Avainsana-arkisto: Accept

Accept Suomeen syksyllä

Heavy metallin raskaisiin perustuselementteihin lukeutuva Accept keikkailee syyskuun lopulla Suomessa. Yhtyeen ”Blind Rage” -albumin julkaisukiertue iskeytyy pohjoisen maaperään voimalla, kun orkesteri nähdään neljällä paikkakunnalla: Seinäjoella, Torniossa, Tampereella ja Helsingissä. Mahdollisista muista esiintyjistä tiedotetaan myöhemmin.

Accept on yksi menestyneimpiä eurooppalaisia heavy-bändejä yli 17 miljoonalla myydyllä albumilla ja lukuisilla kiertueilla mitattuna. ”Blind Rage” –levy julkaistaan maailman laajuisesti heinäkuussa 2014 ja se on Acceptin kolmas 2010-luvulla julkaistu pitkäsoitto.

Accept (ger)

Ke 24.9.2014 Rytmikorjaamo, Seinäjoki
Liput: ennakkoon alk. 30 € (Selmun jäsenhinta 25€), ovelta 35€

Pe 26.9.2014 Toranda, Tornio
Liput: ennakkoon alkaen 37,50€, ovelta 40€

La 27.9.2014 Pakkahuone, Tampere
Liput: ennakkoon alkaen 37,50€, ovelta 40€

Su 28.9.2014 The Circus, Helsinki
Liput: ennakkoon alkaen 37,50€, ovelta 40€

www.acceptworldwide.com
www.facebook.com/accepttheband

Accept – Stalingrad

Pari vuotta takaperin teutonilegenda Acceptin uutta tulemista pelättiin pelonsekaisin tuntein. Udo Dirkschneider oli bändistä poissa ja uusi levy oli tulossa. Hyvin kuitenkin meni, kun ”Blood of the Nations” oli yllättävänkin hyvä ja viriili tuotos, ja Mark Tornillo osoittautui parhaaksi mahdolliseksi paikkaajaksi Udolle. Nyt Accept on helpomman, mutta silti haasteellisen tehtävän edessä; tehdäpä toinen levy Tornillon kanssa ja todistaa, ettei miehen kanssa vietetty kuherruskuukausi ollut vain ohimenevää.

”Stalingrad” ei merkittäviä muutoksia Acceptin soundiin tee, vaan jatkaa ”Blood of the Nationsin” linjoilla. Yhtye soittelee samanlaisia teutoniriffejä kuin vielä 90-luvullakin, ja voi vain ihmetellä mistä kitaristikaksikko Hoffman/Frank niitä aina ammentaa, kun luulisi kaikkien riffien tulleen jo soitetuksi. Muutenkin Acceptin säkeissä tuntuu olevan yllättävänkin paljon potkua jäljellä. Tornillo taas on integroitunut entistä olennaisemmaksi osaksi Acceptin nykysoundia. Udoa ei tule totta puhuen edes pahemmin ikävä, ei sillä että olisin ikävöinyt tuota ukkoa edes ”Blood of the Nationsilla”, kaikella kunnioituksella häntä kohtaan.

”Stalingrad” on Acceptin lyhykäisin studioalbumi vuosikausiin, mikä ei ylipitkiä suoltaneelle yhtyeelle ole lainkaan pahasta. Yhtye toistaa silti itseään, tosin lievä monotonisuus kuuluu asiaan. Miksikään ”Restless and Wildin” tai ”Balls to the Wallin” veroiseksi klassikoksi ”Stalingradista” ei missään nimessä ole, itse asiassa ”Stalingrad” jää biisien kovuudessa jopa ”Blood of the Nationsista” hieman jälkeen, mutta legendastatustaan Accept tällä levyllä pönkittää edelleen.

Accept Suomen-keikoille marraskuussa

Viime viikolla uuden albuminsa julkaissut metallipioneeri Accept saapuu Suomen-keikoille marraskuussa. Saksalaislegenda esiintyy tiistaina 6. marraskuuta Tampereen Pakkahuoneella ja heti seuraavana iltana Oulun Club Teatriassa. Keikkojen lipunmyynti käynnistyy maanantaina 23. huhtikuuta.

Jo 1970-luvulla perustetun ja 80-luvulla valtavan suosituksi noussut Accept julkaisu uuden albumin ”Stalingrad” huhtikuun alussa. Levy on kerännyt hyviä arvioita ympäri maailmaa ja on selkeä jatkumo parin vuoden takaiselle ”Blood of the Nations” -albumille, jolla kuultiin ensimmäistä kertaa yhtyeen uutta solistia Mark Tornilloa.

[youtube url=4YXcC97V3qA]

Edellisen kerran Accept nähtiin Suomessa viime vuonna Sauna Open Air Festivalilla. Bändi heitti myös mainion keikan vuosi sitten Finnish Metal Expossa, jossa moni nuoremman polven fani pääsi näkemään suosikkinsa ensimmäistä kertaa.

Accept (ger)
Ti 6.11.2012 Pakkahuone, Tampere. Liput 37 euroa + toimituskulut, ovelta 40 euroa.
Ke 7.11.2012 Club Teatria, Oulu. Liput 35 euroa + toimituskulut, ovelta 40 euroa.

www.acceptworldwide.com
www.livenation.fi

Udo seurueineen Tampereen Klubilla

Niin se aika vaan rientää, että 80-luvun hevisuuruuksien alkuperäinen fanikunta on tätä nykyä keski-iän saavuttanutta, paikoin keskinkertaisen harmaata sakkia. Toisaalta tilanne ei ole ollenkaan niin synkkä kuin äkkiseltään saattaisi kuvitella; tällä porukallahan on tätä nykyä rutkasti enemmän rahaa mennä ja harrastaa kuin teini-ikäisinä räkänokkina kultaisella 80-luvulla. Niinpä Tampereen Klubikin oli harvinaisen täynnä Lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina yleisön keski-iän huidellessa neljänkympin tietämillä.

Tämän sai karvaasti kokea illan avannut, täysin väärässä paikassa ollut norjalainen metalcorepumppu Sevenfield; enpä äkkiseltään muista milloin olisin kuullut biisien välillä yhtä täydellisen ja kiusallisen hiljaisuuden. Edes lämmittelyaktien viimeinen oljenkorsi, yleisön huudattamien pääbändin nimellä, ei tuottanut kuin yksinäisen ja harvinaisen apaattisen jeeeeh-huudahduksen. Tavallaan kävi sääliksi, koska kyllähän yhtye omissa raameissaan suhteellisen tiukalta kuulosti. Toisaalta taas ei; menettihän joku tähän pakettiin paremmin sopinut yhtye Sevenfieldin mukanaolon myötä loistavan sauman päästä esittelemään osaamistaan varsin mukavan kokoiselle yleisölle.

Sister Sin, kuva: Ville Rossa

Ruotsin lähes loputtomasta laatubändireservistä Udon matkaan päätynyt Sister Sin sopikin sitten palettiin huomattavasti paremmin ja sen huomasi. Aivan julmetusti Dorolta kuulostaneella naisvokalistilla varustettu nelikko toi vahvasti mieleen 2010-luvun, hitusen sliipatun version Warlockista vahvoin Mötley Crüe vivahtein. Ja vaikka yhtye aika rehvakkaasti hyväksikäyttääkin naisvokalistinsa runsaita keuhkoja ja näyttävää runkoa, on bändillä myös oikeasti hyviä ja tarttuvia biisejä. Harvoin sitä myöskään näkee naisvokalistin johtamaa bändiä, joka selviytyy puhtain paperein Udon (24/7) ja Motörheadin (Rock ’n Roll) coveroinnista. Bändi, tai itse asiassa lähinnä vokalisti Liv, voisi tosin parantaa lavaliikehdintäänsä; OK, ylös-alas hyppiminen avarassa topissa kiinnittää toki miespuolisen yleisön huomion, mutta monilta osin neidin heiluminen muistutti lähinnä jotakin kammottavaa  jumppavideota. Warlock-videot pyörimään ja peilin eteen kertaamaan. Parhaiten setistä jäi mieleen tuoreimman levyn päätösraita Beat ’em Down, joka aiheutti allekirjoittaneessa jopa kylmiä väreitä; se on jos mikä on nykyään harvinaista bändiltä jota en ole aiemmin kuullut.

Roudailujen (Sister Sinin miespuoliset kaverit muuten roudasivat ihailtavalla työmoraalilla!) jälkeen olikin jo vuorossa Saksan 150-senttinen lahja metallimaailmalle; Udo! Tosin, eipä Udon luottokitaristi, niin ikään entinen Accept-kaveri, Stefan Kaufmannkaan kyllä montaa senttiä Udoa pitempi ole. No, ei se pituus vaan saksalainen jämptiys. Udon yhtyeen jämäkkä, kuin kiskoilla etenevä ja rautakangen kimmoisuudellaan haastava musisointi ei yksinkertaisesti voisi tulla mistään muualta kuin Saksasta. Mutta siinä missä maailmassa on paikkansa hämyiselle improvisoinnille, niin on myöskin saksalaiselle tarkkuustyölle ja sen todisti jo Udon vastaanotto Klubilla. Vastaanotto oli tosiaan yllättävänkin hyvä, vaikka settilista jättikin melko paljon purnattavaa; esim. Animal House sivuutettiin täysin. Myös osa tuoreemmista poiminnoista ihmetytti; muun muassa encoreen säästetty puiseva The Bogeyman. Samalta levyltä kun olisi löytynyt myös loistava Black And White. Myöskään tuorein levy ”Rev-Raptor” ei yhden-sanan-kertsi-hitteineen (Rev-Raptor ja Leatherhead) varsinaisesti erottunut edukseen. Ilmeisesti Udon kotisivuilla on päässyt kesän mittaan äänestämään biisejä settilistaan ja äänestystuloksen heikko vaikutus olikin herättänyt keskustelua ennakkoon. No, jotain hyvääkin, äänestyksessä menestyneet Two Faced Woman, Heart of Gold ja Break The Rules edustivatkin sitten setin ehdottomasti menevintä antia. Tietysti Accept-biisien ohella; näistä ehdottomasti eniten allekirjoittanutta miellytti ikisuosikkini Neon Nights. ”Pakolliset” Metal Heartit ja Princess Of the Dawnit on tottakai mukava kuulla, mutta pieni vaihtelu ei tekisi sekään pahaa. Itsehän näin Udon soolona viimeksi 2003, joten minun on turha nillittää, mutta esim. viime kesänä Udon Nummirockissa nähneet olisivat varmasti arvostaneet pientä vaihtelua. Settilistaltaan Udon keikka toikin mieleen  Maidenin muutaman vuoden takaisen, tuoreempaan materiaaliin painottuneen, Sonisphere-vedon. Onhan se toisaalta ihan jees, että bändit luottavat myös tuoreempaan materiaaliinsa, vaikka se usein häviääkin sille klassisemmalle matskulle melko selkeästi. Mutta kuten Maidenin keikka Sonispheressä, oli myös Udon esitys todella vahva settilistasta huolimatta. Se täytyy vielä kuitenkin todeta, että ymmärrän kyllä että Udon ikäinen ja painoinen kaveri tarvitsee 19 biisin ja kahden tunnin (kiitettävän pitkä, ota mallia Blackie Lawless)  setin aikana muutaman hengähdystauon, mutta pakkoko ne on yltiöturhilla sooloilla täyttää. Tekisivät ennemmin vaikka taikatemppuja. Tosin jos soolo jatkuu suoraan Neon Nightsiin niin vaikeahan sitä on kovin pitkään vihoitella.

Udo, kuva: Ville Rossa

Setti: Rev-Raptor – Dominator – Thunderball – Leatherhead – Independence Day – Screaming For A Love Bite – Heart of Gold – Vendetta – Princess Of The dawn – As Good As I Get – Neon Nights – Break The Rules – Man And Machine – Living On the Frontline – Up To The Limit – Two Faced Woman

encore: The Bogeyman – Metal Heart – Balls To The Wall

Kaiken kaikkiaan varsin onnistunut ilta. Nyt tosin Sister Siniä Spotifysta kuunnellessani manaan sitä etten korjannut keikalta yhtyeen lättyä mukaani. Se kun olisi tainnut vielä lähteä murto-osaan Udo-levyjen hinnasta. Niin, ja mitä Acceptiin tulee; oikeastaan tilanne ei voisi parempi olla sillä onhan meillä nyt sekä Accept että Udo, ei joko-tai.

Sauna Open Air 2011

TORSTAI 9.6.2011

Tänä vuonna kahdeksatta kertaa juhlittu Sauna Open Air starttasi loistavissa tunnelmissa; bändikattausta oli jo ennakkoon hehkutettu festarin kaikkien aikojen kovimmaksi ja säätiedotkin lupailivat kyseiseksi viikonlopuksi poikkeuksellisen upeita ilmoja! Bändikattauksen suhteen mieltäni lämmitti erityisesti se, että järjestävä taho oli selkeästi kuunnellut yleisön toiveita ja kasannut näiden(kin) pohjalta harvinaisen kovan kolmipäiväisen. Hienoa on myös se, että festari teki tänä vuonna yleisöennätyksensä, mikä osaltaan osoittaa että yleisön mielipiteen huomioiminen kannattaa. Myös muilla osa-alueilla oli toimintaa kehitetty ja esimerkiksi viime vuoden torstain (KISS esiintyi torstaina) hillittömiin jonoihin oli reagoitu lisäämällä rannekkeenvaihtopiste jatkoklubina toimineen Jack the Roosterin terassille; oivallista!

After Partyihin liittyneiden roudausvelvoitteiden vuoksi ehdin torstaina festivaalialueella vasta Helloweenin aloitellessaan settiään. Oikeastaan ainoa ’ei-jumalauta’ hetki ajoittui tuohon ensimmäiseen alueelle saapumiseen; suhteellisen mielivaltaisen oloisesti toiminut turvatarkastaja käskytti avainketjuni narikkaan. OK; ymmärrän toki, että polvitaipeessa saakka roikkuvalla kettingillä saa halutessaan ikävää jälkeä aikaiseksi, mutta oma avainketjuni oli useampaa kertaluokkaa pienempi ja kenties se viimeinen esine josta olisin vapaaehtoisesti luopunut. No, jonot olivat onnekseni lyhyet ja avaimetkin säilyvät tallessa ilman varmuusvälinettä.

Viime vuoden marraskuusta lähtien tiivisti tien päällä viihtynyt Helloween tarjoili typistetyn version kuusi kuukautta aiemmin Pakkahuoneella kuullusta setistään. Ja mikäs sitä oli melkoista hittikimaraa kuunnellessa. Yllättävän paljon Keepperien aikaisia biisejä sisältänyt setti oli melko haastava vedettävä Deriksen Andille. Mutta esimerkiksi herralle auttamatta liian korkealta menevä I Want Out toimi nyt, hivenen matalampaa laulettuna, paremmin kuin edellisvuonna kuultu kireähkö ylärekisteriyritys. Osittain festaritunnelmissa ollut yhtye on esiintynyt tiukemminkin, mutta kyllähän tämän kurpitsakoplan silti varsin mieluusti tsekkasi ja omalla kohdallani yhtye toimi oivana aloituksena festareille.

setti: Are You Metal / Eagle Fly Free / March of Time / Where The Sinners Go / I’m Alive / medley: Keeper Of The Seven Keys – King For 1000 Years – Halloween / Steel Tormentor / Future World /
I Want Out / Dr. Stein

Omnium Gatherum meni alekirjoittaneelta täysin ohi vettä jonottaessa. Helteisen läkähdyttävän sään ainoana haittapuolena olikin jatkuva varjoisien alueiden haeskelu ja loputon nestetankkaus. No, viime vuonna odoteltiin Danzigia hyytävässä vesisateessa, joten ei auta valittaa; mieluummin näin!

Olen useampaan otteeseen omistanut liput Ozzyn keikalle mutta erinäisten mönkijätapaturmien yms. vuoksi en ollut onnistunut näkemään herraa livenä ennen Sauna-torstaita. Tai no Sabbathin keulilla toki, mutta en soolona. Niinpä odotukset olivatkin korkealla H-hetken lähestyessä. Autiolta näyttänyt lava tosin herätti hivenen ihmetystä; Ozzylta jos keneltä olisin odottanut muutamia show-elementtejä. Etenkin kun viime vuonna torstai-illassa nähdyn megalomaanisen KISS-shown rinnalla Ozzyn riisuttu lavarakennelma suorastaan harmitti. Pimeyden ruhtinaalla ei ollut mukanaan edes taustalakanaa. No, musiikkihan se pääasia on ja sitä toki kuultiin. Ozzyn setti painottui pakollisten hittien lisäksi vahvasti soolodebyytti Blizzard Of Ozz -albumiin. Sikäli harmi, että ainakin allekirjoittanut olisi mielellään kuullut myös muutamia biisejä muun muassa täysin ohitetuilta Diary Of A Madman ja No Rest For The Wicked albumeilta. Itse pimeyden ruhtinas näytti olevan harvinaisen vetreässä kunnossa. Jännä homma; lähes kymmenen vuotta sitten nähdessäni herran Black Sabbathin keulilla meno oli huomattavasti jähmeämpää. Vuodet ovat kohdelleet pimeyden ruhtinasta armeliaasti vai liekö herra raitistunut? Soolot setistä olisi saanut heivata hevon kuuseen, mutta oletan niiden olevan mukana pakollisina lepotaukoina. Ozzyn bändistä vielä sen verran että vaikka Gus G onkin melkoinen kitaravelho ei äijältä kyllä karismaa löydy; Gus G huudatusten aikana tekikin mieli huutaa rytmitykseen yhtä hyvin sopivaa Jake E. Lee kajautusta. No, pääasia että pimeyden ruhtinas on saanut bändiinsä uutta verta ja homma näyttää jälleen maistuvan myös useampaan otteeseen eläköityneelle pääpirulle.

