/   /  Rekisteröidy
Info  /  Yhteys & palaute  /  Seuraa Lammasta:
Kuva: Likaiset liimanhaistelijat liikekannalla – Hässäkkäpäivät Oulussa 2.-3.7.2010

Likaiset liimanhaistelijat liikekannalla – Hässäkkäpäivät Oulussa 2.-3.7.2010

On aina kiva mennä festareille, joilla ei soita Lauri Tähkä, jonka liput eivät maksa satoja euroja eikä olut kuutta euroa, jossa vessassa ja tiskillä käynti ei kestä tuntia, joiden yleisömäärät luetaan sadoissa, ei kymmenissätuhansissa, ja ennen kaikkea, jossa ei tarvitse katsella yhden yhtäkään twelvarihattuista tai muuten vaan hassun hauskaa teemapukeutujaurpoa (no ehkä crustit, heh). Oulun Hässäkkäpäivät tarjosivat kaikkea tuota ja vielä vähän päällekin. Kaksipäiväinen festivaali tanssittiin rauhaisissa merkeissä väkivaltaisen musiikin tahtiin (ainoa omaan silmään sattunut järjestyshäiriö koettiin aggressiivisen hippitytön toimesta) Ykän pubin pihapiiriin kyhätyllä alueella muutaman sadan punkin ystävän voimin.

Itse saavuin Ouluun jo torstaina, mutta seuralaisteni hidastelu tien päällä johti siihen, että perjantaina tuli oli jo perseen alla “Ykälään” lähtöä odotellessa. Ja niinhän siinä sitten kävi, että matka Heinäpäästä Toppilaan otti odotettua kauemmin ja illan ensimmäisen täkyn, Speedtrapin, seuraaminen jäi lyhyenlaiseksi. Nelikon punkin katkuinen speed metal soi kuitenkin sen verta vastustamattomasti, että pakkohan orkesteri on jossain muualla bongata – ja nopeasti sittenkin. Pikaisen vessa-tiski -kombon jälkeen Burn Again oli saanut sisälavalla jo urkunsa auki ja vaikka kvartettia ei ole neljään vuoteen soittolavoilla nähty, niin sitä ei kyllä huomannut mistään. Semi-melodista crustia vedettiin Portlandin malliin ja vaikka jostain syystä muistelinkin yhtyeen laahaavan hiukan enemmän (olisiko syynä sitten splitti Lähdön ajan kanssa?), niin kävihän tämä näinkin oikein kivasti.

Rotten Sound ei ole ikuna kiinnostanut, eikä kiinnostanut nytkään, sillä vetäydyimme Toppilan luonnonkauniille teollisuusalueelle nauttimaan oman pullon antimia (juomanarikka maksoi huimat 50c!). No Kidsin vanhan-koulun-corea ja Hemminki P.:n huumoripunkkia kuunneltiin sivukorvalla, mutta totuuden nimissä on sanottava, että huomio kiinnittyi enemmälti virvokkeiden nauttimiseen ja ihmisten tuijotteluun; olut oli hyvää sekä halpaa noin festarimittareilla mitattuna ja tytöt olivat kauniita.

Suvantovaiheen jälkeen oli aika käydä kiinni itse asiaan: loossi haltuun lavan vierestä ja Unkind stagelle. Unkind ei ollut tullut leikkimään, vaan heti kättelyssä nelikko laittoi hässäköijät polvilleen. Setin päähuomion oli odotetusti varastanut alkuvuodesta ilmestynyt “Yhteiskunnan pikkuvikoja” –LP, joka vei kvartettia yhä syvemmälle kokeellisuuden syövereihin. Tyylipuhdasta crustiahan Unkind ei ole aikoihin enää ollut, mutta Oulun keikka osoitti, että crust on nykyään pelkästään pohja mille bändi rakentaa äärimmäisen synkän, mutta silti vivahteikkaan äänivallinsa. Päälle käyvää crustia, rokkaavaa ja rullaavaa d-beattia, neurosiscorea sekä sihinää ja suhinaa – illan kovin esitys.

Ulkolavan (joka oli pystytetty rekka-auton lavalle) viimeinen akti totteli nimeä Nitad. Tämä mm. Ninen jäseniä sisältävä ruotsalaiskvartetti oli hommattu paikkamaan maanmiehiään ja –naisiaan, eli viime hetkillä perunutta Masshysteria. Odotukset eivät Nitadin kohdalla olleet kovinkaan korkealla, sillä melodinen hard core ei ole koskaan ollut kuppini teetä. Yllätys oli kuitenkin positiivinen kun nelikko piiskasi soittimistaan irti räkäisen tarttuvaa perinne(hardcore)punkkia ruotsinkielisellä huudolla höystettynä. Jos sanon yhtyeen liikuskelevan jossain vuosien ’77 ja ’82 välillä, niin en varmasti kovinkaan vikaan mene.

Sisällä olisi ollut tarjolla vielä Seksihulluja, mutta olen aina pitänyt ko. pumppua jotenkin väkinäisenä, joten kokka suunnattiin kohti keskustan tanssiravintoloita ja Torinrannan jatkoja…

…ja aamulla oli pää kipiä. Ei auttanut itku kuitenkaan markkinoilla, sillä kompassi osoitti lähimpään Alkoon. Ykän pubilla hässäköinti olisi tosin aloitettu lauantaina jo kahden kieppeillä, mutta oma olotila vaati pientä korjailua Heinäpään puistoissa ja pusikoissa.

Ensimmäinen etappi oli määrä olla Rakkaus, mutta kuten jo edellisenä iltana huomattiin, matka Toppilaan ottaa aikansa (varsinkin jos jämähtää pussikaljoittelemaan Oulun Kallioon, eli Tuiraan). Tästä johtuen ensihoitona saturday night feveriin nautittiin annos länsinaapurin Dick Tracya, joka oli siinä mielessä oiva “korvaaja” Rakkaudelle, että bändien ulosannissa on paljon samaa – eikä vähiten naishuutajan muodossa. Kuitenkin siinä missä Rakkauden linja kulkee crustin ja hardcoren välissä, vetelee Dick Tracy usein mutkat suoriksi hyökkäävällä power violencellaan. Vokalisti Angelican kitisevä mekkalointi alkoi kuitenkin jossain vaiheessa stimuloimaan orastavaa päänsärkyäni, joten keikasta nauttiminen oli loppupeleissä hieman vaikeaa. Hyvä bändi, huono olo, joten vika oli minussa, ei teissä.

The Over Attacks ja Etulinja menivät huilaillessa, mutta Selfishin rokkaava ”japcore” alkoi jo maistua puhaltelun ja itselääkinnän ohessa. Pientä sekoilua oli ilmassa, mutta silti nelikosta troikaksi keikan aikana kutistunut pumppu veti settinsä kunnialla ja etenkin hyvällä meinigillä loppuun asti.

Yhteiskunnan ystäviä kuunneltiin sivukorvalla tuttujen kanssa rupatellessa, mutta sitten starttasi kuuden orkesterin tiukka putki, joista ei ollut varaa missata ainuttakaan. Olokin alkoi huomattavasti kohentua kun Delta Force II astui lauteille. Nelikko on osittain huumorileimansa ansainnut Chuck Norrisia (vitun kova jätkä) ylistävillä sanoituksillaan, mutta pitää kuitenkin muistaa, että bändin lyriikat pitävät sisällään myös paljon ihan oikeatakin asiaa. Ja musiikillisestihän DF2 on “crossover revivalin” ehdoton ykkösnimi. Hässäkkäpäivillä kvartetti veti tuttuun tapaansa aivan uskomattoman kovan show´n, eikä se jäänyt yleisöltä huomaamatta; päät nyökkivät, pieni pitti pyöri ja sanoja “laulettiin” mukana. Miinusta ainoastaan siitä, että basso ei oikein alussa kuulunut, mutta siitäkin selvitiin paikan vaihdoksella.

Ja jos oli edellinen akti yhdistelmä heviä ja punkkia, niin Death With a Dagger vei homman vielä astetta metallisemmalle tasolle. Vaikka setti jäikin vähän torsoksi (ilmeisesti basson hajoamisen vuoksi?), niin silti helsinkiläiskvintetti ryki ilmoille kenties festivaalien parhaimman performanssin; oli leveää haara-asentoa, oli NWOBHM-riffiä, oli rokkikukkoilua ja oli huutoa. Metallia punkilla vaiko punkkia metallilla, siinäpä vasta kysymys. Varsinkin War ja teemaan sopiva Weekend Warrior nostivat hymyn kareen suupielille.

Nasumin manttelinperijöiksikin herjattu Arson Project kävi seuraavaksi ulkolavan kimppuun ja vietti puolituntisensä ripeän, mutta kevyesti kikkailevan grindin parissa. Nasumhan yhtyeestä tuli ajoittain mieleen, mutta punkimpana ja kaaosmaisempana versiona. Modernin ruotsigrindin ystäville takuu varma tärppi.

Jos lauteille kipuaa samaan aikaan Breznev, Thatcher, JFK ja Ronnie, niin asian on oltava vakava. Mutta nyt ei ollut kyse kuitenkaan maailmanpolitiikasta, vaan sirkkelikitaroin varustetusta d-beatista à  la Kylmä sota. En ollut nähnyt nelikkoa elävänä moneen vuoteen, enkä edes muistanut kuinka kova yhtye varsinkin livenä on (psst, myykää joku mulle se uus 12″!). Meno oli synkeää, mutta ah, niin ihanan tarttuvaa.

Viimeistään Magrudergrindin peruttua (tämä harmitti aluksi, mutta eipä tuota enää paikan päällä tullut surettua) Oulun-reissunsa, nousi ulkomaisten festarivieraiden mielenkiintoisimmaksi nimeksi Mob 47. Svedutroikka kävi räimimässä d-beat/crust –pohjaisen punkkinsa melkoisella pieteetillä ja vaikka vuosia on mittarissa kohta jo kolmekymmentä (perustettu yllättävästi vuonna ’82), niin hardcoren palo ei ole ukoilta mihinkään kadonnut. Erittäin kova setti klassikkoyhtyeeltä.

Juhlaväen jo lipuessa kohti keskustan rientoja/höyhensaaria oli Hässäkkäpäivien viho viimeinen akti aloittava urakkansa. Pahaa verta oli yksi tapahtuman iloisimmista yllätyksistä, sillä olen pitänyt kouvolalais-jyväskyläläisryhmää varsin kehityskelpoisena, mutta vielä hieman raakilemaisena. Oulun keikka kuitenkin osoitti, että hetki sitten julkaistu täyspitkä on tehnyt pojista miehiä ja nelikko veivasikin crustin makuista kouvostocoreaan (tai jotain sinne päin) erittäin vimmaisella otteella. Hieno lopetus hienoille iltamille, keep up the good work.

Hässäkkäpäivien plussat tulivat jo varmasti esille, eikä miinuspuolelta voi oikeastaan sanoa, kuin että liian monta hyvää bändiä ja liian pitkä matka kotiin – varsinkin hieman huonovointisena. Ensi vuonna sitten vesilinjalla liikenteeseen… NOT.

P.s. Sinapin hieroja-strippari naiselle terccui.

P.p.s. Grilli Swing saisi perustaa haarakonttorin Lahteen. Ne lohipurilaiset, ahh.

Kommentit (1 vastaus) Kirjoita kommentti →

  1. Piparnakkeli kirjoitti:

    Jos Oulu olisi vähänkään lähempänä Poria tai Hämeenlinnaa, niin ehdottomasti olisin ollut paikalla. Hemmetin kovalta kuulostavaa settiä!

Jätä kommentti