Avainsana-arkisto: 53 Stabwounds

Metalliaurinko 8

Metalliauringon järjestäminen ei ollut tänä vuonna erityisen helppoa puuhaa järjestäjille. Harjavallan koulurannalla saatiin kuitenkin kuunnella hardcorea ja hieman melodisempaakin punkkia, vaikka lopulta alueella ei ollutkaan edes ruokakojua ja molemmat ulkomaanvahvistukset (Cold Existence ja In Blood We Trust) tipahtivat ohjelmasta pois. No, itse en kokenut henkilökohtaisesti mitään menettäneeni ulkomaalaisbändien jäätyä väliin, vaikka noin kuriositeetteina ne olisi voinut katsastaakin. Festivaalikokemus oli hemmetin hyvä ilmankin.

Koko aamupäivän Venomin nykytuotantoa (pattu mitä viskaa!) kuunneltuni matkasin taas Harhavaltaan. Hetken aikaa ehdin alueella vain hengailla ja särpiä virvokkeita, kun mölyäminen alkoi. Lappeenrantalainen 53 Stabwounds sai olla auringonpaisteisen päivän aloitusbändi. Keikka oli oikein hyvä ja Ulla hyvä vokalisti. Keikka herätti hieman ajatuksiakin; jäin miettimään naisten vähyyttä bändien keulilla, kun musiikki on vähänkin aggressiivisempaa. Ison lavan korkannut, ”Suomen New Yorkista” eli Raumalta lennähtänyt Last Weekend Mistake oli itselleni täysin uusi nimi. Tai kyllähän meitsi punkkia odotti, ja sitähän sieltä sitten tulikin. Ihan menevää meininkiähän raumalaiset esittivät, mitä nyt bändi näytti orvolta isolla lavalla kun vähäinen yleisökin seisoi lavasta melko kaukana. Nimi korvan taakse.

Become a Threat oli aikas kova. Joudun tunnustamaan, ettei alkusyksyllä julkaistu pitkäsoittolevy ole ollut järin aktiivisessa kuuntelussa, mutta livenä bändi moukaroi erityisen vakuuttavasti. Melodisempaa punkkia esittänyttä One Hidden Framea päädyin lähinnä seuraamaan kaljateltasta käsin, mutta End Beginsin keikka piti katsoa. Edellisen näkemisen ja tämän keikan välillä on julkaistu ”One Step Forward, A Lifetime Back” -levykin, ja se on soinut taloudessani useammin kuin BAT:n präiskäle.

No Second Thought puolestaan alkaa olemaan ilmeisesti jo jonkinlaisessa noususuhdanteessa. Porilaiskvartetti oli Ratfacen ohella ainoa bändi, joka elämöi koulurannassa viime vuonnakin. Nyt vaan bändi oli isommalla lavalla, mikä tosin tuntui hieman ylimitoitetulta. Ehkäpä NST olisi potkinut paremmin yleisöään lähempänä?  Enemyblood oli kovempi kuin Beartown Hardcorefesteillä. Onkohan kyse sitten kehittymisestä, mutta tällä bändillä groove tuntui olevan jyräävämpi kuin Metalliauringon muilla bändeillä. Enemyblood tarttui kuin hyttyset omiin kinttuihini, joten pitää olla varuillaan jos bändi jotain jossain vaiheessa julkaisee.

Jukka Kiesi kaljateltassa taitaa muodostua Metalliauringossa traditioksi, vaikkei tämä ole siellä tainnut soitella vielä kovinkaan montaa kertaa putkeen? Helppohan siinä on mukana laulaa ”väistä ko mie ryyppään” tai ”suomalaiset on arkoja narkkaamaan”. Itse tosin jätin laulamiset väliin, kun siinä olisi tullut kaikille paha mieli. En myöskään jäänyt seuraamaan koko settiä, mutta kuulin kauempaa että ainakin Irwin Goodmanin Ei tippa tapa tuli coverina. Sinänsä ironinen veto, kun Kiesin biiseissä tippa kyllä tappaa.

Ihme kyllä, tämä oli ihan ensimmäinen kerta kun näin Boltin lauteilla. Olen jotenkin onnistunut väistämään bändin keikat melko tehokkaasti, mutta olihan tämä nyt odotuksen arvoista. Varsinkin ”Behind Obstacles Lies the Truth” -levyn biisit olivat komeaa kuultavaa. Boltin jälkeen tulikin sitten vesisade, joka kasteli hämähäkit ja urpot. Sade ei tosin osunut kuin vain Jaakko & Jayn (eli suomalaisittain ”Jaska ja Jei”) ajaksi. Se olikin sitten ainoa bändi, jota en katsonut. Tai näin minä yhden biisin, kun tulin ihan setin loppuvaiheilla takaisin porttien sisäpuolelle. Part Time Killer tuli sentään tsekattua, vaikka uusi levy oli lähtenyt matkaani kauan etsimäni Rytmihäiriö/Chaosbreed-splitin kanssa vasta varttia ennen keikkaa.

Ratface taas oli oma itsensä. Viime vuoden raportissa ihmettelin yhtyeen sijoittamista pienelle lavalle, mutta se olikin perustellumpaa nyt kun seurasin touhuja lähempää. Eihän tuota saunakillazien touhuja voi kutsua oikein muuksi kuin välittömiksi? Bileet olivat noin yleisesti ottaen muutenkin jo hyvässä vauhdissa, jolloin Ratfacen keikka sijoittui juurikin oikeaan hetkeen. Aurinko laski ja yleisön kollektiivinen humalatila nousi. Ja kyllähän siellä taas kikkeli vilahti, vaikkakaan tällä kertaa se ei kuulunut yhdellekään bändiläiselle.

Ja tässä vaiheessa alkoi taas sataa, nimittäin Gambinaa. Rytmihäiriötä en ihan odottanut Metalliauringon pääesiintyjäksi, mutten valita. Ohjelmisto rakentui pääasiassa uudemmista biiseistä, kuten Aaveenpäästä. Kontrasti uuden ja vanhan tuotannon välillä on melkoinen, joten menoa tasapainottivat pari vanhempaakin biisiä. Perjantaina juostiin on kuultu nyky-Rytmiksen keikoilla muistaakseni aiemminkin, mutta Raaka ja tolkuton verityö taisi olla vähän harvinaisempi veto. Olin valmis tarjoamaan Unelle Pectus-pastilleja, mutten sitten viitsinyt kun lauluhommat olisivat vain turhaan siitä kärsineet. Sitä odottamaani Rytmihäiriöfani-ryntäystä ei näkynyt. Näkemäni Rytmihäiriö-paidatkin sai laskea yhden käden sormilla.

Nyt harmitti lähinnä vanhakantaisemman hardcoren puute, viime vuonna sentään oli Riistetyt ja Appendix (jotka eivät tosin jengiä pahemmin kiinnostaneet). Ei lineup olisi yhtään kärsinyt, jos esiintymään olisi saatu vaikkapa Ydinperhe tai vastaavanlainen bändi. Monipuolisuus on jees, vaikka tässäkään kattauksessa ei ollut ensimmäistäkään huonoa vetoa. Yleisöä vaan olisi mahtunut paikalle hieman enemmänkin. Fiilistä oikeastaan laskivat vain sadekuuro ja hyttyset. Yritin lisätä tähän raportin loppuun kahta tai kolmea suosikkiani, mutta päätin luopua ajatuksesta. Listaaminen olisi ollut liian hankalaa ja sitä paitsi turhaa. Ehkä Ratface oli kuitenkin kovin.

Jos nyt pitäisi miettiä osallistumista mahdolliseen yhdeksänteen Metalliaurinkoon, ei tarvitsisi kauaa miettiä. Paikalla ollaan kuin peräpukama, olettaen että järjestävällä taholla vielä on intoa järjestää tämmöiset kinkerit.

Metalliauringon kuvasatoa täällä.

Beartown Hardcorefest 8

Perjantai

Suklaajoulukalenterista (kaikkihan niitä käyttävät, right?) sai avata kolmannen luukun, kun oli aika uhmata Porin kylmettynyttä säätilaa. Kapusin 21-vaihteisen, käytettynä ostetun maastopyöräni satulaan ja vaihtelin vaihteita kahden toimivan vaihteen (helvetin kevyt tai helvetin raskas) välillä, kunnes huomasin vasemmalla puolellani irvistelevän seepran. Olin siis saapunut Baarikaapin nurkille! Astelin sisään, tilasin kiulullisen vettä ja palloilin ympäri baaria sellaisen tunnin verran, ennen kuin jukeboxin tarjoama mekkala (eli pääasiassa Pantera) vaihtui livemusiikin suloisiin säveliin.

Maailmanhistorian kahdeksannen BTHC-merkkiset bailut potkaisi käyntiin Enemyblood, tosin jonkin verran myöhässä. En myöhästymisen syistä tiedä muuta, kuin että jotakin tai jotakuta odoteltiin paikalle saapuvaksi. Enemyblood oli minulle tuntematon bändi, mutta kyllähän bändin metallinen hardcore vähintään kohtalaisesti toimi, vaikkei toisaalta sen kummemmin sytyttänytkään. Yleisö oli tässä vaiheessa iltaa (odotetusti) vielä hieman nihkeänä, kuten aina tämmöisten kekkereiden ensimmäisten bändien aikana. Kyllä siellä muutama pittaaja taisi setin loppuvaiheilla olla tuulimyllyjä simuloimassa.

Last Laugh oli Last Laugh. Lällärit soittivat kunnialla settinsä läpi nopeatempoista ja illan (ja oikeastaan koko festareiden) old schooleinta hardcorea ja Renne heitti epäkorrekteja vitsejä. Tekisi mieli toistaa joitakin niistä tässä raportissa, mutta enpähän kehtaa. Jostain syystä Last Laugh ei kokonaisuutena iskenyt kuitenkaan ihan niin kovaa kuin olin odottanut, mutta en osaa sanoa mistä se saattaisi johtua. Missään nimessä bändin keikka ei ollut huono, mutta ei se vuoden keikkojen top kymppiinkään pääse. Yleisö tuntui olevan parhaiten mukana myös Lälläreiden kohdalla setin loppupuoliskolla, varsinkin Cro-Mags -coverin aikana.

Perjantai-illan sai päättää End Begins. Bändi ei kuulemma treenaa kovinkaan usein, vaikka tuskinpa soiton hiominen tiheämmän treenaamisen avulla ei ole millekään bändille koskaan pahasta. Yleisö tuntui olevan paremmin messissä koko setin ajan eikä vain yhtä osaa siitä, ja tämä tietysti vaikutti positiivisella tavalla bändin soittoonkin. Vai johtuiko se sittenkin toisen kitaristin pimeässä hohtavasta kitarapiuhasta?

Baarikaappi soveltuu tämmöisille keikoille nykyään aiempaa paremmin, sillä keväällä tapahtuneen vesivahingon yhteydessä tehty remontti on avarruttanut lavan edustaa kiitettävästi. Edellisen kerran olin tämmöisiä pirskeitä todistamassa Baarikaapissa St. Hoodin ollessa mestoilla, jolloin tilan ahtaus ja yleisön suhteellisen suuri määrä eivät kohdanneet toisiaan. Tuolloin pitkässä ja kapeassa tilassa oli sen verran tukalaa, että jopa ovella sai varoa ettei äijänköriläitä lentele jalkoihin. Perjantaina kaljaakaan ei lennellyt kenenkään päälle ja ainoastaan yksi monitori oli vaarassa tipahtaa lavalla Lälläreiden setin loppupuolella.

Lauantai

Heti kekkereiden alussa väkeä näkyi olevan paikalla enemmän. Tosin osa porukasta ei tainnut olla paikalla niinkään bändien takia, vaan taisi olla joukossa pikkujoulujen juhlijoitakin. Pikkujoulukausihan on tosin startattu jo elokuussa, joten eipä tuo ole ihmekään. Katastrofin ainekset olivat kasassa tosin vasta sitten, kun tätä jengiä eksyi tanssilattialle, jossa (pääosin) porilainen No Second Thought aloitti settiään.

Porukka oli hyvin mukana, mikä oli itselleni lievä yllätys, kahdella aiemmalla näkemälläni keikalla bändi kun ei saanut yleisössään aikaan sen kummempia reaktioita. Olihan bändi kehittynyt ihan muutenkin, yhteissoitto alkaa pikkuhiljaa hitsaantua yhteen ja kappaleet tuntuvat kirjaimellisesti potkivan nyt enemmän. Mutta vaikka itselleni yleisön tuulimylly- ja kolikonpoimimisleikit tulivat yllätyksenä tämän bändin kohdalla, niin sille aiemmin mainitulle pikkujouluporukalle ne tulivat suorana järkytyksenä. Kontrasti Dingon ja hardcorekeikkojen yleisökäyttäytymisen välillä on valtava, jälkimmäisen keikoilla kun voi tanssia ja pussailla eturivin tuntumassa. Vanhempi polvi ei tietenkään ymmärrä, miksi nuoriso vain haluaa vain satuttaa toisiaan potkimalla ja riehumalla! Tässähän saa jo raportoijakin kyyneleitä silmiinsä!