setti: I Don’t Know / Suicide Solution / Mr. Crowley / Goodbye To Romance / Bark At The Moon / Road To Nowhere / Shot In The Dark / Gus G soolo – Rat Salad – rumpusoolo / Iron Man / Fairies Wear Boots / I Don’t Want To Change The World / Crazy Train

encore: Mama, I’m Coming Home / Paranoid

PERJANTAI 10.6.2011

Torstain jatkot venähtivät omalta osaltani sen verta myöhään, että perjantaina teki tiukkaa ehtiä pelipaikalle edes neljäksi. Täkynä tuossa kellonajassa oli iki-ihanan metallin kuningattaren, Doron, Meet & Greet. No, niinhän siinä kävi, että en ollut suunnitelmani kanssa yksin ja jonot tapaamaan Saksatarta olivat jo saapuessani jäätävät. Viikate menikin ohi jonotellessa; harmi, Kallen johtama kaihorykmentti on varsin viihdyttävä livebändi ja mielelläänhän sen olisi nytkin katsastanut. Tosin erinäisten vaiheiden jälkeen vinyylin kanteen saatu Doro-nimmari omistuksin painoi tällä kertaa vaakakupissa huomattavasti enemmän. Viikate; olen pahoillani.

Viikatteen jälkeen päälavan haltuunsa ottanut Cavalera Conspiracy on allekirjoittaneelle edustanut aina Soulflyn tavoin selkeää tason laskua verrattuna kulta-aikojen Sepulturaan. Energisesti vedostaan huolimatta bändi ei näin ollen tarjonnutkaan allekirjoittaneella suuria säväreitä. Parit Sepultura versioinnitkin sattuivat olemaan yhtyeen myöhäisemmältä aikakaudelta (Refuse/Resist, Territory, Roots Bloody Roots). Yhtye kuitenkin keräsi lavan eteen varsin mukavasti väkeä ja toi tyylillisesti vaihtelua festivaalin artistikatraaseen. Vaikkei Cavalera Conspiracy täysin meikäläisen makuun ollutkaan, niin kyllä yhtye paikkansa lunasti tämän vuoden kattauksessa.

Anthrax-vokalisti Belladonnan soolokeikka aiheutti monissa ennakkoon ihmetystä; aikooko Joey keskittyä heikon vastaanoton aikanaan saaneisiin soololevyihinsä vai vetääkö kaveri Anthraxia ja jos vetää, niin miksei sitten Anthraxin kanssa? No, tiedä häntä, mutta niinhän siinä kävi että paria Dio-tribuuttia lukuun ottamatta Joey tarjoili vain ja ainoastaan Anthraxia ja voi pojat minkälaisen hittikattauksen! Loistavassa vedossa ollut Belladonna lienee turhautunut lepäämään laakereillaan ja ihmekös tuo kun harvinaisen hyvin näytti vanhat klassikot taittuvan. Settihän oli jopa kovempi kuin itse Anthraxilla viime vuoden Sonispheressä. Erityisesti henkilökohtainen suosikkini, Medusa, lämmitti mieltä!

setti: Among The Living / Medusa / A.I.R. / Madhouse / Anti-Social /
Caught In A Mosh / Indians / Heaven & Hell / Metal Thrashing Mad /
Man On The Silver Mountain (acoustic)

Onnistuin näkemään Doron useita vuosia sitten pikkuisella Stella Star klubilla Helsingissä. Siitä lähtien olenkin kärkkynyt uusintaa, joten Sauna kiinnitys oli enemmän kuin tervetullut. Earthshaker Rockin kajahtaessa ilmoille veivätkin jalat vaistomaisesti läpi ihmismassan lähemmäksi lavaa. 150-senttinen Saksalainen jumalatar ei pettänyt! Ai, että oli upeeta. Tosin, ikävä faktahan on se että Doron nykymateriaali kalpenee 5-0 vanhan Warlock-kaman rinnalla ja esimerkiksi Wacken-hymni We Are The Metalheads olisi koska tahansa korvattavissa vaikkapa East Meets Westillä, Three Minute Warningilla jne. No, paljonhan sitä vanhaa Warlock-matskua oli lyhyehköön festarisettiin mahdutettu, joten ei auta itkeä pikkuseikoista. Yhtye oli iskussa ja energinen. Ja mikä tärkeintä sekä metallin kuningattaren ääni että aksentti täyttä terästä. Muun muassa lavalle heitetystä ruususta päätellen en ollut ainoa Doron setistä haltioitunut. Viime vuotisen Grave Digger-buukkauksen ohella tämä oli juuri sellainen kulttuuriteko, jonka vuoksi nostan tyytyväisesti hymyillen hattuani Sauna Open Airille.

setti: Earthshaker Rock / I Rule The Ruins / Burning The Witches /
Running From The Devil / Night Of The Warlock / Metal Racer / Für Immer / True As Steel / Hellbound / We Are The Metalheads / All We Are / Metal Tango

Dio’s Disciples, Dion viimeiseksi jääneen kokoonpanon raunioille kasattu tribuutti-yhtye, vaikutti ennakkoon viikonlopun katastrofialttiimmalta viritykseltä; mitä odottaa? Törkeää haudanryöstöä, hienoa kunnianosoitusta vaiko jotakin siltä väliltä. No, hieno tirbuuttihan sieltä tuli. Maestron suurimpia hittejä Rainbown, Sabbathin ja soolouran varrelta esitellyt setti lämmitti varmasti monia. Toki Paljon jäi myös soittamatta, niin kattavan uran Ronnie meidän kaikkien onneksi ehti tekemään, että 45 minuuttia riitti juuri ja juuri nopeaan läpileikkaukseen. Itse olin positiivisesti yllättynyt siitä kuinka hyvin Tim ’Ripper’ Owensin ääni sopi Dion eittämättä haastavaan materiaaliin. Myös herran lavapreesens oli kehittynyt aimo harppauksin sitten viime näkemän. Goldy-Wright-Warren akseli hoiti tonttinsa hienosti, kuten myös Rudy Sarzoa paikannut James Lomenzo. Dio’s Discpiles jättikin lopulta hienon ja hartaan fiiliksen ja osoitti että vaikka Heavy Metallin pienisuurimies ei enää olekaan keskuudessamme elää hänen musiikkinsa ja perintönsä yhä, tuoden iloa tuhansien maalliseen vaellukseen. Se on saavutus johon harvat yltävät. Thank you Ronnie and Long Live Rock ’n Roll!!

setti: Stand Up And Shout / Holy Diver / Don’t Talk To Strangers / Egypt (The Chains Are On) / King Of Rock ’n Roll / Cathc The Rainbow Stargazer / Neon Knights / Last In Line / Long Live Rock ’n Roll / Man On The Silver Mountain / Heaven & Hell / Rainbow In The Dark

Perjantai-illan viimeisteli saarivaltakunnan pitkän linjan veteraanit eli Saxon. Näin Saxonin pari viikkoa ennen Sauna Open Airia Saksan maaperällä ja tiesin osittain mitä odottaa. Saksassa jäi tosin 747 kuulematta, mikä sapetti ensimmäistä Saxon-keikkaansa kokevaa Suomi-turistia vallan suunnattomasti. Saunassa tämäkin harmittava takaisku sekä edellisen keikan osittain hatarat muistikuvat korjattiin hienosti. Saxonin setti oli tällä kertaa hitusen pitempi ja parempi,  mutta pääpiirteissään toki sama. Allekirjoittanut olisi mielellään kuullut jonkin verran myös 80-luvun materiaalia, esimerkiksi muutamaan otteeseen tälläkin kiertueella kuultu Rock ’n Roll Gypsy olisi ollut harvinaisen maistuva lisä settiin. Ei sillä; Denim And Leatherin ja Heavy metal Thunderin kaltaisten vanhojen klassikoiden parissahan viihtyy aina. Näistä ensimmäinen kuultiin vieläpä Doron vahvistamana. Eikä Saxonin tuoreempikaan materiaalia heikkoa ole; erityisesti Demon Sweeney Todd rullasi livenä kuin käsistä karannut katujyrä. Ja se 747; mainio lopetus mainiolle päivälle!

setti: Hammer of The Gods / Heavy Metal Thunder / Never Surrender / Motorcycle Man / Back In ’79 / Atila The Hun / Demon Sweeney Todd / Call To Arms / Dallas 1 PM / Crusader / Afterburner / Denim & Leather (/w Doro) / Princess of The Night / Wheels Of Steel / 747

LAUANTAI 11.6.2011

Lauantain positiivisiin huomioihin sisältyi muun muassa alueelle ilmaantunut ylimääräinen ja monipaikkainen vesipiste. Kun huomioi millä aikataululla vesipiste on Eteläpuistoon hoidettu (torstai/perjantai) on pakko antaa roimat tunnustukset festivaaliorganisaatiolle nopeasta toiminnasta. Hienoa; juuri näin! Tarotin toimintaa sen sijaan en kehu. Viime vuonna petyin pahasti yhtyeen festivaalivetoihin ja kasasinkin melkoiset odotukset Spell Of Iron -setille. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että mutaiset soundit ja suoraan sanoen paskat uudet sovitukset tappoivat fiilikset varsin nopeasti. Herranjumala, luulin Love’s Not Made For My Kindia joksikin random-balladiksi kunnes kuulin ketosäkeen. Marcon välispiikit lienevät ainoa asia, josta jäi jälkipolville kerrottavaa. Myönnän olevani paikoilleen jumiutunut jäänne, mutta en varmastikaan ainoa; yhtäkään hyvää kommenttia en Tarotin setistä taaskaan kuullut

setti: Midwinter Nights / Dancing On The Wire / Back In The Fire / Love’s Not Made For My Kind / Never Forever / Spell Of Iron / Pharao / Wings of Darkness / Things That Crawl At Night

Monille proge-metallin ystäville lauantai oli se tärkein festivaalipäivä ja sehän johtui tietenkin Queensrÿchesta. Olihan yhtyeen edellisestä Suomen vierailusta vierähtänytkin jo melkoisesti. Itse tunnen Rÿchen tuotantoa varsin heikosti ja ainoa vahvempi kiinnekohta yhtyeeseen minun kohdallani onkin, yllätys, yllätys, ”Operation: Mindcrime”. Tältä pohjalta en saanutkaan Rÿchestä irti aivan älyttömästi. Kaltaisiini perustallaajiin olisi saattanut upota paremmin hivenen rivakampia biisejä esitellyt setti, mutta täytyy toki muistaa että fanithan se pääasiallinen kohde ovat ja he näyttivät nauttivan. ”Empire”-levy oli mukavasti edustettuna etenkin setin loppupuolella. Itselleni kohokohdiksi nousivat pakollinen Mindcrime-hitti I Don’t Believe In Love sekä yhtyeen uran alkupuolelta, tarkemmin ”Rage For Order” -levyltä, poimittu Walk In The Shadows. Paikoittaista puutumistakin tosin oli havaittavissa esimerkiksi tuoreen A Dead Man’s Wordsin ja hittiballadi Silent Lucidityn aikana.

setti: Get Started / Damaged / I Don’t Believe In Love / A Dead Man’s
Words / Hit the Black / NM 156 / Screaming In Digital / Walk In The Shadows / Silent Lucidity / Jet City Woman / Empire / Eyes Of A Stranger

Saksalaisen jämptiyden musiikillinen perikuva, Accept, oli omalla kohdallani kenties lauantain odotetuin esiintyjä. Udon persoonallisen äänen ja olemuksen hienosti korvannut yhtye on ollut paluustaan saakka hurjassa iskussa. Ozzyn ja Halfrodin uskolliset fanit vetävät nyt varmasti kahvinsa väärään kurkkuun, mutta totean silti että koko festivaalin karismaattisin esiintyjä oli ilman muuta Acceptin Wolf Hoffmann. Lyhyehkön mutta harvinaisen viihdyttävän setin vetänyt Accept saisikin tulla pian takaisin kunnollisen kaksituntisen merkeissä. Sangen harvinaista oli myös se, että jäin tällä kertaa eniten kaipaamaan tuoreempaa materiaalia, erityisesti paluualbumin nimibiisi Blood Of The Nations olisi kelvannut paremmin kuin hyvin. Russian Roulette -albumin vahva edustus oli pienoinen, mutta varsin mieluisa, yllätys. Muutamien hittibiisien yleisönhuudatusta lyhentämällä olisi settiin saattanut saada mahtumaan yhden biisin enemmän, mutta todettakoon nyt että jos on pakko yleisöä huudattaa, niin kyllä Hoffmannin kitarasoolon ovat siihen tarkoitukseen eliittiainesta.

setti: Teutonic Terror / Bucketful Of Hate / Breaker / Metal Heart / Losers And Winners / Princess Of The Dawn / Aiming High / Up The Limit / Fast As A Shark / Pandemic / Balls To the Wall

Lauantain ja oikeastaan koko festivaalin pääesiintyjää, jäähyväisiään keikkalavoille jättävää Judas Priestiä, saatiinkin odotella hetkisen. Odottelu johtui vain ja ainoastaan massiivisen lavarakennelman vaatimista raksahommista ja pienen ikäni muun muassa Iron Maidenin massiivisia lavarakennelmia diggailleena en voinut kuin innolla odottaa kurkkien lavan eteen lasketun verhon välistä. Ja täytyy sanoa, että komeat oli jäähyväiset; sekä settilista että show olivat upeinta mitä olen Priestiltä nähnyt. Muutaman biisin olisin voinut settilistasta vaihtaa, mikä on aika perkeleen hyvin kun huomioi että illan aikana kuultiin kuitenkin yhteensä 22 biisiä ja 2 introa yhtyeen koko uran ajalta; jokaiselta levyltä jotakin. Erityisesti muutamat harvinaisemmat vedot, kuten Night Crawler ja Blood Red Skies, osuivat allekirjoittaneen näkökulmasta todella nappiin. Eipä tällaisesta setistä ja showsta pysty juurikaan mitään purnattavaa löytämään, DVD kelpaisi kyllä. Painkiller nyt meni Halfordilta miten meni, mutta niin se on mennyt aiemminkin jokaisella näkemälläni Priest-keikalla. KK Downingin suuriin saappaisiin hypännyt Richie Faulkner hoiti hommansa kunnialla; sopivan vähäeleisesti mutta silti taatulla show-meiningillä. Faulkneria ja Scott Travisia lukuun ottamatta vuodet alkavat selkeästi jo näkymään Priest-miehistössä, joten ehkä se on vaan annettava vanhan ja uskollisen metallijumalan hivenen himmata tahtiaan. Ja näin komeasti kun se tekee, ei hommasta voi kuin jäädä hyvä mieli kaikille osapuolille! Tosin jos olisin työterveyslääkäri, en yhtyettä tämän esityksen perusteella ainakaan eläkkeelle laskisi.

