Avainsana-arkisto: Abduktio

Vapaa Maa – Maailma pimenee

Vapaa Maa on sellainen bändi, joka ensi alkuun keräsi itseensä kiinnostusta jäsenistönsä aiempien tekemisten kautta, vaikka luonnollisesti musiikin pitäisi aina puhutella ensimmäiseksi. Vapaan Maan ensimmäinen levytys, eli syksyllä 2011 ilmestynyt seiskatuumainen/kasetti lupaili paljon, mutta oli enemmänkin lupaava kuin päänräjäyttävä mestariteos. Kyseisen äänitteen hakeminen vain korostuu tämän uuden kymppituumaisen myötä, jolla on lähestulkoon kaikki parempaa kuin edeltäjällään. Ei sillä, etteikö Vapaalla Maalla olisi jo lähtökohtaisesti ollut pullat hyvin uunissa.

Odotuksia lunastetaan ja pökköä lisätään pesään. Vapaa Maa pelaa enemmän yhteen, bändin soundi alkaa kristalloitua ja sävellykset saada syvyyttä. Vapaa Maa on muuttunut laaja-alaisemmaksi, sillä toisaalta bändi tykkää fiilistellä ja kokeilla aiempaa enemmän, mutta toisaalta viisikoksi muuttunut ex-nelikko on vihaisemmalla päällä. Rimpuilusta pysytellään silti kaukana. Kyllä tässä selvästi tiedetään jo paremmin mitä ollaan hakemassa, ja bändin keikoillakin todistettu energia välittyy levyn urilta oikein mainiosti. Se on sitten toinen asia, onko tämä vielä se levy mistä Vapaa Maa tullaan muistamaan. Jää nähtäväksi, miten tästä eteenpäin edetään.

Zugen muistolle

Joitakin keikkoja sitä odottaa suuremmalla mielenkiinnolla kuin toisia. Abduktion joulukuussa edesmenneen kitaristin Jukka ”Zuge” Laajakallion muistokeikka oli niitä tapahtumia, joihin piljetti hankittiin heti lippujen tullessa myyntiin. Järkevä veto, varsinkin kun Tampereen Klubilla järjestetty keikka myytiin loppuun joitakin päiviä ennen H-hetkeä. Illalla oli paitsi Abduktion ja Armageddon Clockin päättävä vaikutus, myös hyväntekeväisyysluonne. Lipputuotot ohjattiin tamperelaisen Legioonateatterin kassaan.

Ilta yhdeksän maissa Klubin lavalle asteli Tuomas ”Jamppa” Järvinen, Abduktion basisti. Seuranaan hänellä tosin oli miehiä, jotka muodostivat sillä hetkellä yhtyeen nimeltä Last Calls. Yhtyeen lempeä musisointi ei ollut lainkaan samalla viivalla illan muiden bändien annin kanssa, mutta se tarjosi oivalliset alkupalat. Itselleni ei tosin ole kyseessä kovinkaan tuttu kombo, ja yhtyeen kaksitoistatuumainenkin jäi minulta paitsioon vaikkei siltä kovinkaan paljoa matskua kuulemma soitettu. Mutta kopuksi soitettiin varsin mielenkiintoinen versio Abduktion kappaleesta Thermidor.

Lighthouse Projectin keikka kirjaimellisesti polkaistiin käyntiin ”Atonementin” vedoilla, ja ennen keikan loppumista kuultiin ”We Are The Wild Flowers” -matskuakin. Herkkupaloja edustivat myös bändin vanhat biisit, joita se soitteli enemmän silloin, kun Lighthouse Project soitti vasta ensimmäisiä keikkojaan kokeneemman Abduktion kanssa. Muistona noilta ajoilta oli Like a Ghost. Lighthouse Projectikin soitti coverin, tällä kertaa Pelle Miljoonaa.

Toisen Zugen suosikin eli Hero Dishonestin olen tainnut nähdä liian monta kertaa, joten yhtyeen sinänsä pätevä mekkalointi ei jaksanut sillä hetkellä erityisesti innostaa, vaikka settilistaan oli päätynyt pari uuttakin rallia. Setin loppuvaiheilla tosin kiinnostavuuskäyrä nousi ylemmäs vierailevien vokalistien ja cover-valintojen myötä. Ehkei kyseessä ollut tiukin Hero Dishonest -keikka, mutta oli se ainakin erilainen Abduktio-vokalisti Mikko Suikkasen piipahdettua lavalla Mr. Buttfucks -hengessä tulkitsemassa The Descendentsiä.

Abduktiota ennen lavan sai hallintaansa Armageddon Clock. Tämäkin yhtye on varsinaisen toimintansa jo lopettanut, vaikkakin eri syistä kuin Abduktio. Siltikin Armageddon Clockin lopettaminen tuli muutama vuosi sitten itselleni melkoisena harmistuksena, ja hieman ennen lopettamista vedetyt keikat jättivät toivomaan, etteivät ne olisivat olleet Armageddon Clockin viimeisiä. Itselleni Armageddon Clock on ollut vähintään yhtä kova luu kuin Abduktio, ellei jopa kovempi. Seuranneessa myrskyssä tuli älppyjen materiaalia, mutta keikka sai kuitenkin alkaa Rähäkkä-splitillä ilmestyneellä biisillä Kalja on loppu. Jonkin ajan kuluttua loppu oli myös Armageddon Clockin setti. Hikeä puskenut keikka päätti Armageddon Clockin tikityksen arvokkaasti.

Armageddon Clockin lopetettua tunnelma kohosi hyvin odottavaksi ja jännittyneeksi. Tilanne oli äärimmäisen tulenarka, kun intronauhaksi alkoi soida Twin Peaksin tunnusmusiikki. Sitten tuli kulki Abduktion kanssa.

Lavalla oli kahdet kitarakamat, mutta vain yksi kitaristi. Uskon, että varsinkin kitaristi Antti Sompinmäellä oli melkoiset paineet niskassaan tämän jouduttua toimimaan ilman luotettua aisapariaan. Tosin perhosia oli kaikkien paikalla olevien vatsoissa, oli kyse sitten lavalla olleista muusikoista tai yleisön keskivertojampoista. Tuo jännitys sitten purkautui, kun valkoisiin paitoihin pukeutuneet, jäljelle jääneet Abduktio-miehet kiskaisivat keikan käyntiin, tällä kertaa tosiaankin viimeistä kertaa koskaan. Tuloksena Abduktion historian läpikäyntiä, hurmosta ja siitä juontuvaa daivaamista, vaikka Klubin lavan ympärillä on joka puolella tolppia. Tolpat eivät kiinnostaneet ketään, vaan Abduktio.

Kehtaan tässä vaiheessa väittää, että Abduktio teki musiikkia, joka kestää kuuntelua vielä vuosienkin päästä. Abduktion tuotantoa puolestaan käytiin läpi pureutumalla sekä uudempaan että vanhempaankin materiaaliin. Itselleni vihoviimeinen Abduktio-herätys tuli ”Thermidorilla”, joka iskeytyi tajuntaani todella kovaa. Tuokin älppy sai ansaitsemaansa huomiota useamman biisin verran ja Abduktio sai lavalle seuraa Zugen elämänkumppanista, joka omaksui taustalaulajan roolin. Kokonaisuudessaan tunnelma oli haikea, mutta kuitenkin onnellinen siitä, että Abduktio vielä nousi lavalle. Varsinaisen setin loppuvaiheilla allekirjoittaneellakin oli melkoinen pala kurkussa, mutta sekin katosi sieltä kun bändi soittit vielä viimeiseksi jääneen, keskivertoa Abduktio-levyä kevyemmällä kaksitoistatuumaisen materiaalia, jossa yhtyeen fokus oli ollut sen keikkaillessa vielä aktiivisesti. Sitten keikkoja soittava Abduktio vaikeni lopullisesti.

Summatakseni illan tunnelman, toistan vielä kerran ne mantrat, joita on ehditty toistaa jo ennen tätä keikkaa: RIP Armageddon Clock. RIP Abduktio. RIP Zuge. Oli äärettömän hienoa olla Klubilla juuri tänä iltana.

[flickrfeed photoset=72157629458462154]

R’n’P Festival Turussa

Viime vuotisen tauon jälkeen R’n’P Festival järjestettiin jälleen perinteisesti tammikuun alussa Helsingissä ja Turussa. Lauantai-illan aikataulu Turun Klubilla väitti soittojen alkamiseksi klo 22, mutta paikka ammotti vielä tyhjyyttään varttia vaille kymmenen. Nautimme siis ylihinnoiteltuja virvokkeita ajankuluksi, ja kaverini kertoi loistavan suunnitelmansa kavaltaa duunipaikaltaan satatuhatta euroa ja muuttaa Peruun…

Yleisöä alkoi valua paikalle vähitellen, ja noin puoli tuntia aikataulusta jäljessä Abduktio avasi pelin. Venyttäminen oli reilu diili, koska näin bändin ei tarvinnut soittaa tyhjälle salille eivätkä lukuisat ihmiset missanneet illan kovinta esiintyjää! Setti koostui kokonaisuudessaan viime kuussa julkaistun mini-LP:n biiseistä ja jääkiekko-painotteisista välispiikeistä. Ainakin ensin mainitut toimivat loistavasti, ja yhteensoittokin oli tuttuun tapaan todella napakkaa. Uuden levyn biisit kumartavat 80-luvun jenkkihardcoren suuntaan ja Abduktio osoitti tyylikkäästi, että modernin hardcoren ohella myös vanhemman koulukunnan punk on hanskassa.

Bändit soittivat vuorotellen kahdella lavalla, joten esiintyjien väleissä ei ollut pitkiä taukoja. Alakerran pienemmällä ja tunnelmallisemmalla (lue: hikisemmällä) puolella aloitti joensuulainen Relentless, joka oli ensi kertaa Turussa keikalla. Yleisö otti bändin hyvin vastaan ja taisivatpa jotkut jopa liikkua rytmikkäästi musiikin tahdissa. Psycho/rockabilly vaikutteinen punk kulki ihan kivasti, ja Relentless lieneekin kotimaan parhaimmistoa omassa genressään. Jokin bändin setistä jäi kuitenkin puuttumaan. Hittiaineksiakin löytyi parista biisistä, mutta muutoin hieman tasapaksu biisimateriaali sai allekirjoittaneen odottamaan jo kovasti seuraavaa esiintyjää.

Turussa kun oltiin, niin piti ohjelmistossa tietysti tasa-arvon nimissä olla musaa myös toisella kotimaisella. Illan ainoa ulkomaalainen akti oli ruotsalainen Masshysteri, jota olin odottanut näkeväni uudestaan viime kesän Puntala Rockista lähtien, enkä totisesti turhaan! Bändi tykitti käsittämättömän tarttuvaa punkrock-hittiä toisen perään sellaisella intensiteetillä, että se oli suorastaan liikuttavaa. Tarttuvat melodiat ja kitaroiden melko kliini soundi yhdistettynä muutoin särmäiseen meininkiin kuulosti erinomaiselta. Jättebra rautalanka-musik! Muutkin taisivat tykätä, sillä päästyäni keikan jälkeen myyntikojulle oli LP:t tehneet kauppansa ja jäin itse ilman.

Masshysteri

Alakerrassa oli vuorossa oululainen Moses Hazy, joka tuntuu nauttivan kovan livebändin mainetta. Muutaman vuoden takainen muistikuva bändistä oli kohtalaisen miellyttävä, mutta Masshysterin jälkeen Mooseksen funkahtava rokki ei kuitenkaan saanut pidettyä mielenkiintoani yllä. Hengitysilman sakeahko koostumus teki bändiin keskittymisestä vielä vaikeampaa, joten päätin siirtyä yläkerran puolelle huilaamaan.

Illan viimeinen esiintyjä oli viime vuonna uuden rumpalin pestannut No Shame. Tupa alkoi jo tässä vaiheessa iltaa olla täynnä, joten yläkerrassakin tunnelma oli kohtalaisen tiivis. Setin biisit oli poimittu pääosin kahdelta viimeiseltä levyltä, joista tuoreempi ”Ironing Day” oli julkaistu vain pari päivää aiemmin. Bändi on pitkän uransa aikana onnistunut jakamaan mielipiteitä melko lahjakkaasti, mutta ainakin Klubin yleisön vastaanotto oli todella hyvä. Bändin vilpittömyys ja pyyteettömyys tuntuu kuitenkin välillä hieman liioitellulta ja ylikorostetulta, joka saa livetilanteessa aikaan aavistuksen vaivaantuneen fiiliksen. Pakko silti myöntää että No Shame kuulosti paremmalta kuin moneen vuoteen. Ei huono päätös festareille.

Narikkajonosta selvittiin ilman tappelua, mutta pizzerian löytäminen Turusta osoittautui haasteellisemmaksi. Pitääkö niitä Hesburgereita laittaa joka kortteliin?!

Abduktio – S/t

Tampereen ABBA yllätti monet viime vuotisella ”Thermidor”-albumillaan. Puhtaat vokaalit ja vierailut ”popahtavamman” post-hardcoren puolella jättivät ainakin minut huutamaan edellisten tuotosten vimmaisuuden perään. Oli Thermidorillakin toki hetkensä, mutta abduktiolaisten ilmoitus palata juurille otettiin ainakin täällä päässä riemulla vastaan.

Abduktion nimetön mini-LP (julkaistaan ainoastaan vinyylinä sekä downloadina) rykii totta tosiaan räät H&M -punkkareiden fauxhawkeille pokkaamalla syvään perinteisemmän punkin ja hardcoren suuntaan. Seitsemän uutta rallia ja kaksi coveria (Bad Brains ja Descendents) esittelevät Abduktion historiaa ilomielisemmästä, jopa ska-sävyjä sisältävästä melopunkista aina äkkiväärästi nykivään, kiivaaseen hardcoreen. Parhaimmillaan yhtye on tuon hardcoremman materiaalin parissa ja esim. Mää en tahdo olla punk muistuttaa siitä, miksi alun alkaenkaan ABBAan pihkaannuin.

Abduktio – Thermidor

”Tiivistettä/täs oo yhtään vettä/sä voit lisätä vähän/jos et väkevää kestä”, lauleskeli Kapteeni Ä-Ni vuosituhannen alussa. Tampereella on taidettu ottaa tuo neuvo vähän turhankin tosissaan, sillä Frivolvolin laimennettu ”Who Needs Maps When We Got Time” saa nyt seurakseen Abduktion ”Thermidorin”. Ihan frivolvoleja ei Abba kuitenkaan tee, mutta vokalisti Mikko Suikkasen taannoinen ero Frivolvol-miehistöstä selittyy kyllä heti albumin pyörittyä loppuun; Who Needs Maps… ja Thermidor olisivat olleet kuin kaksi marjaa jos Suikkanen olisi aukonut suutaan molemmilla teoksilla.

Melodiat ovat siis hiipineet Abduktion äänimaailmaan kuin varkain, eikä termi post-hardcore ole kovinkaan kaukana tamperelaisviisikon nyky-soundista puhuttaessa. Edes termin hardcore käyttö ei ole jokaisen kappaleen kohdalla selviö, sillä esimerkiksi Rosa Parks on silkkaa power poppia ja albumin nimikkoraita tunnelmoi kaksituhattalukulaisen Los Natasin hengessä post-rockin ja ambientin sfääreissä. Pop-sensibiliteettiä alleviivaamaan on myös käytetty niinkin epä-Abduktiomaista tehokeinoa, kuin puhdasta laulantaa (Rosa Parks ja Rauhanehdot). Äänimaisema on siis kuohittu ja kuorittu räkäisimmistä ja säröisimmistä elementeistä.

Ei Thermidor mikään emo-levy kuitenkaan ole, kiitos siitä, sillä kyllähän sitä kiihkeän kimuranttista hardcoreakin kuullaan – mm. Uutisia rintamalta ja Apinoiden planeetta roiskivat kurat valtavirta-punkin lahkeille niin kuin vain Abduktio sen osaa. Ja vaikka yhtye olisikin musiikillisesti hieman rauhoittunut, niin Suikkasen kireällä huudolla tulkitut tekstit ovat aina olleet silkkaa murhaa, eikä miehen lyyrisiä lahjoja käy epäileminen tälläkään kertaa. Suikkanen on aina onnistunut yhdistämään poliittisesti kantaaottavan tekstin osaksi runollista muotokieltä, lipsahtamatta kuitenkaan ikinä pateettisen paatoksen pohjattomaan kuiluun. Niin myös nyt.

”Perustuu tositapahtumiin” ja ”Tuli kulje kanssani” –aikaisen Abban ystäville tämä on kuitenkin pienoinen pettymys ja uskonkin, että listamenestyksen (kolme viikkoa kolmenkympin tietämillä) tuomien fanien määrää tasapainottaa vanhojen partojen joukkopako yleisön joukosta.

Huomion arvoista Abduktion kehityksessä on muuten ollut se, että ryhmä julkaisi kaksi raskainta teostaan emo-orientoituneen Fullsteamin katon alla ja nyt kaksi viimeisintä punk- ja hardcore-lafkana tunnetun Combat Rockin kautta. Kehitys on ollut siis hieman nurinkurinen ja herääkin ajatus, että tulevatko kaksi seuraavaa Abba-teosta olemaan Fullhousen julkaisemaa pop-punkkia?

Abduktio – Yövuoro

Ylöjärven hardcorepunkrokkarit ovat palanneet pienoisen tauon jälkeen. ”Tuli kulje kanssani” -täyspitkän jälkeen en ainakaan itse Abduktiosta sen kummemmin kuullut vähään aikaan, mitä nyt pari kertaa livenä pojat taisin nähdä.

Refused/Raised Fist hengessä veistelty hardcorepunkki on jätkien uudella minillä saanut paljon monimuotoisempia sävyjä. Combat Rockin ja Evil Corporationin yhteisjulkaisu ”Yövuoro” mcd osoittaa Abduktion musiikin uusia suuntia. Fugazi, Rites Of Spring ja Sonic Youth ovat varmasti olleet isossa osassa tätä muutosta ja raivoisan punkin kaveriksi on saatu tunnelmoivampaa ja emotionaalisempaa materiaalia. Tämä ei siis missään tapauksessa tarkoita nykymallin mukaista rimpuilua, vaan vanhan koulun ”emoa” dc:n malliin.

Neljän kappaleen mini on kymmenen minuutin nopea päräytys, mutta myös miellyttävää kuunneltavaa. Jatkettu loukkaus selvittää heti uusimman fuusion Abduktion tyyliin yhdistää fiilistely ja raivo. Loput raidat ovat myös totta kai samaa linjaa ja hienoa on myös se, että sanat löytyvät jälleen myös englanniksi käännettyinä levyn bookletista.

Luulisi Abban fanien tästäkin diggailevan ja kyllähän tämä ihan letkeää menoa onkin. Mielenkiintoista kuulla, mitä pojat tekevät seuraavalla levyllään.

Frivolvol – Frivolous Volume 2: The False Security Program

Harvinainen kotimainen yhtye, (tamperelaisten) energia välittyy kuulijaankin ja halun lisäksi löytyy kykykin erottua muista hc-punkkareista. Musiikkiin on jaksettu keskittyä, näitä biisejä ei ihan ekalla tai ehkä neljännelläkään kerralla veivaa mikään konnaronkka mukana jammaten. Taidokkaalla soitannalla siis edetään, hidastelematta melko tauotta, tyylikkäästi viiden miehen voimin. Rymistelyn seassa sujuvasti istutettuja, mukavia matemaattisia pähkinöitä, jotta vaikeammankin musiikin ystävät voitetaan puolelle ja meno kovenee entisestään. Sanoitukset ja vihaisehkot lauluntapaiset ovat selvästi kummunneet surkeudesta, mutta kenellä nyt voisi aina hyvin mennäkään? Miksaus on hetkittäin hämärä ja naftisti rumpuja syrjivä, mutta todella todella pienistä säädöistä kyse ja kehuja kaikista teknisistä seikoista voi antaa paljon, ainakin enemmän kuin valtaosalle muille pikkulafkajulkaisuille. Ei siis ihan punkit soundit, kuten ei kuuluisikaan kun voimakkaasti toteutetusta vauhkoamisesta kyse. Erinomaista matskua, myös livenä.

P.S. Tuo Abduktiostakin tunnettu vokalisti häipyi syksyllä, uudesta en perkele osaa sanoa edes onko sitä. Ei tahdo saittikaan paljastaa. Ottakaa selvää jos mietityttää, samalla kun tuette hienoa kotimaista kaaosta ja hoidatte haltuun tämänkin levyn.

