Avainsana-arkisto: Aavikko

Kraftwerk Flow’ssa

Jos esiintymisareena sijaitsee kuluvana vuonna satavuotisiaan viettävän Suvilahden energiantuotantolaitoksen hellässä syleilyssä, niin ainoa oikea akti avaamaan tämän vuotisen, järjestyksessään kuudennen Flow’n oli Kraftwerk. Voimalaksi itsensä nimennyt teutonikvartetti on kulkenut kohta jo neljäkymmentä vuotta kraut rockin ja ennen kaikkea elektron etulinjassa, joten turhat historiikit voitanee jättää näiden legendojen kohdalla suosiolla pois.

Ennen suunnannäyttäjiä oli kuitenkin vuorossa pari kappaletta seuraajia. Aavikko sai luvan aloittaa, mutta pressipassin jonotus ja alueelle jalkautuminen ottivat aikansa, enkä siksi ehtinyt ”Suomen Kraftwerkin” mukaan kuin ”Viitostien” ajaksi, ja sekin aidan väärältä puolelta kuultuna.

Toinen lämppärispotti oli arvottu Acid Symphony Orchestralle, josta en etukäteen tiennyt muuta kuin, että Jori Hulkkonen vaikuttaa sen keulilla. Odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla, vaikka herra Hulkkonen toki mielenkiintoista materiaalia menneisyydessään onkin saanut aikaiseksi. Yllätys oli melkoinen, kun Hulkkonen asteli frakissaan laitteistonsa taakse perässään 10-päinen, koskettimin (Roland 303) varustettu ja tummaan pukuun puettu, sinfoniaorkesteri, joka asettui kapellimestarinsa ympärille samalla kun ämyrit puskivat Helsingin pimenevään iltaan massiivista drone-murinaa. Pikkuhiljaa pörinä alkoi kuitenkin muovaantua yhä kiivaammaksi ja kiivaammaksi acid-surinaksi. Eläkeläisten hengessä alkomahoolia nauttinut orkesteri loi koskettimistaan vanhan koulun acid-diskon, jonka despoottimaisena tiskijukkana Hulkkonen toimi. Hapokasta tunnelmaa vahvistettiin vielä kolmelle screenille heijastetuin, hyvinkin naivististen visuaalien sekä keikan loppupuolella kuultujen, jopa pattoniaanisia sävyjä sääneiden melupätkien avulla.

Acid Symphony Orchestra sai loihdittua hymyn kasvoilleni ja muutama janojuoma vain vahvisti kyseistä ilmiötä. Kuitenkin tieto siitä, että Kraftwerk aloittaisi settinsä hetkenä minä hyvänsä sai kuvainnollisen jännäkakan valumaan lahjettani pitkin. Saksalaisen täsmällisesti verhot väistyivät ja niiden takaa paljastunut cyber-kvartetti aloitti saman tien tuuttaamaan The Man-Machinea. Sotilaallisessa ryhdissä läppäriensä takana patsastellut nelikko ei tunnetusti paljoa lavalla liiku, mutta musiikin ja visuaalien luoma symbioosi oli heti alusta asti niin vitaali, että ruma muuttui kauniiksi, suru iloksi ja kuollut eläväksi.

Matkaa jatkettiin paluulevy ”Tour de Francen” hengessä, samalla kun valotaulut kertasivat kilpailun reilut satavuotista taivalta. Verkkaisesti liukeneva Vitamin ei taas kuulu Kraftwerkin kunnianhimoisempiin tuotoksiin, mutta ”taivaalta” putovien tabujen kera se tarjosi yleisölle pienen huilitauon. Alunperin parikymmenminuuttinen Autobahn kuultiin tiivistettynä versiona, mutta kansaa se ei haitannut – tööt tööt! Henkilökohtainen suosikkini The Model lausuttiin orkesterin äidinkielellä. Junateemainen Trans Europe Express taas säksätti eteenpäin hyvinkin vastuttamattomasti. Varsinaisen setin sakemannit päättivät ikimuistoisella tavalla: suljettujen verhojen takaa paljastui nelimiehinen robottiarmeija, jonka teollisen melun alta alkoi pikkuhiljaa muovaantumaan Kraftwerkin kansallislaulu, The Robots – kuinkas muutenkaan. Yleisö hajosi täysin palasiksi,  ja olikin helppo huomata, että suurin osa kuuntelijoista tunsi Kraftwerkin ainoastaan niiden suurimpien hittien kautta. Mutta samapa tuo, ”The Robots” kuulosti ja varsinkin näytti uskomattoman komealta – niin kuin koko keikka.

Virallista encorea jouduttiin odottamaan muutama minuutti, mutta ahkera taputtaminen tuotti tulosta ja fosforitrikoisiin verhoutunut nelikko kylvi mustalle taivaalle vielä Numbers/Computerworldin sekä Radioactivityn kaltaisia täsmäiskuja. Transportaatiosyistä johtuen jouduin kuitenkin jättämään Suvilahden sotatantereet ennenaikaisesti, mutta hitaasti loitontuva Voimalan jylinä saatteli minut kotimatkalle tyydytettynä ja tanssien.

Aavikko ja Cleaning Woman Klubilla

Johtuen erikoisesta aikataulutuksesta ja yleisestä sähellyksestä missasin illan ensimmäisen esiintyjän, minkä nimikin on jo jostain syystä, ei kylläkään heidän syystään, on painunut unholaan. Toisena, ja siis itselleni ensimmäisenä, illan esiintyjänä toimi Cleaning Woman, jonka sangen viihteellinen ja erittäin toimiva lava-akti vangitsi huomioni niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin koko esityksen ajaksi. En tiedä, kuinka paljon heidän melko tajunnanvirtaista mutta kiinnostavaa äänimaisemaansa jaksaisi levyltä kuunnella, mutta esiintyminen elävänä tuotti itselleni sen kaltaisia tunnelmia, joita on vaikea tässä sanoiksi pukea. Myös bändin äänimaailman luomisen taito oli jotain melko hengästyttävää, koska muutaman kerran mietin aivan vakavasti, että tulevatko lähes täydellisesti yhteen nivoutuvat mutta haasteellisen oloiset soundit ja kappaleet taustanauhalta, mutta luovuin ajatuksesta riittävän pitkään esitystä seurattuani. Trio siis on rakentanut itselleen kiinnostavat puitteet esiintyä jo visuaalisilta lähtökohdiltaan, mutta kun päälle lisätään vielä järkyttävän kova musikanttius ja kiinnostavat biisit, toimii homma livenä kuin häkä ja terva samanaikaisesti.

Illan pääesiintyjänä toimi Aavikko, jonka uusi levy on juuri ilmestynyt ja saanut jopa kommentaarin vaatimattomassa nettilehdessämmekin. Hyvän kuuloinen materiaali on ohjannut bändin linjaa alusta loppuun, eikä mielestäni uusin tuotos tee poikkeusta sääntöön. Odotukset olivat siis kovat keikalta. Aavikko aloitti uusimman levynsä avausraidalla ”Syntaksis”, mikä oli maanmainio startti keikalle. Tämä jotain psyko-elektroa edustava piinaus sai monilla tanssijalan vipattamaan ja yleisön reaktio miellytti nitäkin, ketkä eivät varsinaiseen tanssisuoritteeseen jaksaneet lähteä, koska yhteys bändin soundiin vahvistui ympärillä alkaneen liikehdinnän ansiosta lähennellä uskonnollis-hurmoksellista tilaa. Heti alusta lähtien huomio tuppasi kiinnittymään myös Circlessäkin soittavan rumpali Tomi Leppäsen aivan käsittämättömiin taitoihin kannuttaa kuin elävä ihmiskone, tai vähintäänkin joku rumpuplaneetalta maan päälle saapunut kyborgi. Elävä kudosta titaanirungon päällä, jopa henki todennäköisesti haisee kuin ihmisellä. Aavikko setitti menemään kuin viimeistä päivää eikä keikassa muuten ollut mitään valittamista, mutta se vaan tuppasi venymään aavistuksen verran liian pitkäksi, eikä pelkkä soittajien istuskelu tai seisoskelu hyvästä musasta huolimatta jaksanut napata aivan loppuun asti samalla intensitetillä, mikä väritti keikan ekaa kahta kolmannesta.

Ilta oli kuitenkin mainio, eikä siis edes hieman liian pitkä Aavikon myllytys todellakaan ollut mikään turn off, vaan ainoastaan pieni miinus ihmiselle, kuka ei periaatteen ihmisenä osaa lähteä kaljanhakuun niin kauan kun keikkaa on vielä biisikin jäljellä. Mutta mutta, perjantai-ilta Klubilla oli parasta miesmuistiin ja suosittelen kaikille aika ajoin eri planeetalla eläville kumman tahansa tai molempien orkesterien tarkkaamista mahdollisuuksien mukaan.