setti: Battle Hymn (intro) / Rapid Fire / Metal Gods / Heading Out to the Highway / Judas Rising / Starbreaker / Victim of Changes / Never Satisfied / Diamonds & Rust / Dawn of Creation (intro) / Prophecy / Night Crawler / Turbo Lover / Beyond the Realms of Death / The Sentinel / Blood Red Skies / The Green Manalishi (With the Two-Pronged Crown) / Breaking the Law / Painkiller

encore: The Hellion/Electric Eye / Hell Bent for Leather / You’ve Got
Another Thing Comin’ / Living After Midnight

Täytyy sanoa, että vaikka missasinkin aimo kasan yhtyeitä, näin silti enemmän ja kovempaa heavya kuin osasin ennakkoon edes unelmoida. Toimivat järjestelyt ja mahdollisesti kesän hienoimmat ilmat kruunasivat loistavan festarikokemuksen. Sauna Open Airille onkin helppo povata valoisaa tulevaisuutta; se kuinka kauan 80-luvun heavy rock mammutit jaksavat suurta yleisöä kiinnostaa lienee arvoitus, mutta jos festivaali panostaa muihin asioihin jatkossa samaan malliin on viihtyminen taattu. Loppuviimein on kuitenkin kyse pienistä asioista; vesipisteistä, kysymyksiin vastaamisesta yleisillä foorumeilla, artistikiinnitysten aikaisesta uutisoinnista jne. Ja juuri näihin Sauna Open Air on panostanut ja parantanut suoritustaan vuosittain. Se on oikein, jatkuva kehitys takaa jatkuvan kasvun. Näin ainakin minä toivon ja luotan siihen että voin myös ensi vuonna unohtaa Swedenrock-reissun ja suunnata paikallisiin bakkanaaleihin hymyssä suin.

Kuvat: Jouni Parkku

[flickrfeed photoset=72157626957875831]

U.D.O. – Dominator

Puolitoistametrinen saksalainen hevijumala palaa bändeineen rikospaikalle ja puskee markkinoille 12. studiolevynsä. Yli 20 vuotta Acceptin ja oman bändinsä kanssa operoinut Udo on sen verta kokenut kehäkettu, että mieheltä osaa ja sopii toivoa laadukasta tavaraa. Ja sitähän ”Dominator” on; toimivaa, tarttuvaa ja erittäin tasalaatuista perusheviä. Eihän ”Dominator” maailmoja mullista saati tarjoa mitään uutta tai ennen kuulematonta, mutta toimii genressään sitten niin pirun hyvin. Ja onhan se myös niin, että Udo jos kuka kuuluu siihen porukkaan, jonka kohdalla muutos ja hyväksi havaitulta polulta poikkeaminen pettäisi fanit pahemman kerran.

Dominatoriksi nimetty kymmenen biisin paketti ei sisällä täytepaloja, eikä yhtäkään heikkoa biisiä. Jopa ”Udo-goes-Nekromantix” -henkinen Devil’s Rendezvous toimii omalla kierolla tavallaan. Myös balladit, Stillness of Time ja Whispers in the Dark, ovat jylhiä ja riittävän mielenkiintoisia pitääkseen hevijyrmyn kiinnostuksen yllä nopeampien biisien ohessa. Todelliseksi hitiksi nousee pirun tarttuva ja rokkaava Black And White. Tarttuvuutta löytyy tosin joka biisistä vähintään kertosäkeen verran.

Levyn roheasta ja täyteläisestä soundista vastaa tuottajan, miksaajan ja masteroijan pallilla istunut, Udon riveissä kitaroiva, ex-Accept -jannu Stefan Kaufmann. Täytyy todeta, että varsin onnistunut suoritus Kaufmannilta.

Kaiken kaikkiaan laadukas paketti Udon ja perushevin ystäville. Kansi on melko karsea, mutta sen ei kannata antaa hämätä. Hyvä levy.