Abduktio – Tuli kulje kanssani

Viimevuonna tuli ulos Perustuu Tositapahtumiin mini, joka oli se mikä tämän bändin kohdalla kiinnitti meikäläisen huomion. Kappale Soitellen Sotaan oli hiton kova veto ja bändin näkeminen livenä aiheutti heti sen, että mini oli pakko poistaa. Nyt tuon levyn julkaisusta on kulunut aikaa reilu vuosi ja Eppu Normaalin varjoista Ylöjärveltä nouseva hardcorepunk partio Abduktio on palannut. Kenties Twin Peaksia lainaileva debyyttitäyspitkä ”Tuli kulje kanssani” on jälleen kerran emolafkaksi muuttuneen Fullsteam Recordsin julkaisema, mutta luojan kiitos firma pistää vielä punkkiakin pihalle. Ja Abduktio on juuri sitä itseään.

Edellisessä arviossa vertasin bändiä Refusediin ja Raised Fistiin ja pitänee sanoa, että eipä niitä ole tälläkään kertaa unohdettu. Soitanta on tiukkaa ja tarkkaa, musiikillisesti tuhtia ja metsäpalon lailla etenevää hardcorepunkkia. Levyn kappaleista pystyvät tarkkasilmäiset bongaamaan viittauksia niin elokuviin, bändeihin kuin kirjoihinkin. Käytäessä läpi levyn kappalemateriaalia, tulee mainita heti ensimmäinen kappale, tiukka naamaansylkevä Jäänsärkijä. Maistiaisina ajat sitten julkaistu Tämä Kaupunki seuraa laadukkaalla otteella ja huomaa, että pohdiskelevat tekstit eivät pojilta ole loppuneet kesken. Murheellisen Maan Laulu tarjoilee sitä hitaampaa materiaalia ja instrumentaali Myrsky Ennen Tyyntä on kiva levähdyspaussi intensiivisen kohkauksen keskellä. Autismidiagnoosi iskee taas punk vaihteen vitoselle ja pistää tehokkaasti jalan vipattamaan. Loppupäästä levyä on pakko mainita loistava nimikkokappale ja viimeinen veto Tarkkailla ja Rangaista.

Abduktio hoitaa homman kotiin Ylöjärvelle asti albumillaan Tuli Kulje Kanssani ja kyllähän se tuli kulkee. Viimeisenä viestinä voin vain mainita, että jos vaikkapa Armageddon Clock sinua miellyttää, haistele uusi Abduktio. ”Ainoa lääke on tuli”.

Frivolvol – Killer Bulls and the Dying Matadors

Nyt ollaan hieman myöhässä, mutta eipä se tuskin ketään haittaa kun ei kukaan varmaan huomannutkaan. Tässä vaiheessa sitten on syytä alkaa huomioimaan, sillä yritän keskittyä kertomaan teille orkesterista nimeltä Frivolvol.

Osa teistä ehkä tuntee Frivolvolin siitä, että Abduktiosta tuttu laulaja Mikko hoitaa vokaalisia ominaisuuksia myös tässä bändissä. Mietittyäni pääni puhki miten voisin yrittää määrittää Frivolvolin musiikkia, tulin siihen johtopäätökseen, että tämä on selvästikin yhdistelmä
Convergemaista kaaosta, Abduktion räväkkää hardcorepunkkia ja metallikorebändien matematiikkaa. Näinpä tuli sylkäistyä sekin kaava ulos ja voinen vakuuttaa, että mikäli matemaattinen tai Convergemainen musiikki uppoaa, Frivolvol tulee sinullekin toimimaan.

Killer Bulls And The Dying Matadors on 2003 Leipä Recordsin toimesta julkaistu mini, joka sisältää kahdeksan kappaletta. Muistaakseni osa biiseistä (100 Disembodies Spirits, Reclaim The Beats?) oli ladattavissa aikoinaan, jolloin meikäläinen sai ensikosketuksen tähän orkesteriin. Hyvänkuuloisia kikkailuja toikin levy mukanaan ja tulipa todistettua bändi livenäkin taannoin.

Näin uuden Frivolvol levyn tulon alla onkin siis hyvä ottaa käteen edellinen tuotos ja hieman muistuttaa mieliin mikä on fiilis, tai sitten mennä keikalle tsekkaamaan ukot livenä. Suosittelen kappaleita I = One ja These Tired Hands/Soul Selling Con-Markets lämpimästi.