(Ei-niin-yllättäen) Ruotsista ponnistava Meleeh julkaisi jokunen vuosi sitten Lampaassakin arvostelussa olleen “Heartland”-albumin, joka oli korkeintaan “ihan kiva”-kategoriaan luokiteltavaa nyky-screamoa. Tiedättehän: melodisen brutaalia hardcorea primitiivisen tunteikkaalla huudolla ja raskailla metalcore-myllytyksillä koristeltuna (sijoita lainausmerkit kohdilleen ja voita To Live and Die Alone itsellesi). Mitä uutta gävleläiskvintetillä on kolmannella kokopitkällään sitten tarjota? No kuule, vaikka mitä… häähää, oikeasti ei niin yhtikäs mitään.

Jo Heartlandin aikoihin puhuttiin Meleehin synkistymisestä ja ilmeisesti To Live and Die Alonen olisikin tarkoitus olla jonkinasteinen “skandinaavisen synkistelycoren merkkipaalu”. Ja paskan vitut, sanon minä. Meleeh voi ehkä olla synkkää värioksennukseen pukeutuneen crabcore-teinin mielestä, mutta mitään tekemistä oikeasti synkän musiikin kanssa ei albumilla ole. Myös vertailut Refusediin ihmetyttävät, sillä mitä yhteistä genreä uudistaneella pioneerilla ja yhtä kappaletta veivaavalla massatuotteella muka voi olla? Kysyn vaan.

Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, ettei Meleeh missään nimessä sitä kauheinta kuraa ole tässä musiikkityylissä, jota nyt vaikkapa screamoksi kutsuttakoon. Thomas Florénin käheä huuto puolustaa paikkaansa yhtyeen keulilla, kitaristikaksikko loihtii paikoin ihan mallikkaitakin riffejä soittimistaan ja rytmiryhmä komppailee työmiehen mentaliteetilla (viideltä saunaan ja kuudelta putkaan?). To Live and Die Alonen kappalemateriaali on kuitenkin sen verta köykäistä, että mitään kovin ylevää siitä on vaikea lähteä sanomaan. Siihen kun lisää vielä turhan hehkutuksen ja lyriikat, jotka käsittelevät “everything from childhood traumas to saving the world”, niin pakostakin herää kysymys: “Mitä vittua nyt taas”.

P.s. Ecopackiin pakatusta, ja ennenkaikkea tyylikkäästä, tuotteesta yksi ylimääräinen (viher)peukalon nosto.

P.p.s. Anteeksi ruma kielenkäyttöni.

Tagit: , ,