Minimalistis-matemaattinen pop-matka kanadalaisittain.

Caribou (can)
Tavastia, Helsinki 31.5.2011

Cariboun (alias Daniel Snaith) viime kesän Flow-festivaalin esiintyminen jätti aineksia hampaankoloon. Esitys ei ollut huono, siitä vain puuttui intiimiyttä ja henkilökohtaisuutta, tai ainakaan ne eivät päälavalta välittyneet. Onneksi odotukset uusinnasta täytettiin näinkin pian klubi-keikan muodossa.

Soitto starttasi kappaleella Kaili, jonka trance-syna ei ole mauton ollakseen trendikäs, vaan ilahduttavalla tavalla aikamme painolasteista riisuttu. Soittajat, johon kuuluivat Snaithin lisäksi rumpali Brad Weber, basisti-laulaja John Schmersal ja kitaristi Ryan Smith, olivat asettuneet loitsurinkiin toisiaan vastakkain korostaen jäsenten tasapuolisuutta. Asetelma oli herkullinen, koska keikan edetessä Weberin rumpalointi alkoi varastaa huomiota kappaleiden venyessä rumpuorgioiksi. Myös Snaith keräili talent-pisteitä soittaen keikan aikana sujuvasti koskettimien lisäksi kitaraa, huilua ja erilaisia perkussio-instrumentteja.

Pääosin “Swim”-levyyn tukeutuneeseen settiin toivat vaihtelua pari poimintaa muilta julkaisuilta. Etenkin surf-henkinen, ja nimensäkin mukaisesti yltiömelodinen, Melody Day oli tervetullut hengähdys terävien äänipirskahdusten keskellä. Snaithin melko heppoisan äänen rinnalla piristäviä olivat myös Schmersalin harvat lauluosuudet. Hänen äänensä muuten kuulostaa Neil Tennantilta (Pet Shop Boys).

Hieman odottavalla kannalla ollut yleisö vapautui tanssimaan loppuun säästetyn Odessan ja encoressa kuullun Sunin aikana. Toisaalta eipä Cariboun musiikki olekaan puhdasta tanssimusiikkia vaan minimalistis-matemaattisen technon ja psykedeelisen popin risteytys, jonka on tarkoitus viedä kuuntelija johonkin muualle. Mutta mihin? Se ei vielä tälläkään keikalla selvinnyt. Ehkä yritän seuraavan kerran aavikolla kaktusta syöden – siinä maistaa ainakin itsensä.

Tagit: