/   /  Rekisteröidy
Info  /  Yhteys & palaute  /  Seuraaa Lammasta:
Kuva: Lamb Of God ja kumppanit Kulttuuritalolla

Lamb Of God ja kumppanit Kulttuuritalolla

Pure American Metal

Mikä yhdistää Jimi Hendrixiä, Led Zeppeliniä, Metallicaa ja Lamb of Godia? Tietysti Helsingin Alppilassa, Linnanmäen kupeessa sijaitseva Kulttuuritalo, jonka Alvar Aalto legendan mukaan luonnosteli Klubi-askin kanteen. Historian siipien väreilyä oli siis ilmassa, kun saavuin tähän tuhtiin, neljän bändin voimin mesottavaan, Pure Jenkki (metalli) -iltamaan maaliskuisena maanantaiehtoona.

Ensimmäisenä kuultu Between The Buried And Me oli ainakin nähdyn keikanpuolikkaan perusteella melko erilainen, mitä aiemmat kohtaamiset, lähinnä “The Silent Circus” (2003) ja cover-albumi “The Anatomy Of…” (2006), antoivat odottaa. Alkuaikojen melko tyypillisestä mutta myös tietyllä tapaa omaperäisestä metal/deathcoresta on edetty vahvasti progressiivisemman metallin suuntaan. Kuullun perusteella mielenkiinto myös yhtyeen uudempaa materiaalia kohtaan heräsi, joskin eipälen kuinka tällaista livenä jaksaa kuunnella. No, Provinssissahan se sitten nähdään.

August Burns Red nähtiin nyt toista kertaa, ja täytyy myöntää että molemmilla keikoilla on bändi jättänyt hyvän kuvan itsestään. Metallista corea joillain teknisimmillä kohdilla, basistin ja kitaristin hilluessa lavalla varvassandaaleissa. Unearth sekä jessecorebändit As I Lay Dyingin johdolla tästä tulee mieleen, ja varmasti otan lähempään tutkiskeluun, jos tällaista kamaa jaksaa vielä joskus himassa kuunnella.

Jotta jumalan karitsaa seuraavia ei liian helpolla päästettäisi, oli luvassa vielä yksi akti ennen pääesiintyjää, Lamb Of Godin vanavedessä koko “Wrath”-kiertueen seilaava Job For A Cowboy, jolta jostain kumman syystä odotin nähtyä ja kuultua enemmän. Viemäriörinöin laulettua death metallia, josta aavistuksen metalcorea saattaa löytää. Ehkäpä soundien mutta myös osaksi turhan monimutkaisten biisien ansiosta setistä jäi mieleen oikeastaan vain rumpupäristelyllä starttaava biisi Ruination (juurikin tuon rummuttelun ansiosta). Joku oli ilmeisesti bändin nähnyt kuitenkin aiemminkin, sillä yleisö tuntui olevan viimeistään tässä vaiheessa hyvin mukana.

Kaikki lämppärit saivat (tietenkin) nauttia melko paskoista soundeista, joka osaltaan vaikutti kuuntelukokemusten nihkeyteen ainakin uusimpien tuttavuuksien kohdalla. Muuten Kultsa toimi kyllä ihan mallikkaasti myös raskaamman musiikin konserttipaikkana, varsinkin kun soundit jotenkin yllättäen saatiin illan pääesiintyjälle kohdilleen.

Jostain syystä Lamb Of Godin “Pure American Metal” on parilla aiemmalla kerralla jättänyt vähän kylmäksi. Onko syynä sitten rutiininomaiset esiintymiset, Randy Blythen jokseenkin inhottavan oloinen persoona (älkää kysykö miksi, katsokaa “Killadelphian” bonus-DVD), vai vaan riittämättömän hyvät biisit, mutta mielenkiinto ei tahtonut taaskaan pysyä kasassa keikan loppuun saakka. Illan 16:n biisin settilistasta loihtisi järkyttävän kovan puolituntisen, sillä kukaan tuskin pystyy väittämään Now You’ve Got Something To Die Forin tai Redneckin kovuutta vastaan. Tunnin jälkeen alkaa kuitenkin väistämätön puutuminen iskeä kuuloelimiin.

Jengi oli ensitahdeista haltioissaan, ja kapeahko mutta leveä “seisomakatsomo”, joka lavan ja istumakatsomon väliin muodostui, tihkui keikan loppua kohden hikeä. Suurelle yleisölle ilta oli varmasti suuri menestys, vaikka itse nautinkin karitsani mieluiten kotona, oman ruokapöydän ääressä.

Kommentit (Ei vastauksia) Kirjoita kommentti →

Jätä kommentti