Andrew Eldritchin johtama sisarkunta Helsingin kuumassa yössä.

The Sisters of Mercy (UK)
Tavastia, Helsinki 26.7.2011

Kun olin selvinnyt Suuresta Kahviseikkailusta (eli koetin etsiä Rautatieaseman ja Tavastian väliltä kohtuuhintaista kahvikuppia) pääsin vihdoinkin Tavastialle sisälle. Ovet olivat olleet auki puolisen tuntia, ja ahdas baari oli jo täynnä väkeä. Onneksi tulin näinkin aikaisin, sillä noin vartin verran ennen keikan alkua oli jono kasvanut jo mittavaksi. Lähes yhtä pitkäksi metreissä kuin mikä oli Tavastian sisälämpötila. En kyllä muista, milloin viimeksi olisi ollut näin kuuma missään keikkapaikassa. Täyteen pakkautunut muttei ennakkotietojen mukaan loppuunmyyty (siitä en sitten tiedä miten lippuja jäi ovelle) Tavastia oli lievästi ilmaistuna ahdas. Ulkolämpötila oli jo valmiiksi korkea mutta Tavastian sisätiloissa kosteusprosentti lähenteli varmasti jo kolminumeroisia lukuja. Säälin niitä, jotka joutuivat haistelemaan minua yöbussissa palatessani Hämeenlinnaan.

Mikä tapaus sitten sai ihmiset tähän mallin liikkeelle? Kyseessähän oli kulttibändi The Sisters of Mercyn 30-vuotisjuhlakiertueen pysähtyminen Helsingissä. Juhlaan oli tosiaan syytä, onhan 30 vuotta pitkä aika minkä tahansa alan artistille, mitä nyt The Sisters of Mercyn levytetty tuotanto on tehty jo ensimmäisen kahdentoista vuoden aikana. Oletusarvoisesti Sisaret tulisi soittamaan monia biisejä eri aikakausilta, aina 80-luvun pikkulevytyksistä 80-luvun lopun studioalbumeiden kautta 90-luvun tuoreempiin, vielä levyttämättömiin kappaleisiin. Settilistan suhteen odotukset olivat korkealla, mutta monen tuttavan kauhutarinat bändin edellisistä Suomen esiintymisistä tavallaan laskivat niitä. Voi siis sanoa, että illan spektaakkelia odoteltiin ristiriitaisissa tunnelmissa.

Fotopitistä näki jotain, mitä ei todennäköisesti näkynyt paria ensimmäistä riviä lukuun ottamatta salin puolelle lainkaan. Andrew Eldritchin tilalla oli keltapaitainen hahmo, joka näytti enemmänkin Jukolan viestin toisinaan karaokea harrastavalta konkarilta kuin yhden maailman vaikutusvaltaisimman goottibändin keulakuvalta. Juippi lauloi kuin Eldritch ja kyllähän se Eldritch taisi ollakin. Miehellä nimittäin oli isot aurinkolasit silmillä. Ja seuraavaksi kysymys lukijoille; Montako kertaa olette nähneet Eldritchin ilman aurinkolaseja, keikalla tai promokuvissa? Minkä väriset silmät hänellä on?

Osa niistä tunnistamattomista kappaleista on uudempaa perua, eli ne on tehty 90-luvun alun jälkeen. Niitä vaan ei ole kukaan koskaan äänittänyt. Syy? Levy-yhtiöt ovat perseestä. Fiksuna ja langat tiukasti hyppysissään pitävä Eldritch ei ole tainnut kuulla mahdollisuudesta tehdä omakustanteita vai mikä siinä mättää? Loput tunnistamattomista kappaleista taas olivat tuttuja biisejä, mutta levyversioista poikkeavilla sovituksilla. Temple of Lovenkin tunnisti vasta kertosäkeestä. Moni biisi erosi levyversiostaan vieläpä sangen radikaalisti; esimerkiksi Lucretia My Reflectionista puuttui se tunnusomainen bassoriffi. Siis ihan kokonaan. Sitä ei tullut edes nauhalta, tai ainakaan parvelle ei kuulunut mitään. Ei tullut kyllä hyvä mieli, kun puolet ajasta kului tuttujen kappaleiden tunnistamiseen. Olen kyllä mielestäni lukenut läksyni tunnollisesti. Ja ihan keikan päätteeksi (siis kahden encoren jälkeen) toinen kitaristi veti kunnon kikkelihevitepposoolon. Se ei ollut tyylikäs tapa lopettaa keikka.

Settilistaan kuului hyviä biisejä, mutta itse olin pettynyt bändiin tapaan esittää ne. Moni alkuperäisversio oli rukattu tunnistamattomaksi varjoksi entisestä itsestään, enkä tosiaankaan ole ymmärtänyt basistin puutosta. Ei keikka mikään totaalikatastrofi ollut, mutta enpä koe tarpeelliseksi nähdä bändiä heti uudestaankaan. Tämä on taas niitä artisteja, jotka voi vuosikausien arvostamisen jälkeen vihdoin sysätä “Tulipahan nähtyä” -listalle, unohtaa keikat ja jatkaa levyjen kuuntelemista.

Löydät nämä kuvat myös Flickr-palvelusta.

Tagit: