Depeche Mode Hartwall Areenalla
30 on uusi 20
“On se iso”, mietiskelin kun patikoin kohti Hjallishallia ihka ensimmäistä kertaa. Torven ja TVO:n kaltaisissa “luolissa” keikkaetikettini oppineena en oikein ollut kartalla näin isojen tapahtumien protokollasta, joten lippujen noutamiseen ja lehdistöaition etsimiseen meni aiottua enemmän aikaa. Ajoitus onnistui kuitenkin yllättävänkin nappiin, sillä juuri kun sain pyllyni penkkiin alkoi tapahtua; Depeche Mode oli edessäni ensimmäistä kertaa elävänä.
Kohta jo viisitoista vuotta kestänyt suhteeni tuon kolmekymmenvuotiaan elektrorock-pioneerin kanssa on pitänyt sisällään nousuja ja laskuja. Tuorein pettymys oli viimevuotinen “Sounds of the Universe”, jota DM oli nyt tänne kylmään pohjolaan saapunut promoamaan. Setti alkoikin uutukaisen avauskolmikolla (tosin hieman muutetussa järjestyksessä), josta ainoastaan Wrong puolustaa paikkaansa brittitrion hittisikermässä, In Chainsin sekä Hole to Feedin ollessa tylsää välimallin Modea. Keskittyminen alkoikin herpaantumaan heti alussa ja katse harhaili yhä useammin Anton Corbijnin naivistisiin visuaaleihin kuin itse yhtyeeseen.
Suunta vaihtui kuitenkin nopeasti ja “vanhat hyvät ajat” koittivat. Exciteriä ja muutamaa ensimmäistä albumia (Freelove ja I Just Can’t Get Enough olisivat kyllä kelvanneet paremmin kuin hyvin) lukuunottamatta DM soitti materiaalia jokaiselta studiolevyltään ja ilmeisempien hittien lisäksi kuultiin myös hieman “harvinaisempaa” materiaalia. Illan parhaasta annista vastasi Precious, joka edusti ainoana kappaleena liian vähälle huomiolle jäänyttä “Playing the Angel” -albumia (mihin jäivät A Pain That I’m Use To ja Lilian!?), sekä yksi Depeche Moden tunnetuimmista kappaleista, I Feel You.
Noin setin puolessa välissä kitaristi Martin L. Gore otti lavan haltuun ja esitti pelkän kosketinsoittaja/taustalaulajan (Peter Gordeno?) avustuksella kappaleet Insight ja Home. Olivatko ne sitten koskettavan herkkiä vai eltonjohmaisen juustoisia esityksiä, jääköön se jokaisen itse pähkäiltäväksi.
Välipalan jälkeen “Depparit” tuuttasivat taas ilman täyteen sähköistä energiaa, jota rock-musiikiksin kutsutaan. Dave Gahanin samettisen tumma ääni tuntui saaneen lisäpuhtia pienen huilitauon aikana ja muutenkin mies oli liekeissä. Gahan viiletti kimmeltävässä liivissään (välillä myös ilman sitä) ympäri lavaa ballerinamaisia piruetteja tehden, ja hänen gaykarimainen olemuksensa viestitti, että tämä herra todella pitää ammatistaan. Gore ja Andrew Fletcher – sekä kaksi kappaletta kiertuemuusikoita – ottivat hieman rauhallisemmin, mutta silti on vaikea kuvitella, että yhtyeen keski-ikä huitelee viidenkympin tienoilla.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja reilun puolentoista tunnin musisoinnin jälkeen DM poistui lavalta. Kauaa ei miltei kaksitoistatuhatpäisen yleisön tarvinnut kuitenkaan kämmeniään pahoinpidellä, sillä Gore palasi areenalle tulkitsemaan intiimin version kappaleesta Dressed In Black. Ah, niin kaunista. Sitten koko orkesteri kipusi takaisin lauteille ja varsinainen encore lähti käyntiin Strippedillä. Sen vielä soidessa oli pakko kuitenkin ottaa jalat alle, koska VR ei odota. Personal Jesus jäi siis kuulematta, mutta eipä tuo paljoa haitannut, sillä vajaassa kahdessa tunnissa Depeche Mode todisti, että 30 on uusi 20.