehu Ola Lindgrenillä on ollutkin muutama vuosikymmen aikaa treenata miten death metallia parhaimmillaan vedetään. Keikan puolessavälissä piti tehdä suuret valinnat, katsoako loppuun vaiko siirtyä osittain Graven kanssa päällekäin soittanutta Electric Wizardia katsomaan. Electric Wizardia kun oltiin etukäteen hehkutettu maasta taivaaseen, tuli sitten tehtyä virhevalinta ja vaihdettua loistava döödis aika lameen doomiin. Mikään doomiin vivahtavakaan kun harvemmin toimii valoisassa ulkolavalla, imho, mutta minä näytin olevan mielipiteineni paitsiossa.

JP: Mieluummin Electric Wizardin olisi nähnyt siellä teltassa. Eihän tuo pörinä auringonpaisteeseen tosiaan sopinut. Toisaalta näin jälkikäteen olisin mennyt ehkä sittenkin katsomaan enemmän Gravea, mutta nyt kävi näin. Lighthouse Project on toki nähty aiemminkin, mutta en olisi heti arvannut bändin soittavan Tuskassa. Hyvin paljon siellä klubilavalla vaan olikin punk/hardcore-jengiä, mutta hevarit pysyivät poissa. Harmi, sillä bändin musiikki voisi tosiaan heillekin maistua, varsinkin kun uusi materiaali vaikutti jatkavan hyvin paljon ”Atonementin” linjoilla. At The Gates oli sen sijaan yllättävänkin tylsä, vaikka hittejä toki tulikin täyslaidallinen. Kuuntelin sitä mieluummin kevätkäärylettä syöden kuin itseni henkihieveriin mossaamalla.

PH: Minä hakeuduin vuorostani samoihin aikoihin varjoon ja Klubilavan infernaaliseen kuumuuteen, vienona toiveena että kotimaisen black metalin kylmyys á la Cavus viilentäisi ympäristön. Aivan täysin traditionaalista bläkkistä bändi ei ole, ainakaan enemmän vanhan liiton Norja-skeneä arvostavan silmissä, mutta tiukat genretykset sikseen. Cavus oli ehdottomasti mustinta mitä perjantai tarjosi. Keikka oli mielestäni päivän parhaimmistoa, ja aivan varmasti aion nähdä herrat vielä uudestaan. Street kredibiliteettiä toki lisäisi, jos yleisöön heitettävä kuollut rotta olisi a) lavalla tapettu tai b) suloisen kirjavan kesyrotan sijaan villi lajitoverinsa.

Jaz Coleman / Killing Joke

JP: Sillä välin kun Cavus jääti Klubilavalla, olin taas paistattelemassa päivää EMP-lavan edustalla. Tällä kertaa siellä soitti Killing Joke, joka ei sopinut sinne yhtään paremmin kuin sähkövelhokaan. Killing Joke tosin oli parempi tappamaan auringon, mutta liian lyhyt soittoaika jätti toivomaan lisää, nyt kun olen vihdoinkin päässyt Killing Jokeen sisälle. Itselleni bändi oli perjantain ehdoton kohokohta.

PH: Perjantain pääesiintyjä Morbid Angel on jakanut rajusti mielipiteitä viimeisellä ”Illud Divinum Insanus” -levyllään. Harva die-hard-vanha fani on varauksetta kehunut levyä, kun taas tällaiset allekirjoittaneen tapaiset yhtyettä aina arvostaneet muttei raivoisasti diggailleet tuntuvat pitävän levystä paljonkin. Vanhat sedät joka tapauksessa vetivät aivan uskomattoman kovan keikan, jonka jälkeen mutinat uuden levyn paskuudesta loppuivat ainakin hetkeksi. Suhteellisen lähellä lavaa soundit kuulostivat juuri siltä kuin raaka metalli parhaimmillaan voi ulkoilmaolosuhteissa kuulostaakaan, keli oli iltamyöhällä vielä mukavan lämpöinen ja jengi diggasi. Todella oiva lopetus helteiselle päivälle Helsingin Suvilahdessa!

JP: Olihan se nyt hyvä, vaikka keikka tuntuikin olevan turhan samanlainen kuin vuonna 2008 Kaisaniemessä heitetty. Setti painottui lähes kokonaan kolmen ensimmäisen levyn materiaaliin ja uusia biisejä soitettiin vain kolme kappaletta, nekin ikään kuin äkkiä ”alta pois”. Eikö bändillä ole luottoa uuteen matskuunsa ja alkaako tässä maistumaan jo nostalgia?

[flickrfeed photoset=72157627213533099]

Lauantai 23.7.2011

PH: Lauantai oli esiintyjälistaltaan vähiten puhutteleva, joten mestoille houkutteli vasta 15.00 aloittanut kotimainen Medeia. Herrat ja rouvan jokusen kerran viime vuosina nähneenä tiesi odottaa laadukasta death metal -painotteista viihdettä, ja sitä todellakin Medeia taas tarjoili. Soundit Klubilavan betonibunkkerissa nyt eivät ehkä sitä optimaalisinta akustiikkaa tarjonneet, mutta hyväksyttäköön tuollaisen raivokkaan energisen esiintyjän ollessa kyseessä. Opethia en kyllä samassa paikassa haluaisi nähdä… Klubilavan suurena plussana on ihan oikeat vessat, luksusta ainakin näin naispuoleiselle festarikävijälle. Niin hieno asia, että trooppisia lämpötiloja huitelevat sisälämmötkin voi antaa anteeksi, varsinkin kun pienimmälle lavalle sijoitetut bändit olivat vielä festarien mielenkiintoisinta antia.

JP: En ymmärrä Medeian päälle, joten kollegani ratkaisu tuntuu hieman ihmeelliseltä. Tosin eipä hän mitään ihmeellistä menettänyt, kun Epica kiinnosti hetken vain kauniin laulajansa takia ja Mononen se vasta nöyrä olikin. Bändihän pukeutui kauluspaitoihin ja yhdenkin kappaleen nimi oli Horonkäristys. Eipä siitä mitään käteen jäänyt, kuten ei myöskään Witcherystä, vaikka bändi on muinoin pari kovaa levyä tehnytkin. Fleshpress sen sijaan oli jotain täydellistä, ja en malta odottaa sitä hetkeä kun pääsen kuulemaan bändin synkkää runttausta toistamiseen.

PH: Klubilavan seuraava vetonaula oli turkulainen Axegressor. Rässi genrenä on pääsääntöisesti jäänyt menneisyyteen omissa suosikeissani, mutta jokin aika sitten Axegressorin keikan PRKL Clubilla nähneenä en olisi suostunut missaamaan tätä mistään hinnasta. Tällä kertaa bändi veti vielä kovemman esityksen, ja saa minut vakavasti harkitsemaan vanhan farkkuliivin kaivamista naftaliinista ja palaamaan takaisin lapsuuden thrash metal -diggailuun. Turustakin siis voi tulla Suomen kartalle jotain todella hyvää!

JP: Siinä Fleshpressin ja Axegressorin välissä soittanut Feastem oli kuulemma kova, mutten nähnyt. Katatonia soitti silloin päälavalla, ja olin toki vanhana diggarina sitä katsomassa. Sitä ennen olin tosin vilkaisemassa Tarotia ja olen entistä vakuuttuneempi että bändin aika alkaa olla ohitse. Nyt soundeista sai jopa selvääkin, mutta muuten meno oli samanlaista kuin Saunassakin.

Devin Townsend

PH: Devin Townsend on kokenut silmissäni pienen inflaation juostessaan Suomessa alvariinsa eli päivän pääesiintyjä minulle oli norjalainen Enslaved. Norjan viime päivien tapahtumien takia bändillä oli surunauhat käsissään, mutta välispiikeissä asiaan ei otettu kantaa. Ehkä ihan hyvä niin. Esiintymisestä ei muutenkaan huomannut minkäänlaista himmailua, ja miksi olisikaan, sen verran pro kavereista parin vuosikymmenen kokemuksella on kuitenkin kyse. Enslavedin levyillä hetkittäin hieman liiankin prominentit folk-vaikutteet loistivat poissaolollaan livenä, ja kokonaisuus oli todella maittava. Kaipaamaan jäin vain viime aikoina settilistassa ollutta Led Zeppelinin ”Immigrant Song” -coveria, mutta sekin kaipuu unohtui vanhan helmen Allfadr Odinnin päättäessä setin. Loisto keikka!

JP: Samaa voi sanoa niin Church Of Miserystä kuin myös kotoisesta Rotten Soundistakin, jotka soittivat hyvät keikat. Japanilaisten kohdalla ei voi muuta todeta kuin että eipä ole stoneri kuulostanut pitkään aikaan yhtä hyvältä. Ja vaaralliselta, kun miehistö laittoi itsensä likoon. Itse pidän teutonipowerin pioneeribändi Blind Guardianin alkuaikojen speed metal-levytyksistä, nykyiset LotR-henkiset oopperalevyt kun eivät enää jaksa säväyttää. Olin huvittunut siitä miten kiipparisti näytti Bilbo Reppulilta, mutta eniten minua ihmetytti (tai paremminkin säälitti) miten vakituinen sessiobasisti Oliver Holzwarth sysätään aina taka-alalle. Näin miehen ehkä kaksi kertaa, kun mies oli kahlittu rumpukorokkeen viereen. Ei tukkansa leikannut Hansi kuitenkaan bassoon enää tartu, joten antaisivat miehelle hänen ansaitsema arvonsa, jumaliste!

Enslavedin kanssa päällekkäin vetänyt Ghost kuulosti huomattavasti paremmalta kuin levyllä. Zombipaavi-imagoon luottava vanhan liiton hevibändi oli väkevää katsottavaa myös visuaalisesti ja monelle bändi tuntui olevankin odotetuimpien Tuska-esiintyjien listalla. Kvelertak-paitojen ohella Ghost-rytkyjä näkyi liikenteessä eniten. En jäänyt katsomaan Deviniä, vaikka Anneke onkin ihana. Mieluummin olisin ollut viime vuonna katsomassa Ziltoid-spektaakkelia.

[flickrfeed photoset=72157627213536093]

Sunnuntai 24.7.2011

PH: Sunnuntaina paikalle oli pienestä festariväsymyksestä huolimatta raahauduttava kukonlaulun aikaan näkemään Suomen omaa legendaarista Impaled Nazarenea. Näemmä moni muukin oli laittanut herätyskellon soimaan ehtiäkseen paikalle, ja osittainen päällekkäisyys norjalaisen, paljon hypetetyn Kvelertakin kanssa ei näyttänyt vähentävän Impaled Nazarene -diggarien määrää Inferno-teltassa. Myönnettäköön, kohdeyleisökään nyt ei ole ihan yksi yhteen mutta joka tapauksessa oli mukava nähdä teltta lähes täynnä. Impaled Nazarene vaikutti myös paitojen perusteella olevan eniten ulkomaalaisia fänejä paikalle houkuttanut suomalaisbändi, eikä mikään ihme, sen verran isoa kulttisuosiota se nauttii ainakin rankemmasta metallista pitävässä Kreikassa. Ja tuskin metallituristit keikkaan pettyivät, ainakaan minä en!

JP: Muistuttipa tuo keikka jälleen siitä, miten hyviä biisejä Impaled Nazarene on tehnyt. Ehkä uusikin levy pitäisi jossain vaiheessa tsekata.

PH: Impaled Nazarenen jälkeen ehti kiiruhtamalla näkemään vielä vajaa puoli tuntia EMP-lavalla soittanutta Kvelertakia. Satuin näkemään bändin talvisen Finnish Metal Expo -keikan, jonka perusteella rankkasin Kvelertakin ”black ’n rollin” (genretys josta bändi itse haluaisi irti, enkä minäkään täysin ymmärrä perusteita määritelmälle, ainakaan sen black-aspektin osalta) kategoriaan ”ihan jees”. Tuskan keikan jos olisin sattunut näkemään ensin, nauttisi bändi silmissäni ainakin jonkin verran isompaa arvostusta, sen verran kovalta se sunnuntaisessa Suvilahdessa kuulosti! Päällekkäisyyksiltähän ei soittoaikojen puolesta voi välttyä, jos kerran halutaan käyttää neljää lavaa ja tuoda esille ziljoona bändiä, mutta mieluummin kärsin valinnan vaikeudesta kuin aikataulusta missä ehkä on se yksi ainoa kiinnostava akti/päivä.

JP: Minä en ehtinyt nähdä sekuntiakaan! Tarkoituksenani oli katsoa, kun Ilosaaressakin jouduin poistumaan Kvelertakin keikalta. Mutta mieluummin kävin vilkaisemassa Totalselfhatredia, mutta toisaalta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin olin etukäteen olettanut.

PH: Sunnuntain ruotsalaisjuhlan aloitti Shining Club Stagella. Bändin johtomies Niklas Kvarforth kun on huumeongelmineen ja vihanhallintakyvyttömyydessään sen verran erikoinen persoona, ettei esiintymistään kannata missata, vaikka bändin aikaisempi tuotanto enemmän sydäntä lämmittäisikin kuin viimeisin, pehmeähkö ”VII: Född Förlorare”. Tällä kertaa Kvarforth käyttäytyi liiankin mallikkaasti aka tylsästi, jollei yleisöstä jotain herran vanhasta harrastuksesta itsensä viiltelystä huudelleen totaalista verbaalista dissausta oteta huomioon. Ja sekin laitettakoon itsepuolustuksen piikkiin. Kun visuaalista puolta bändissä edustaa vielä uusi basisti Christian Larsson, jonka raatimme yksimielisesti valitsi Mister Tuska 2011:ksi, keikkaan piti olla kovinkin tyytyväinen. Parempi kuin taannoinen Nosturin esiintyminen!

JP: Minä en siis kuulu tuohon raatiin! Jos aion tehdä nimityksiä, niin nimeän Witcheryn laulajan Tuskan tukevimpaan kuntoon päässeeksi musikantiksi. Ja oli Kvarforthillakin kaljamaha, mutta sen takia en ollut varovainen kuvaamiseni kanssa. Mies ei tosin tehnyt kolmen ensimmäisen biisin aikana muuta kuin juonut viskiä ja polttanut salaa tupangia. Shiningin jälkeen olikin omalta osaltani se Tuskan v*ttumaisin päällekkäisyys, kun piti valita Jex Thothin ja Agnostic Frontin väliltä. Ratkaisin asian kuvaamalla Jex Thothia kolme ensimmäistä biisijä ja sitten menin pälyilemään Agnostic Frontia, joka ei rehellisesti sanottuna soittanut järin ihmeellistä keikkaa. Joku toinen aika ja paikka?

PH: Kvarforthillahan saattoi olla pientä Suomen retken jet lagia, miestä kun näkyi torstaista asti Helsingin baareissa massuaan lisää kasvattamassa! Jex Thoth ei oikein semi-ulkotiloissa jaksanut innostaa yhtä hyvin kuin Hammer Open Airin jatkoklubilla, eli siinä ei oikein missannut mitään jos valitsikin toisin. Huippuhyviä biisejähän bändillä kyllä on, ja Jessica on kainalokarvoineenkin kovin karismaattinen pimu.

Iltapäivästä päälavalla Amorphis tarjoili sitä samaa mitä Amorphis on Joutsen-vuodet järjestään ollutkin, show jossa jo melkein alkaa toivomaan että kämmäisivät nyt edes jotain. Todella ahkera keikkailu on hionut esiintymiset jo kohta liiankin särmättömiksi. Samaa mieltä kanssani oli screenilläkin näytetty ”Ei taas Amorphista”/tmv-lappua kantanut aatteen toveri! Siis älkää nyt käsittäkö väärin, Amorphis on ja tulee varmasti aina olemaan Suomen aatelia sarallaan, mutta hieman liian lälly viimeisin levy ja liian monta keikkaa nähtynä liian lyhyessä ajassa ovat aiheuttaneet lievän leipääntymisen. Toisaalta, jos vanha klassikko The Smoke aiheutti kylmät väreet siinä helteessäkin, keikka ei voinut olla sittenkään kovin huono!

JP: Olen nähnyt Amorphisin vuodesta 2006 lähtien joka kesä vähintään kerran, vaikken ole tietoisesti edes pyrkinyt tuohon toimintaan. Amorphis on vaan sattunut samoille festeille kuin minäkin. Hyvä bändi ja hyviä biisejä, mutta liika on liikaa. Uusinta levyä en ole edes kuullut enkä jaksanut tätäkään keikkaa katsoa puoliväliä pitemmälle.

Black Crucifixion

PH: Tuoreen ”Hope Of Retaliationin” myötä rovaniemeläinen Black Crucifixion nousi sunnuntain kiinnostavimpien artistien kastiin. Harmi vaan, että suuri yleisö ei ollut ihan samaa mieltä kanssani, ja Klubilavalle oli vaivautunut vaan muutama kourallinen ihmisiä. Pitkä, vaikkakin rikkonainen historia näkyi soiton tiukkuudessa, ja ne viisaat jotka olivat paikalle saapuneet varmasti poistuivat tyytyväisinä. Kaikkien niiden death metal -bändien lisäksi kun festivaalin line-uppiin olisi toivonut enemmänkin mustuutta, mutta jos yleisökato on tuollainen niin ymmärrettäväähän se on ettei bläkkisbändejä buukata keikoille. Ihan tyhmää.

JP: Black Crucifixion oli kyllä hyvä ja ”Hope of Retaliation” todella mukava yllätys. Itsekin kiinnitin huomiota yleisön vähyyteen, vaikka bändi oli todella kovassa iskussa. Mutta enpä allekirjoita tuota yleisökatoväitettä, kun Shiningin aikana tupa oli täynnä. Vai johtuiko se niistä ulkomusiikillisista seikoista?

PH: Sunnuntain ja Tuskan 2011 päätti ruotsalaiset Amon Amarthin viikingit. Totta, Amorphiksen tapaan heiltäkään ei kukaan naismuistiin ole nähnyt huonoja keikkoja, mutta energisyysaste on pysynyt kohdillaan vaikka jokainen esiintyminen onkin tasaisen hyvä. Laulaja Johan Heggin välispiikit nyt ovat hieman läpinäkyvän kansaa nuoleskelevia suomalaisine kirosanoineen, mutta muuten miehestä huokuva lavakarisma on aivan omaa luokkaansa. Siihen taustalle taidokkaat muusikot jotka myös ilmiselvästi nauttivat lavalla olemisesta, mainio biisimateriaali ja hyvät soundit (ainakin lavan edessä) niin ainakaan minä en olisi halunnut päättää tämänvuotista Tuska Open Airia millään muulla tavalla!

JP: Hyvät levyt, hyvät biisit, pitkäjänteisyys ja kohdalleen loksahtanut kokoonpano. Eiköhän siinä ole Amon Amarthin suosion salaisuudet, vaikka itse en ole mieltänytkään bändiä pääesiintyjäainekseksi. Hyvää soittoa, mutta jota en itse voinut katsoa loppuun asti suuren junaseikkailun takia. Itselleni vuoden 2011 Tuska Open Air oli kyllä ehdottomasti kovimpia Tuskia miesmuistiin, ja on vähintään itselleni yhtä hyvä kuin vuoden 2008 Tuskakin. Ellei jopa parempi.

PH: Esiintyjälistallisesti tämä ei mene Tuska-lempparieni joukkoon, mutta muuten kokonaisuus on ehdottoman positiivinen. Järjestäjät Finnish Metal Events on kyllä jälleen kerran tehnyt loistavaa työtä, kaikki toimi niin hyvin kuin toivoa saattaa. Kelitkin olivat kohdallaan, lauantaista pientä sadetta lukuunottamatta. Ja oli kiva myöntää olleensa totaalisen väärässä kammotessaan Suvilahteen muuttoa!

[flickrfeed photoset=72157627337836966]

Cock Sparrer, HMV Forum, Lontoo

Jalkapalloreissun (Chelsea – Villa) yhteyteen sovitetun keikan tapahtumapaikka löytyi ilman suurempia tuskia, kun Kentish Townin metroasemalta käännyttiin oikealle ja seurattiin massoja muutaman sadan metrin verran The Forumille. Lippumme oikeuttivat alakertaan, jonka yhteyteen pystytetty merchandise-myynti oli jo käynnissä. Minulle tuntematon The Rabble oli jo soittanut, mutta viikkoa aikaisemmin Suomessa vieraillut Deadline ehdittiin tsekata. Bändin skalla höystetty punkrokki ei mitään suuria tunteita herättänyt, mutta vokalisti Liz Rose piti huolen siitä, että keikan jaksoi tapittaa alusta loppuun. Myöhemmin Liziä tuli tiirailtua lisää paitamyynnin tiskiltä, kun viehättävä punapää hoiteli siellä bisneksiä yhdessä av(i)osiippansa kanssa (bändin basisti). Toki Liz osaa myös laulaa.

Itselle illan odotetuin bändi eli Street Dogs oli vuorossa seuraavana. Alkuperäisen Dropkick Murphys -vokalisti Mike McColganin bostonilaisryhmä olikin raivokkaassa vedossa. McColgan itse tuntui olevan Lontoossa jopa vähän ylilatautunut. Aloitusbiisin (Not Without Purpose) aikana äijä ehti käymään pari kertaa yleisön joukossa ja kiipeämään lavarakenteisiin sen verran näyttävästi, että Forumin stage manager kävi miestä rauhoittelemassa. Illan musiikillisiin kohokohtiin kuului odotetusti Billy Bragg -cover There Is Power in a Union, joka omistettiin alkuperäisen esittäjänsä lisäksi brittiläisille työläisille ja ammattiyhdistysliikkeelle, Tobe’s Got a Drinking Problem (tämä meni ”texasilaiselle skinhead-tytölle”), Back to the World (”amerikkalaisille ja brittiläisille sotilaille Afganistanissa… toivottavasti tulette nopeasti takaisin”) ja oma suosikkini, keikan loppupuolelle kuultu In Defense of Dorchester. Street Dogs oli tiukka ja viihdyttävä. Sanoisin, että paras näkemäni keikka pariin vuoteen.

Agnostic Front oli seuraavana. Kolmannen piisin jälkeen totesin kaverilleni, että ”en tiedä itkettääkö vai naurattaako tää, mutta naurun puolelle taitaa taipua”. Raskasta hardcorea, vokalisti Roger Miretin tasajalkahyppyjä/nikottelulaulua ja vanhan mestarin (kitaristi Stigma) yksiselitteisiä ”oooooolraiiiit”-spiikkejä oli siis tarjolla. Keikan loppupuolella tuli kuitenkin totaalinen suunnanmuutos, kun päästiin punk-kolmikkoon Gotta Go/Riot Riot Upstart/Police State, joiden aikana lontoolaisyleisö oli pähkinöinä. Gotta Go -biisin alun yleisö lauloi yksin ilman säestystä, Police State pisti koko Forumin etuosan pyörimään hurjaa tahtia ja itsekin tuli karjuttua mukana ”Guliani Guliani Guliani fuck you!” -säettä. Edellä mainittujen tunnelman nostattavien biisien ansiosta setistä jäi oikeastaan ihan hyvä maku, vaikka viime vuosina bändin levyllinen anti on ollut kaikkea muuta kuin kiinnostavaa.

Pääesiintyjä Cock Sparrer tuli lavalle minuutilleen ennalta ilmoitettuun aikaan.  Brittiläisen punk/oi!-musiikin kulmakivi aloitti Riot Squad -klassikolla. Kaikille tuttujen vanhojen hittien ohella bändi soitti jonkin verran kolmen vuoden takaisen ”Here We Stand” -albumin materiaalia. Ko. levyn päätös Suicide Girls kuultiin valitettavasti ilman studioversiolla olevia taustalaulajia, mutta naiskauneutta löytyi Sunday Stripper -biisin aikana, kun vokalisti Colin McFaullin toivomuksesta yksi vapaaehtoinen neito lavalle strippaamaan saapui (ei tissejä, pylly vilahti). Cock Sparrer oli ammattitaitoinen, jopa kliininen, mutta yleisö viihtyi bändin simppeleihin kertosäkeisiin ja tarttuviin melodioihin perustuvien kappaleiden parissa. Erikoismaininta myös tyylikkäälle komppaajalle, eli Argy Bargyssakin vaikuttavalle kitaristi Daryl Smithille.  Itselleni maistui hyvin liki jokainen bändin tunnettu biisi, mutta uudemman materiaalin kanssa oli niin ja näin. Encoreita taidettiin kuulla 4-5 ja koko setti päättyi England Belongs To Me/We’re Coming Back -kaksikkoon. Ensin mainitun kertsiä en mukana laulanut. En siksi, että Suomi on mun, vaan koska kornilta olisi tuntunut.
Cock Sparrer esiintyi Forumilla myös seuraavana päivänä, lämmittelijöinään mm. UK Subs ja The Boys. Me olimme tuolloin jo siirtyneet Länsi-Lontooseen.

Ja se jalkapallopeli päättyi muuten 7-1. Nice. Two pints of lager, please.

Stigma – New York Blood

Stigma ei esittelyjä kaivanne, jos New York hardcore on vähääkään tuttua. Agnostic Frontin toinen alkuperäisjäsen tempaisee povitaskustaan lihaisan luun, joka tässä tapauksessa symboloikoon New York Blood -levyä. Niin, se toinenhan jäsen on Roger Miret, joka on ehtinyt jo ilahduttaa parilla onnistuneella katupunkrock-”soololevyllään”.

”New York Blood” -levyn kansiin on saatu hienoa visuaalista ilmettä. Veriroiskeet ja pumppuhaulikko eivät jätä epäselväksi että Stigma on yksi NYHC:n ns. ”kummisedistä”. Levy on kertomus rankan miehen rankasta elämästä Isossa Omenassa. Pilke silmäkulmassa ihan toimiva, ja toivoa sopii että kliseet on tarkoin harkittuja kliseitä.

Levy ei suinkaan ole (pelkästään) Stigman egonpönkitystä, vaan sisältää aidosti hyvää tavaraa. Tusinan verran sitä itseään sekä siihen päälle yksi bonusbiisi. ”Sitä itseään” on tarkemmin kategorisoituna tietenkin NY-hardcorea, jonka ympärillä on punkrockin säikeitä sinne tänne, muodostaen maukkaan kokonaisuuden. Stigman ääni toimii hyvin ja monipuolisesti ja on sopusoinnussa musiikin kanssa. Hieno yksityiskohdan voi löytää kappaleesta Still Crucified, jonka intro alkaa Agnostic Frontin (!) Crucified-biisillä.

Levyn soittimia on ollut ahertamassa 10 kaveria, mukaanlukien Stigma itse kitaran varressa. Häneltä kuullaankin muutamat soolot. Siihen päälle tietenkin kuorot päälle, mukana tsemppaamassa mm. Freddy Madball.

New York Blood on tuhti välipala alan miehille (ja naisille). Keep It Real! Yeah!

(NYHC) Mestarit lavalla

Yhdeksi kautta aikain legendaarisimmista hardcore-yhtyeistä tituleeratun Agnostic Frontin Suomeen tuloa olivat monet varmasti odottaneet kovasti, sillä muutaman vuoden takainen Ilosaarirock-esiintyminen herätti kuuleman mukaan ristiriitaisia fiiliksiä. Ilosaaressa soundit eivät olleet parhaasta päästä, joten siksi oli hienoa, että bändi poikkesi tällä kertaa kiertueellaan Tavastialle. Roger Miret ja Stigma on nyt ainakin kerran jokaisen hardcorekidin nähtävä ja olin muutenkin joka tapauksessa päättänyt lähteä katsomaan AF:ää kunhan Suomeen klubikeikalle tulisivat.

Alunperin lämppäreinä piti olla jenkeistä asti Hoods ja belgialainen Do Or Die, mutta loppujen lopuksi Agnostic Fronttia lämmitteli vain Lappeenrannan suunnalta tuleva ex-Downspin uudella nimellä, No Heroes. Hirveän paljon porukkaa ei vielä ollut sisälle saapunut kun No Heroes aloitti keikkansa ja bändi osoittautui kieltämättä mielenkiintoiseksi tapaukseksi. Yhdistellen reipasta old school hardcorea melodisempaan punkrockiin bändi vaikutti varsin lupaavalta ja hämmentävältä samaan aikaan. Vokalisti kuulosti välillä hieman Rise Againstin Timiltä, kuten musiikkikin oli selvästi ottanut vaikutteita noilta melodisilta punkkareilta. Välillä palattiin vanhan koulun ultranopeaan rutistukseen melkein ”United Blood” -fiiliksiin. No Heroes oli varsin viihdyttävä livenä ja aion käydä bändin katsastamassa uudestaan hetimiten tilaisuuden tullen, demokin pitäisi hommata.

