Mokoman seitsemättä ”Sydänjuuret”-täyspitkää on ehditty kehua bändin uran vahvimmaksi albumiksi. En kyllä tuota väitettä purematta niele, sillä ainakaan uransa parasta levyä Mokoma ei ole tehnyt. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla suomalaisuutta tarkasteleva ”Sydänjuuret” kuulostaa mitäänsanomattomalta ja yllätyksettömältä perus-Mokomalta, mutta ajan myötä se paljastuu yllättävän monimuotoiseksi tapaukseksi.

Marko Annala on kieltämättä kehittynyt laulajana, sillä tämän puhtaat vokaalit eivät ärsytä enää yhtä paljon kuin aikaisemmin. Annala vetäytyikin levyn tekoa varten metsään majailemaan ja siellä vietetty aika myös kuuluu lopputuloksesta. Levy lähtee käyntiin lupaavasti ennakkoon kuullulla nimibiisillä ja nytkyttävällä riffillä alkavalla Vastavirtaan-kappaleella. Näiden jälkeen tosin tulee jo ensimmäinen notkahdus, sillä Ei kahta sanaa (ilman kolmatta) ei oikein iskenyt meikäläiseen. Eli osa biiseistä toimii, osa taas ei alkuunkaan: Rautaa rinnoista ratsastaa Ensiferum-jämäriffien varassa ja Hei hei heinäkuu on myös aika turha biisi, toisin kuin levyn päättävä, black metallinen Turhuuksien turhuus. Harmi ettei näitä raskaampia rypistyksiä levyllä ole kovin montaa, sillä niillä Mokoma tuntuu olevan parhaimmillaan. Onneksi levyllä ei ole uutta Marrasta tai muita kolmen pennin kopioita takavuosien Uni saa tulla -hitistä.

Vaikka levyllä on heikkoja hetkiä niin ei ”Sydänjuuret” siltikään ole turhuuksien turhuus. Edeltäjänsä tavoin ”Sydänjuuret” osoittautuu hieman epätasaiseksi levyksi, jolla on sekä hyvät että huonot hetkensä.

Tagit: