Avainsana-arkisto: .45 Stainless

Punkkifestarit lappeenrantalaisittain

Kuten kaikki hyvät festarit, tämäkin alkoi edellisyön enneunella. En nyt lähde kaikkea unessa tapahtunutta äksöniä ylöskirjaamaan, mutta sen sanon, että haastatellessani lavaa pystyttäneitä Pekkaa ja Ollia, totesin ettei ainakaan meikäläisestä olisi tämmöisen show’n pyörittämiseen, edes unissaan. Siispä kymmenen skenepistettä ja papukaijamerkki järjestävän tahon suuntaan, mainiota että saatiin muutaman vuoden tauon jälkeen jälleen punk/hardcore-tapahtuma Suomen väkinäiseen festarikesään.

Koko alkuviikon jatkuneet sateet Lappeenrannassa eivät luvanneet hyvää tapahtumaa ajatelleen, mutta perjantain sarastaessa aurinkoisena alkoivat fiilikset nousemaan. Muutamia salamoita oli sääennusteessa, mutta mielummin satunnaiset ukkospyräykset kuin jatkuva tihkusade.

Perjantai

Festivaalien alkaessa perjantaina siinä viiden maissa, oli alueen liepeille saapunut vasta varsin maltillisesti porukkaa, siitäkin valtaosan paistatellessa päivää aidan vehreämmällä puolella. Onneksi M.O.R.A. ja Fit My Crime möykkäsivät kuitenkin sen verran äänekkäästi, että esityksen saattoi aistia myös alueen ulkopuolelle. Fit My Crimen esityksestä jäi mieleen ennenkaikkea Sepultura-koveri.

Nähtävästi aluelle ei ollut kova kiire vielä näiden jälkeenkään, sillä mukavia turistessa niin Jaakko & Jay kuin Kyre ja Duunaritkin meni ohitse, eikä kovinkaan montaa kipaletta .45 Stainlessinkaan ”pökkelöheviä” (kuten erään kanssafestaroitsijan kuulin kuvailevan) ehtinyt kuulemaan. Perjantain pääasiallinen anti jäi siis Worth The Painin ja tapahtuman pääesiintyjän Trapped Under Icen harteille.

Joonas / Worth The Pain
Joonas / Worth The Pain

Worth The Pain ei ihmeemmin yllättänyt, perusvarmaa tekemistä jo uudistuneeltakin kokoonpanolta. Trapped Under Ice oli puolestaan kovasti odotettu, eikä mielestäni odotuksia pettänyt. Esityksestä ehkä paistoi tietty rutiinomaisuus, eikä erityistä ”unity”-fiilistä päässyt syntymään, mutta bändi soitti hyvin ja kaikki oleellisimmat biisit ja pitti pyöri. En itse ainakaan mitään erityisempää ”high fives” -heittelyä kaivannut. Hyvä ilta, josta todisteena myös seuraavana päivänä aivan täysin jumituneet ojentaja/tms/”lihakset”.

Lauantai

Oli edellinen ilta mennyt kuinka myöhään tahansa, festarialueelle suoiruminen kello 12:ksi sillä olettamuksella, että siellä törötetään yhtä soittoa aina hamaan loppuun, eli kello 23:een saakka, on kelle tahansa mahdoton yhtälö. Paitsi järjestäjille ja työntekijöille, mutta onneksi he eivät ole oikeita ihmisiä.

Näin ollen aamupäivän ohjelmistossa olleet Laineen Kasperi ja Pää Kii jäivät kuulematta, ja jälkikasvun ensimmäinen festarikäynti ajoittui God Given Assin aikoihin. Lapsen korvaan musiikki lienee kuulostanut kuitenkin melko pahalta, sillä kovinkaan montaa minuuttia ei alueella saanut musiikin alkaessa viettää, ja totta puhuakseni omiinkin väsyneisiin korviin kitaranräminä tuntui heti kärkeen turhan terävältä.

Siinä läpi tapahtuman varsin väljästi kansoitettua aluetta silmämääräisesti mittaillessa ja pitkää festaripäivää taivastellessa heräsi ajatus, olisiko kahden lavan käytössä ideaa, jos vain resurssit antaa myöten? Bändien välissä tuppasi olemaan välillä turhankin paljon joutoaikaa, lisäksi alue ei ehkä vaikuttaisi noilla muutaman sadan yleisömäärillä ihan niin autiolta, jos toiseen päähän kenttää lyötäisiin toinen lava pystyyn, isomman kalia-alueen lisäksi tietysti.

IMG_2853_nooneissafe
No One Is Safe

Joka tapauksessa, GGA:ta seuranneen tauon jälkeen illan ohjelman avasi Upright, joka kuulosti pienen orientoitumisen jälkeen jo huomattavasti paremmalta. Livenä mainio bändi, mutta kenties himaoloissa itselle vähän tylsää kuultavaa. Hasta La Vista Social Club oli ehkä sinänsä väärässä paikassa, että hyvin alkaneen hooseemätön jälkeen olisi kernaasti kuunnellut vaikka No One Is Safea, vaikka HLVSC hyviä kaljotteluralleja vetikin. NOIS rykäisikin kaljottelutuokion jälkeen illan ensimmäisen kunnon mylläkän käyntiin. Nyansseja löytyy ja on parin laulajan kohelluksen ansiosta myös aina arvaamatonta liveseurattavaa. Ratface lisäsi illan hämärtyessä löylyä koppiin, mukava nähdä miten kotimaisistakin bändeistä on tullut ihan ”oikeita” isoja nimiä, joita tullaan seuraamaan siinä missä ulkomaalaisiakin.

Sateen yllättäessä (ja muutenkin) alkoi kaljateltassa olla ryysistä. Hieman oli hullunkurista, kun Rejected soitti melko tyhjälle lavanedustalle väkijoukon pullistellessa kalja-alueen aidan takana. Lappeenrantalaispainotteisen loppuillan päätti Anal Thunder, ja varmasti ainakin lokaalit – joita aiempiin vuosiin nähden taisi olla suhteessa enemmän kuin muualta tulleita – saivat vastinetta rahoilleen ja hyvän fiiliksen. Omaa tunnelmaa meinasi laskea alati yltyvä sade ja älynväläys suoriutua Skinnarilasta Kourulaan kävellen. Noin 3 kilometriä, joista yli puolet lähes täysmittaisessa kaatosateessa, eivät kuitenkaan huuhtoneet pois sitä tosiseikkaa, että LPRHC Fest oli meikäläisille ehdottomasti se kesän kohokohta ja ehdottomasti ainoa pakollinen tapahtuma koko suvena, toivottavasti myös tulevina.

.45 Stainless – O.G.B.D.

”Oriketo on kaupunginosa Turun koillisosassa noin viisi kilometriä kaupungin keskustasta. Sen asukasluku on 122 (2007). Alueen vähäinen asukasluku selittyy sille sijoittuneella pienteollisuudella ja liiketiloilla. Asuinrakennuskanta koostuu lähinnä 1950-luvulla rakennetuista omakotitaloista.” Ei kuulosta kovinkaan vaaralliselta, mutta mikäli .45 Stainlessia on uskominen, on kyseessä Suomen vaarallisin lähiö. Luodit viuhuu ja jengi delaa. Ottaen huomioon millaisia gangstereita bändissä soittaa, voitaneen puheet ghetto-meiningistä tulkita kieli poskella heitetyksi huumoriksi. Musiikkinsa suhteen bändi on kuitenkin tosissaan, mistä ”O.G.B.D.” -debyyttimini on oivallinen todiste.

2000-luvun puolivälissä suvantovaihetta elänyt Turun perinteikäs hardcore-scene on parin viime vuoden aikana saanut uutta virtaa tuoreemman sukupolven ottaessa homman haltuun uusien bändien (Ill Omen, Anvils Drop, Alley Gods jne) sekä aktiivien (Poolside Records, KTL) johdolla. .45 Stainlessia voitaneen pitää tämän porukan all stars -kokoonpanona, jossa paikallinen hardcore-osaaminen tiivistyy 20 intensiiviseen minuuttiin.

Kuten siis todettua, beatdownistahan tässä on kyse, ja alan kliseet onkin tuotu kappaleisiin sellaisella pieteetillä, ettei ole Suomessa ennen nähty. Melkeinhän tässä shatteredrealmit ja bulldozet kalpenee! Yksinkertaisen tylyt riffit, temmon vaihtelut, kahden laulajan vuorottelu – kaikki löytyy. Ihan täysin en alan uusimmista kuvioista ole selvillä, mutta jotenkin on sellainen kutina, että .45 Stainless hoitaa hommat perisuomalaiseen tapaan keskimäärin mielenkiintoisemmin kuin virkaveljensä Keski-Euroopassa. Sovitukset toimivat hyvin, ja laulupuolella varsinkin Markuksen vokaaleista löytyy hyvin variaatiota, myös parit vierailijat (Max ja Jere [joka muuten kuulostaa ihan Kickbackin Stepheniltä]) pitävät hyvää meininkiä yllä. Sanoituspuolella on taasen perinteisen luodin lennätyksen ohella myös syvällisempää sanomaa (Endless), hauskanpitoa unohtamatta (Violence For Violence). Tuntuukin ehkä oudolta sanoa tällaisesta musiikista, mutta kyllähän tästä hyvälle tuulelle tulee!

