Joo joo, tiedän että tässä kesti. Intterweb-ongelmat, muutto ja muut tekosyyt ovat kuitenkin vain puoliongelmaa, sillä ehdottomasti tärkein syy tämän kyseisen tekstin viivästymiselle on se, etten yksinkertaisesti tiennyt mitä sanoa – tai siis kirjoittaa.
Onko Downstairsin kakkospitkä sitten silkkaa kultaa vai paskaa? Ei kumpaakaan, mutta joku “DWNSTRS”-albumissa hämää – tai ei edes hämää, siitä on vain vaikea saada heti kiinni. Siinä missä helsinkiläisnelikon toissavuotinen – hieman ylihypetetty – “Oh Father” -debyytti oli kikkaileva hybridi urkuvetoisesta post-hardcoresta ja elektroindiestä, ottaa uutukainen askeleen taaksepäin. DWNSTRS kuulostaa toki tutulta, mutta hieman tummemmalta edeltäjäänsä nähden, ja kenties myös riisutummalta; hyvinä esimerkkeinä käy hidastempoisemmat kappaleet kuten (hyvällä tavalla) flegmaattinen urkupunk-hidastelu All You Can Eat sekä sitä seuraava, hiljalleen kasvava “pianoballadi” Habits Hit.
Mutta vaikka urku laulaa suruisasti ja Asmo tulkitsee sydän vereslihalla, niin turha on kuitenkaan huolestua; ei Downstairs ole mihinkään goottikelkkaan hypännyt, sillä tuttua hurlumheitä on aivan tarpeeksi sitä halajaville. Oh Father -aikakautta varmasti parhaiten edustaa albumin avausraita Sealife, jossa on selvää radiohitti-potentiaalia. Big Black Moth on puolestaan kiivas post-hardcore-rykäisy, josta on helppo löytää yhtyeen esikuvia (?) aina At the Drive-Inistä Fugazin kautta Refusediin. Oma suosikki löytyy raitanumerolta seitsemän; Sunken Islandsin suriseva noise rock kumartelee nöyrän kunnioittavasti lajityypin “isoille pojille”. (Kappaleen uruista tulee muuten etäisesti mieleen The Sounds.)
Oh Fatherin aikaan kvartetti mainosti itseään termillä noise punk. Noh, tyylipuhdasta noisea tahi punkkia ei vielä tältäkään teokselta löydy, mutta suunta on ainakin omasta mielestäni ehdottomasti oikea, keep up the good work. M(i)eluisan indie rockin ja perinteitä kunnioittavan, mutta sen dogmia kaihtavan post-hardcoren ystäville DWNSTRS sopii kuin piri huoralle – varsinkin jos tykkää käyttää molempia yhtäaikaisesti.
Tagit: Downstairs, indie rock, post-hardcore










Keskustelua aiheesta