Agnostic Frontin ollessa valmis aloittamaan settinsä huomasin väen lisääntyneen, mutta Tavastia vaikutti silti hieman tyhjältä. Verrattaessa vaikka viime vuotiseen Suicidal Tendencies -keikkaan, oli AF:ää tullut katsomaan todelal paljon vähemmän jengiä. Lähemmäs puolta nuorempien poikien seurassa lavalle nousivat myös Roger Miret ja Vinnie Stigma ja bändi aloitti reilulla satsilla uudempaa tuotantoa. Ainakin ”Peace” ja ”All Is Not Forgotten” kuultiin Another Voicelta ja ”Addiction” oli ”For My Familyn” lisäksi ainoa minkä tunnistin heti uudelta levyltä. ”Warriors”-nimeä kantavalta uudelta täyspitkältä kuultiin myös nimikkobiisi ja ”Dead To Me”. Metallisemman uuden materiaalin vastapainona bändi soitti myös vanhoja klassikoita, kuten ”Friend Or Foe”, ”United Blood” ja ”Gotta Go”. Stigma tyytyi soittelemaan iisisti taka-alalla lavaa kun taas Roger tuntui olevan kovassa vedossa, vaikka miehillä molemmilla on jo ikää kertynyt, vetivät herrat setin tiukasti. Koko keikka tuntui muutenkin tulevan aika rutiinilla ja bändi soitti kyllä kieltämättä hyvin. Sen ihmeellisempiä fiiliksiä ei kuitenkaan paria circlepittiä lukuun ottamatta tanssilattialla nähty.

Encorena nähtiin ja kuultiin ”Eliminator” ja ”New Jack”, jotka eivät nekään älyttömän ihmeellisiä fiiliksiä herättäneet. Agnostic Front oli kuitenkin hienoa päästä näkemään vähän ”pienemmässäkin” keikkapaikassa kuin festarilavalla. NYHC:n legendoihin kuuluvan AF:n olisin silti luullut vetävän Tavastian hieman täydemmäksi. Ensi kerralla sitten Semissä?

Agnostic Front – Warriors

NYHC:n legendaarisimpiin ryhmiin kuuluva Agnostic Front palaa taas uudella levyllä. ”Warriors” on suoraa jatkoa pari vuotta sitten ilmestyneelle ”Another Voicelle”, joka oli bändin ns. comeback levy. Edellisen studioalbumin ennen Another Voicea Agnostic Front julkaisi vuonna 2001 Epitaphille ja silloin yhtyeen tyyli oli huomattavasti enemmän katupunkkia muistuttava. Another Voice esitteli uudistuneen, huomattavasti raskaampaa musiikkia soittavan bändin ja kuten nimestäkin tuli selväksi, toista One Voiceahan tässä oli tarkoitus yrittää. Klassikkolevyn statukseen ei metallisempi ”Another Voice” kuitenkaan missään nimessä yltänyt, mutta oli silti kaikin puolin kelpo levy. ”Warriors” tuo samaa menoa lisää ja levyn on tuottanut Rogerin velipoika Freddy on saanut AF:n soundit kuulostamaan todella samalta kuin uudella Madballin levyllä.

Warriorsin neljätoista raitaa pitävät sisällään kuitenkin muutakin kuin pelkkää puhdasta timanttista New York hardcorea. Levyltä seiskana julkaistu punkimpaa menoa fiilistelevä For My Family ja Dead To Me -kaksikko onkin valitettavasti levyn parhaimmat biisit, ja vaikka niitä muutama löytyykin lisää, on Warriors kohtuullisen tylsä kokonaisuus. Totta kai soitossa on tiukkuutta ja Miret vetää tavaramerkkivokaalinsa aina yhtä tyylikkäästi, mutta samat monta kertaa läpikäydyt aiheet eivät vain jaksa vakuuttaa. By My Siden ja nimikkobiisin lisäksi en osaa nimetä montaa raitaa jotka olisivat jääneet yhtään sen kummemmin mieleeni aiemmin mainittujen lisäksi.

Agnostic Front on Warriorsilla tehnyt levyn joka nuorempaan, raskaasta hardcoresta ala Hatebreed, Death Before Dishonor ja (uusin) Madball -diggaileviin kideihin varmasti iskee hyvin, mutta niille jotka pettyivät karusti jo Another Voiceen, suosittelen levyn skippaamista suorilta käsin. Warriorsilla on kuitenkin hetkensä ja AF on mielestäni sopeutunut yllättävän hyvin metallisempaan soundiinsa, vaikka uusimpia levyjä kuunnellessa välillä luulekin soittimessa olevan Hatebreedin.

Ilosaarirock 2005

Kahden välivuoden jälkeen oli mukava palata Ilosaarirockiin, sillä jo vuodesta 1995 asti olen pitänyt Ilosaarirockia parhaana kotimaisena rockfestarina. Aikaisemmista vuosista Ilosaarirock on kasvanut maltillisesti, ja onneksi rajat alkavat tulla jo vastaan. Maksimaalisen voiton tavoittelun sekä suuruudenhulluuden voi suosiolla jättää muille, vaikka niille pohjanmaan festareille, Karjalaiseen tapaan vähempikin riittää. Ilosaarirock on nyt oikean kokoinen ja toimiva festivaali.

Perjantainen Töminä Klubi oli tällä kertaa siirretty Joensuun jäähallille, ja keikkapaikkana kiekkopyhättö oli kohtuullisen onnistunut. Lava oli monille bändeille varmasti isoin stage, missä ikinä on tullut soitettua, ja muutenkin töminässä oli stadionrockin tuntua.
Illan aloitti Pekan kokoelmallakin esiintyvä Common Voice, jonka oi! punk -meiningistä kuulin kaukaa vain pienehkön osan. Cocksparreria tuli, ja kyllä bändin missaaminen harmitti. Ilta kuitenkin jatkui hyvän punkin merkeissä. Pohjois-Karjalan omat pojat Hasta La Vista Social Club otti stagen haltuun, ja toista kertaa bändin nähneenä voin sanoa, notta vittu mie piän tästä bändistä. Hyvää punketrollia sanois Sirvo – Turus sanosis (jos viittisis). Bändien maksimaalista diggailemista häiritsi mediamogulin työt. Välillä piti keritä dokumentoimaan tunnelmia ChambersTV:n katselijoille, ja välillä piti käydä läheisellä terassilla aistimassa festarifiiliksiä.
Terassilta kerkesimme hyvin Anal Thunderin keikalle, joka viime aikoina on keikkailut ahkerasti. AT oli isolla lavalla kuin kotonaan, ja show oli viihdyttävä. Kitaristi ei skulannut tällä kertaa synnyinasussaan, mutta revityt farkkushortsit olivat kuin Stonen pojilla ennen vanhaan. Hyvä keikka kerta kaikkiaan. Paikalle oli myös löytänyt yleisöä tässä vaiheessa iltaa runsaasti.
Alkuvuodesta Saatana on herra -levyn julkaissut Rytmihäiriö soitti ehkä parhaimpaan aikaan illasta, ja katugallupin mukaan moni oli myös sitä tullut katsomaan. Vaikka valoshow oli todella näyttävä, soundit tahtoivat hivenen puuroutua. Seurasin keikka aivan lavan edestä ja kauempaa kalja-alueelta, eikä bändi jättänyt ketään kylmäksi. Rytmis rokkas!! Laulaja Une hehkuu tietynlaista karismaa, joka nostaa Rytmihäiriön sille kuuluvalle tasolle. RH:n jälkeen aloin olla jo niin Campiinoissa, että piti suunnistaa kohti hotelli Kimmelin mukavuuksia. Kokonaisuutena Töminä 2005 oli erittäin onnistunut, vain kaljan korkea hinta vitutti. Veivät rahat – ryökäleet!

Ihanasti nukutun yön jälkeen oli aika nostaa prosessi ylös koskisen korva sekä muilla (yskän) -lääkkeillä. Gammel danski -päissään pidimme niin boardi, kuin irc-meetit läheisessä puistossa ja fiilis oli mahtava. Alueelle pääsimme hyvissä ajoin ennen Agnostic Fronttia ja siinä sivussa tuli nähtyä mm. Children of Bodom ja Scalping Screen. Jälkimäinen soitti pienellä rekkalavalla ja bändi toimi aivan kybällä. Paikalla oli paljon punkhenkistä porukkaa, ja nähtiinpä siellä jopa pieni circle pitti.
Agnostic Front kärsi muiden teltassa soittaneiden bändien kanssa erittäin huonoista soundeista. Biiseistä ei tahtonut saada mitään tolkkua, eikä AF:n settikään kovin kaksinen ollut. 2/3 Agnostic Frontin keikoista, joita olen nähnyt, vain yksi on ollut kohtuullisen hyvä (WFF2004). Optimistisista odotuksista huolimatta AF oli festareiden suurin pettymys. Muita bändejä en lauantaina nähnytkään, sillä olin hotellihuoneessa katselemassa 12 tuntia unia…

Virkein mielin jatkoin sunnuntaina festarielämää. Alueella bongasin Hero Dishonestin lisäksi mm. Sonata Artican sekä CMX:n. CMX on mielestäni käsittämätöntä paskaa, joka ei vain putoa minulle. Itku meinas päästä kun kuuntelin AV Yrjänänän mölinää päälavalla. Onneksi lähdimme St.Hood Samin kanssa hotellille haastattelemaan itse Antharaxia. Pettymyksemme emme saaneet privaattihaastista, ja näin jouduimme tyytymään yhteiseen lehdistötilaisuuteen muiden mediaihmisten kanssa. Tilaisuus ei edennyt kovinkaan syvällisiin sfääreihin, ja Anthraxinkin kaverit tuntuivat olevan väsyneen oloisia. Festivaali päättyi osaltani lähes traagisiin tunnelmiin kyyn purtua koiraamme kuonoon. Lähtö Joensuusta tuli äkkiä, ja Anthrax jäi näkemättä. Kaikesta huolimatta Ilosaarirock 2005:stä jäi jälleen kerran mukava maku. Järjestelyt olivat asialliset. Kiitos!

Roger Miret & the Disasters – 1984

Tämä keskustelu napattiin irc:n # truepunx -kanavalta 30.01.2005

riot_rami: onko kukaan vielä kuullut roger miretin uutta levyä?
lihamuki: ai siis agnostic frontin ”Another voicea” ??
riot_rami: daiju! mä tarkotin roger miretin!!
lihamuki: joka on myös laulajana AF:ssa…
riot_rami: vittu sä et tiiä mitään!
lihamuki: homo!
riot_rami: ite oot!!
lihamuki: faijas on homo ku sut teki!!!!!
riot_rami: no miten se ois mut muka pystyny tekee??!?!!?
lihamuki: kysy ”mutsiltas”

14:53 | lihamuki has kicked out from # truepunx”

riot_rami: niin onko kuullu? mä oon, kun poltin se netistä. se ei ollu hyvä levy, noi jutut o jo kuultu ennenkin
hunk_hank: odotatko että jokainen julkaistu levy tarjoisi olisi huikea matkan luovuuden lähteille, varsinkin kun kyseessä on niinkin yksinkertaisesta musiikista on kyse kuin punk ja hardcore. Luovuutta voi olla se että jo valmiista aineksista saadaan tuoreen kuulosta tavaraa, vai mitä?
riot_rami: eli jos esimerkiksi moottoripyörään lisättäisiin kaksi rengasta ja se katettaisiin, saataisiin uusi kulkupeli jo keksitystä
hunk_hank: TÄH? Sehän olis sitte auto ja se on keksitty jo
riot_rami: Auto? Itse mietin nimeksi katettu nelipyörä
hunk_hank: Helvetti! Mutta pointtihan minulla oli että ettei kaikkea tarvi keksii uudestaa. Tosin tää uus levy ei kyllä yllä edellisen, debyyttilevyn
riot_rami: kuinka niin?
hunk_hank: rentous puuttuu, mikä oli valttina ensimmäisellä levyllä. Tää levy vaikuttaa tekemällä tehdyltä
riot_rami: että ois voinu oottaa vähän viel ja kypsytellä?
hunk_hank: ehkä. jotenkin tuntuu että tällä levyllä oli kiire. Roger Miret on tullut jo siihen ikään että nyt on tehtävä tiliä menneisyytensä kanssa. Olihan toi ”Another voicea” vähä sellasta paluuta tonne ”One Voicen” tienoille. Roger on ite sanonut että ”1984 on mielenkiintoinen matka, ei pelkästään bändiin, vaan myös minuun itseeni”
riot_rami: eli roger on myös AF:ssä??
hunk_hank: se pitäs olla kaikkien selvillä. sä oot vaan joku pikkunilkki joka tiedä yhtään mitään. mä oon ollu mukana näis touhuissa ainaki… ootas…
hunk_hank: 12:43 | hunk_hank has joined # truepunx
hunk_hank: eli kaks tuntia
riot_rami: ok. palvon sua nyt, sir
bilehile: mistäs ne sanat sit kertoo jos se on paluuta johonki, ilmeisesti tonne vuoteen 1984???
hunk_hank: emmä tiiä. täs mun promokappaleessa ei ollu mukana
bilehile: mukana? kai se nyt jotain laulaa, niin eiköhän ne ole mukana siinä [i]levyllä[/i]?
hunk_hank: no ei kaikki vittu voi olla lontoon kielen yliopistoprosessoreita
bilehile: ok
hunk_hank: no mut jos palataa tohon levyyn, niin kyl se kuitenkin toimii sellasenaan. kuiteskii aika perusvarmoissa aineksissa tää punkrockkeitos on kypsytetty: singalongeja ja hyvii melodioita. miretin ääni oli kyl parempi edellisellä levyllä
bilehile: kauan se levy kestää
hunk_hank: melkei puol tuntia eli sopivan mittanen.
bilehile: eiku tarkotin et kauan se levy kestää ennen kun se hajoaa
hunk_hank: ????

15:03 | bilehile has signed off IRC

riot_rami: meitsi kans lähtee. tavataan uudestaa
hunk_hank: mikä unohtu?
riot_rami: sir

Agnostic Front – Another Voice

Agnostic Front on palannut! Nyt on jätetty katupunkit kadulle rokuilemaan ja palattu niinko nimi jo vähän vihjaileekin, ”One Voice” -levyn linjoille. Tai niin ainakin luulin.

Kuten monet muutkin bändit nykyään ovat New Yorkin vanhat herratkin ilmeisesti kuulleet Hatebreediä. Se mikä oli uraa uurtavaa One Voicella, on nyt nuorempien peesaamista Another Voicella. Metalli on ilmeisesti päivän sana, mutta ei sen pitäisi Agnostic Frontin kaltaisiin instituutioihin vaikuttaa. Myönnettäköön, että levyltä löytyy loistavia ralleja, kuten Take Me Back, levyn avaava Still Here ja Hardcore (The Definition). Kyllähän tämän tahdissa mielellään taittaa matkaa elämän polulla tai hyppii kotona sängyllä ja jää siitä vaimolle kiinni.

Lyyrillisesti levyn biisit ovat sitä samaa vanhaa linjaa mitä Agnostic Front on viljellyt jo ison jaon ajoista lähtien. Vierailijoina levyllä löytyy Karl Buecher, Jamey Jasta ja Scott Vogel, en kyllä ymmärrä miksi heitä on levyllä tarvittu mutta ideansa kullakin.

Lyhyesti sanottuna, alkää järkyttykö jos Another Voice kuulostaa aluksi hirveeltä paskalta tai edes keskinkertaiselta. Antakaa sille aikaa ja se kaivaa kuopan sisinpäänne, noin 4-5 kuuntelukertaa luulisi riittävän kattavan kokonaiskuvan aikaansaamiseksi. Ei parasta Agnostic Fronttia, mutta hyvä levy silti kun tarkemmin pohtii. Kuunnelkaa itte!

Agnostic Front / Discipline – Working Class Heroes

Nämä livelevyt tuppaavat yleensä olemaan aika lailla kaksipiippuisia juttuja. Hyviä biisejä on tietysti kiva kuunnella eräänlaisena Best Of -pakettina, mutteivat ne kuitenkaan yleensä musiikillisesti saatika saundillisesti tarjoa mitn ihmeellistä, kun taas toisinaan on levylle onnistuttu saamaan livetilanteen välitöntä tunnelmaa, kuten mm. paskaa läpän heittoa bändin ja yleisön välillä.

Tämä toissa kesänä Belgiassa tallennettu levy ei juurikaan sisällä edellä mainittua fiilistelyä, mutta tarjoaa nimestä päätellen sen sijaan sen ihmeellisyyden, että levyllä soittaa kaksi bändiä, joten biisejäkin kertyy hulppeat 31 kappaletta. Äkkiä ajateltuna määrä kuulosta masentavan paljolta, mutta yllättävän leppoisasti aika vierähtää ”United Bloodin”, ”Crucifiedin”, ”Young & Recklessin” tai vaikka ”Hooligans Heavenin” soidessa taustalla. Todellakin, taustamusana toimii siinä kuin mikä muukin, mutta sen suurempaa klassikkoa ei näistä livelevyistä pysty millään vääntämään.

Agnostic Front ainakin oman kokemuskeni mukaan aika tyypillisen settinsä, sisältäen kuitenkin suhteellisen vähän vanhempia biisejä, pari pakollista yleisönhuudatusta, sen koverin, sekä tietysti vielä pakollisemman ”Pauly The Dogin”. Jos livemateriaalia Agnostic Frontilta halajat, kehotan kuitenkin kääntymään esim. vuonna 93 nauhoitetun bändin ns. viimeisellä keikalla nauhoitettun Last Warning -plätyn puoleen, joka sisältää enemmän spontaania läpän heittoa, sekä yllättäen enemmän tällä levyllä kaipaamiani One Voice -biisejä.

Discipline on mielestäni levyn parempi puolisko, luultavasti osuvampien biisivalintojen ansiosta. Kaikki hitit aikasemmilta levyiltä aina Frontline Skinsistä Hooligans Heaveniin, kuullaampa joukossa vielä vanha lätkäbiisi Come On, Come On sekä encorena Last Resortin ”Violence In Our Minds”. Näin uuden levyn julkistettuaan olisi kuitenkin toivonnut joukkoon myös niitä tämän hetken kuumimpia hittejä, vaan eipä silti, livetilanteeksi hyvät saundit ja hyvä soitto takaavat sellaisen semisuositeltavan paketin ainakin kaikein karskimmille duunareille.