Metalliaurinko 8 – Aloitusklubi

Vaikka Metalliaurinko onkin tänä vuonna virallisesti vain yksipäiväinen, lähti itselläni kekkerit käyntiin jo perjantaina, tehden Metalliauringosta samalla omalla kohdallani kaksipäiväiset. Levysoittimessa vieraili sekä Boltin että St. Hoodin tuotantoa, mutta illalla piti lähteä sitten vielä Harjavaltaan Metalliauringon aloitusklubille Night Factoryyn.

Enpä ole älyttömästi Harjavallassa aiemmin pyörinyt, joten tämä oli ensimmäinen kerta kun Night Factoryssa vierailin. Itse keikkapaikkana Night Factory on jokseenkin absurdi, eikä vähiten lavan ja tanssilattian erottavan punaisen metalliaitansa vuoksi. Paikkahan on siis juurikin sellainen bilehelvetti, jossa soitetaan järjettömän paskaa musiikkia järjettömän kovalla ja Axen katku puskee seinistä satojen hyppyritukkakauluspaitapussymongereiden jäljiltä. Olen koettanut välttää koko aikuisikäni juurikin tällaisia mestoja, joissa soivat vain Bon Jovi -teknoremixit. Seinillä olevista telkkareistakin tuli pääasiassa Petri Nygårdin (joka muuten esiintyi samana viikonloppuna samassa paikassa) tuotantoa.

No, ainakin bändien soittama musiikki oli hyvää ja auttoi helposti unohtamaan, minkälaisissa puitteissa nyt oltiin. Karkelot aloitti siis turkulainen .45 Stainless, oli ”O.G.B.D.” -kiekkonsa julkkarikeikka. Kahden nuoren vihaisen miehen vesikauhuisen raivoamisen kuunteleminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin, ja niin asianlaita oli nytkin .45 Stainless oli ihan pätevän kuulosta mättämistä, vaikkakin peruskauraa. Ehkä turhankin peruskauraa, mutten leiki nyt demosetää enää tämän enempää. Bändi olisi kyllä hyvin puolustanut paikkaansa itse festienkin lineupissa ja varmasti pistänyt jengiä pyörimään pikkulavan edustalla.

Cutdown ei itselleni tarjonnut sen suurempia elämyksiä edellisessä Metalliauringossa, eikä se tarjonnut sellaisia oikeastaan nytkään. Ihan toimivaa kurmootusta kyllä, mutta sain näiden neljän bändin joukosta Cutdownista vähiten irti. Moni muu kyllä sai, kun .45 Stainlessin aikana nähdystä, yleisön harrastamasta pittailutouhuista pistettiin paremmaksi.

St. Hood oli aika tiukassa vedossa. Konkaribändi ei näköjään voi esiintyä ilman, ettei hauskuus tulisi jotain kautta esille, oli sitten kyseessä Turon ja yleisön vuorovaikutus tai S. Halmeen kehotus hauskanpitoon. Joku tosin oli syönyt ärrimurrimuroja, kun kesken setin räjähti käyntiin tappelukin. Kyllähän näillä punk/metalli/hardcore-keikoilla lähes aina ylilyöntejä tapahtuu, ei ihan noin järjetön väkivalta kumminkaan ole ok. Ja sen teki myös St. Hoodikin selväksi. .45 Stainless ja St. Hood olivat mielestäni selvästi kovimmat esiintyjät tänä iltana.

Anal Thunder olisi puolestani saanut esiintyä hieman aiemmin, kun turhankin moni näytti hipsivän tässä vaiheessa iltaa kohti muita seikkailuja. Hardcoresta nyt on pitkä matka Anal Thunderin magyarpunkkiin, mutta mitäpä siitä Anal Thunderista kertoisin? No, bändi oli oma itsensä, eli keikan aikana todistettiin vitsailua, vittuilua ja yhteislauluja sekä tietysti nakutettiin takuuvarma setti. Eihän sieltä nyt yhtäkään huonoa biisiä tullut, vaikka itse olen ehkä saanut ähkyn koko bändistä. ”Time of Your Lifea” tuli kuunneltua sen ilmestyttyä ehkä liiankin kanssa, vaikka hyvä levyhän se on. Katselin silti koko keikan alusta loppuun, missaten vain puolet Drink Myself to Death -hitistä pakollisen kusitauon vuoksi. Kitaristin tulkinta tyypillisestä hardcore-biisistä oli muuten parempi kuin ne alakerran karaoketulkinnat Volgasta. Ihan mukava keikkahan tämäkin oli, muttei mielestäni vetänyt vertoja tammikuussa näkemälleni Nosturin keikalle.

Kokonaisuutena Night Factoryssa oli ihan kivat setit, mutta ei mitään sellaista mikä olisi vetänyt varsinaiselle Metalliauringolle vertoja. Siellä se meininki vasta kovaa olikin!

Kuvia.