53 Stabwounds on bändikartalla melko tuore yhtye, eikä kovinkaan moni tuttu ilmoittanut tuntevansa bändin tuotantoa. Myspace-sivun puutteenkin vuoksi bändiin on käytännössä pystynyt tutustumaan vain keikkojen kautta, joita ei niitäkään ole vielä montaa ollut. 53 Stabwounds soittikin vähintään kohtalaisen tasoisesti, mutta ehkä vielä jokseenkin haparoiden. Naislaulajan vetämän bändin soittaessa aloin aprikoimaan naisten vähyyttä tässä skenessä. Sen kauniimman sukupuolen edustajia ei kovin usein näe hardcore-bändien keulilla, enkä oikeastaan osaa keksiä järkeviä syitäkään tähän. Enpä tuosta nyt keksi mitään muuta kritisoivaa kuin onnettomat soundit, jotka riivasivat bändiä varsinkin setin alussa, jolloin rummuista ei kuulunut muuta kuin vain lautaset. Yleisö oli vähän nihkeästi mukana, mikä selittynee bändin tuntemattomuudella. All Out War-coverin aikana oli toki vähän enemmän äksöniä, vaikka ei kukaan varsinaisesti murjottanutkaan keikan aikana. Kyllä se siitä lähtee.

Koko viikonlopun ajan karvahattuun sonnustautunut MC Respector istua kökötti lavalle roudatulla vessanpöntöllä. Näin alkoi vuosittain Porissa ravaavan Ratfacen tämänkertainen keikka karhujen kaupungissa. Baarikaappi ei salli keikkapaikkana samanlaista rellestämistä kuin vaikkapa Metalliauringossa, mutta rottakuninkaiden alamaiset tanssivat ihan kiltisti pil(l)in mukaan. Mikäs se sellainen Ratface-keikka on, jolla ei pippeli vilahda? Rotat lähtivät melkein soittamaan covereitakin omien bailubiisiensä lisäksi; Raining Blood melkein lähti, mutta ei kuitenkaan. Homman nimi oli totuttuun tapaan ”More booze, more sex!”, ja hauskaa näytti olevan niin lavalla kuin sen edessäkin. Lopussa tietty käskettiin kaikkia painumaan v*ttuun. Noudatin käskyä, mutta jonkinlaisella viiveellä.

Ilman sen kummempia järjestyshäiriöitä saatiin nämä peeteehooseet kahlattua läpi, vaikka riski nahistelulle yhdessä vaiheessa olikin olemassa. Karhuja ei näkynyt, ellei sitten aivan välttämättä halua kuvailla joitakin tapahtuman osanottajia näiden ruumiinrakenteen perusteella sellaisiksi. Arvioin myös kuunnelleeni Panteraa jukeboxin kautta näiden kahden illan aikana enemmän kuin useampaan vuoteen kotioloissa. Mukavat kekkerit siis oli!

53 Stabwounds

Lappeenrannasta lähtöisin oleva 53 Stabwounds on ollut olemassa jo pitkälti toista vuotta, mutta treenikseltä lavalle bändi uskaltautui vasta kuluneena kesänä. Hyvä tuli jälleen hiljaa, sillä kasaan on saatu erittäin valmiin kuuloinen soppa metallista hardcorea. Bändin laulaja Ulla, kitaristi Visa ja basisti Niko istahtivat piinattavaksi Lucky Monkeysin alakerrassa juuri ennen kolmatta keikkaansa.

Olette melko tuore bändi, milloin bändi on perustettu?

Visa: Täähän ei sinällään edes ole kovin tuore bändi. Eli ollaankos myö tätä 53 Stabwounds -kokoonpanoa ja tyyliä väännetty noin puolitoista vuotta.

Mikä ”tää tyyli” sitten on?

Visa: Vähän raskaampaa. Ei kai siitä muuta voi sanoa, jos vertaa edelliseen bändiin. Se oli vähän enemmin krustia, ei niin metallista. Nyt on vähän metallisempi soundi.
Ulla: Kyllä se silti hardcorea on.
Visa: Niin on!
Niko: Siis metallia, jossa on vähän hardcorea! (naurua)

Mainitsit, että teillä oli aikaisempi bändi. Onko teillä tällä hetkellä muita bändi-proggiksia menossa?

Niko: Jaakolla on joku rokkibändi?
Visa: Memphis 77 on meidän rumpalilla Jaakolla. Miulla on None Would Remain, sellainen 6 vuotta vanha projekti.
Niko: Mä soitan Eye For Allissa. Muita ei varmaan ole.

Onko tämä bändi teille ykkösbändi vai sivuprojekti? Vai pystyykö sitä määrittelemään?

Ulla: Itselleni tää on ainut bändi ja sen takia tosi tärkeä.
Visa: Miulle taas sen takia, kun teen itse tätä musiikkia.
Niko: Visa tekee siis kaikki biisit.
Visa: Niin, ehkä sen takia tää on ykkösbändi.
Niko: On tää myös ehkä siistein bändi missä itse oon ollut. Ollaan kuitenkin soitettu eri bändeissä tällä porukalla jostain vuodesta 2004 asti, yksi tyyppi on vaan vaihtunut. Muuten täysin sama porukka, joten meillä on pitkä tausta ja tunnetaan toisemme hyvin.
Ulla: Niin, ehkä se on just se ystävyys mikä tekee tästä merkittävän bändin.
Niko: Ei tää varmasti mikään sivuprojekti ole kenellekään, kyllä tässä on kaikki ihan täydellä sydämellä mukana.

Visa siis tekee teidän biisit. Mistä otat vaikutteet biiseihin?

Visa: Sieltähän ne lähtee niistä metallisemmista bändeistä mitä oon joskus nuorempana alkanut kuuntelemaa. Ja myöhemmin oon tutustunut hardcoren puitteissa siihen raskaampaan puoleen. Earth Crisis, All Out War, 25 Ta Life, jne.
Niko: Ollaan soitettu coverina mm. All Out Waria ja Arkangelia, ja kyllä ne kuuluu myös meidän soundissa.

Entä lyriikat? Kuka ne kirjottaa ja mistä niihin tulee inspiraatio?

Ulla: Mie oon kirjoittanut kaikki lyriikat. Niko kirjoitti aluksi jotain, mutta tämä nykyinen tapa huomattiin toimivan paremmin. Biisit kertovat henkilökohtaisista kokemuksista.
Niko: Pääsin pari viikkoa sitten lukemaan noita lyriikoita ensimmäistä kertaa oikein ajatuksen kanssa, ja ne on tietysti todella hyvin kirjoitettu. Olin myös positiivisesti yllättynyt, sillä kun ollaan tällä porukalla niin pitkään soitettu, niin meillä oli jossain vaiheessa myös sellainen aika militantti mouhoamis-meininki. Näillä lyriikoilla Ulla pystyy mun mielestä sanomaan paljon enemmän kuin aikaisemmin. Niissä on toistuvia teemoja, esimerkiksi siitä miten tämä yhteiskunta on todella välinpitämätön, ja miten me voidaan hyvällä kaveriporukalla tavallaan pitää toistemme puolia. Sellanen pikkujuttu teki muhun todella suuren vaikutuksen, koska me ollaan kuitenkin edelleen pienempien puolella, vaikkei siitä enää mouhotakaan yhtä väkivaltaisesti kuin aikaisemmin. En tiedä osaanko selittää sitä mitenkään järkevästi. Tuli vaan todella hyvä fiilis ja on tavallaan vielä astetta siistimpi soittaa tässä bändissä kun luin ne lyriikat.
Visa: Vaikka ne onkin henkilökohtaisia ja koskettaa Ullaa, niin ne on silti tosi yhteiskunnallisia aiheita, jotka koskettaa myös itseäni.
Niko: Ne on tavallaan poliittisia, mutta sopivan henkilökohtaisia. Useasti, jos sanotaan että on henkilökohtaisia lyriikoita, niin se meinaa että sulla on paska päivä ja kerrot siitä kun sua ahdistaa.
Ulla: Eikä ne kerro rakkaudesta. (naurua)
Niko: Niin, totta kai sellaisetkin lyriikat voi olla hyviä, mutta jotenkin näihin pystyy samaistumaan. Meillä saattaa monella olla samanlaisia elämänvaiheita, joita ollaan koettu, ja niiden kautta pystyy samaistumaan. On ollut ehkä vähän vaikeampaa jossain vaiheessa, mutta ollaan selvitty ja kasvettu.

Mitenkäs sitten, kun Ullahan on nainen?

Niko: Ei saatana!? (naurua)

Niin, kun tämä hardcore on perinteisesti poikien leikkikenttä, niin miten ihmeessä nainen voi laulaa hardcore-bändissä!?

Ulla: Onhan se totta, että suurin osa ihmisistä, joita hardcore-piireissä pyörii, bändeissä nimenomaan, on miehiä. Varmasti kuitenkin monet naiset, jotka hardcoressa on mukana, haluaisi soittaa bändeissä, mutta monilla ei ehkä ole sellaista omistautumista, että jaksaisi esimerkiksi opetella soittamaan kitaraa. En kyllä itsekään opetellut, vaan rupesin laulamaan. (naurua) Mutta en todellakaan sano, että hardcore on jotenkin miesten juttu. On paljon naisiakin, mutta ne ei ehkä näy niin paljon siinä skenessä just sen takia, että kaikki miehet soittaa bändeissä. On se nyt yleistynyt, että naiset soittaa bändeissä ja on paljon rohkeampi, joka on tosia hyvä juttu.
Visa: Niin, varsinkin globaalisti. Ei ehkä Suomen tasolla niinkään.

Niin, Suomessa ei ehkä tässä ”skenessä” hirveästi vielä ole naisia bändeissä. On punkimpaa ja krustimpaa osastoa, jossa soittaa enemmin tyttöjä bändeissä.

Visa: Mutta se on yleensä aikamoista skeidaa… (naurua)

Äläs nyt! Khatarina esimerkiksi on aivan saatanan kova bändi! Confusa…

Niko: Spoiled Betty! Ja Ydinperheessä on puolet naisia, se on todella kova. Parhaita suomalaisia hardcore-bändejä! Mut jos palataan aiheeseen, niin meillehän tämä ei ole mikään uusi juttu, kun Ulla on laulanut näissä meidän jutuissa jostain vuodesta -04 lähtien, niin ei se tunnu mitenkään kummalliselta.
Ulla: Ja kun oon itse käynyt keikoilla pienestä pitäen ja ollut sitä kautta mukana hardcoressa, niin ei se miulle ole mikään miesten maailma.
Visa: Soitin myös aikaisemmin Crime Against -nimisessä hardcore-bändissä, jossa oli naislaulaja. Eli ihan tuttua touhua.

Entä oletteko huomannut, että suhtaudutaanko bändiin eri tavalla kun siinä on nainen mukana?

Ulla: Huomaa, että jengi tulee usein keikalle katsomaan, jos ne kuulee että siellä on mimmi soittamassa tai laulamassa. ”Mennäänpäs katsomaan miten se siellä vetää.”

Että osaako se mitään?

Ulla: (naurua) Niin just! Se on siistiä, että keikkojen jälkeen tytöt tulee usein juttelemaan, ja on mukavaa saada niiltä palautetta. Jos keikalla soittaa bändi, missä on pelkkiä miehiä, niin ei ne tytöt varmaan mene keikan jälkeen sanomaan, että ”olipa hyvä keikka”. Että ehkä naista on helpompi lähestyä.
Visa: Ulla on tollanen profeetta. (naurua)

Teillä on keikkoja nyt muutama alla, niin onko tulevaisuudelle millaisia suunnitelmia? Onko levyä tulossa?

Ulla: Keikkoja on tarjottu kiitettävästi, mikä on tietysti hienoa. Ja demoahan tässä ollaan suunniteltu, että aletaan syksyn mittaan nauhoittamaan.
Visa: Demon nauhoittamisessa on hankalaa se, että biisit on koko ajan toinen toistaan parempia, niin ei haluaisi nauhoittaa niitä vanhoja paskoja biisejä. (naurua) Monta valmista biisiä on hylätty.
Ulla: Ehkä sen takia tän bändin kanssa on kestänytkin niin kauan.
Visa: Olin nyt pari viikkoa reissussa ja eilen kun tulin Suomeen kuulin Nikolta, että soitetaankin yksi coveri mitä en ole ikinä treenannut sekä yksi uusi oma biisi, jota ei olla vielä keikoilla soitettu. Että aika kova nälkä näillä muilla on ollut treenata tässä parin viikon aikana, vaikka Niko asuu Helsingissä ja Käry Lahdessa.
Niko: Tässä bändissä on myös se, että kun ollaan niin pitkään tunnettu ja soitettu yhdessä, niin ollaan myös kasvettu yhdessä tän musiikin tekemisen kanssa. Kun ollaan lähdetty sieltä, että hirveellä säröllä soitetaan jotain kännissä akustisella tehtyjä paskariffejä. Nyt on niin siistiä, kun voi nauttia näistä työn hedelmistä ja tehdä musiikkia hyvässä porukassa. Toivottavasti tulee lisää keikkoja ja saadaan paljon aikaiseksi.

Ok, ei  kai tässä muuta. Kiitos haastattelusta ja hyvää keikkaa!