Jäähalli & metalli = lätkämetallia

In Flames (swe), Killswitch Engage (usa), Death By April (swe), Everytime I Die (usa), Maylene and the Sons of Disaster (usa)
Jäähalli, Helsinki 16.12.2009

Suomi saa sijaintinsa ansiosta harmittavan usein toimia kiertueiden aloitus- tai päätepysäkkinä. Kummassakaan tapauksessa bändit eivät ole parhaassa terässään, joko keikkoja on takana liian vähän tai liian monta. Tämän vuotisen Taste Of Chaos -kiertueen päättyessä Helsinkiin, oli bändien jäsenistöä sairastuvalla, yhden jos toisenkin valittellessa lisäksi äänen käheyttä sun muita pikkuvaivoja.

Sinänsä mielenkiintoista, että Taste Of Chaos nähtiin juuri jäähallissa (no, eipä Suomessa talvella juuri muita “areenoita” olekaan), sillä melkoista lätkäjätkämusiikkia tästä nykymetallista on tullut. Eipä sillä, mukavahan maineikkaan Nordensjöldinkadun pyhäkön tunnelmaa oli haistella metallimusiikin ohella. Itsellä kun on areenakonsertit yhtä Kissin keikkaa lukuunottamatta aiemmin jääneet väliin, oli pienoista jännitystä ilmassa siinäkin mielessä.

No, jos arki-illan keikalla on luvassa 5 aktia, voitte arvata, ettei sitä ensimmäistä sitten nähty. Maylene and the Sons of Disaster on toki ihan mielenkiintoinen nimi yhdistellessään metalcorea punaniskametalliin, mutta ei sen missaaminen muunkin kattauksen ollessa kovin kohdallaan jaksanut harmittaa. Kiire tuli myös Every Time I Dien näkemiseksi, jonka jouduin harmikseni – samoin kuin kaikki muut keikat – sivukatsomosta käsin tsekkaamaan. Soundin ei puolityhjässä hallissa olleet mitenkään hääppöiset, vaikka sairaan kovaa musaa PA:sta tuutattiinkin. Bändin uusin “New Junk Aesthetic” -albumi on jäänyt vielä vieraaksi, mutta siitä huolimatta bändin setti oli melko viihdyttävä sekoitus etelärokkia ja koukeroisempaa partymetalcorea. Uusi levy on puheiden mukaan hivenen alkuaikojen materiaaliin viittaavaa suorempaa kamaa, minkä puolesta myös tämä nähty keikka puhui. Nosturin kaltaisessa paikassa voisi yhtyeen pisteet nousta vielä pari pykälää.

Seuraavana Skandinavian ja Suomen päivämäärille buukattu ja näillä leveysasteilla ilmesesti melko suosittu Dead By April tarjosi konein maustettua poikabändimetallia. Yhtye oli kovasta ulkokuorestaan huolimatta pehmeää pullamössöä. Take That soittamassa metallia? Yes sir! Ja mitä hitto kukaan tekee 8-kielisellä kitaralla? Kyllä se “rankkuus” pitää lähteä jostain ihan muualta. Tytöt tykkäs, mutta itseäni esitys lähinnä oksetti. Siispä hipsin äkkiä kahvitauolle, sillä mitä muutakaan jäähallin käytävillä voisi tehdä? (Nuoruudessani ei hokipeleissä ollu kaljanmyyntiä. Ja mailatkin oli puuta!!)

Ruotsin”ihmeiden” jälkeen oli vuorossa illan odotetuin akti, kun kesällä pienoisen ryhtiliikkeen toisella “S/t” -levyllään tehnyt metalcore-pioneeri Killswitch Engage otti lavan haltuun. Bändihän on vieraillut maassamme viime vuosina lähes samaan tahtiin kuin pääesiintyjä In Flames,
mutta omalta kohdalta ainoa kokemus yhtyeestä on vuoden 2007 tammikuulta Nosturista, jolloin se esiintyi ilman loukkaantunutta Adam Dutkiewiczia. Yksi illan mielenkiinnon kohteista olikin nähdä tämä viittaritari hämmentämässä lavalla.

Keikka oli melkoinen best of -kavalkaadi sisältäen materiaalia lähinnä uusimmalta kuin myös vuoden 2004 läpimurtoalbumilta “The End of Heartache”. Tätä edeltäneeltä “Alive or Just Breathingiltäkin” kuultiin ainakin My Last Serenade, mutta kaikesta huolimatta noin 10 biisin setistä jäi väkisinkin muutamia herkkupaloja puuttumaan. Joka tapauksessa jopa ennakko-odotuksia parempi keikka (jos soundeja ei oteta huomioon), jonka kruunasi viimeisenä kuultu Dio-koveri Holy Diver. Kipale pisti jengiin liikettä oikein kunnolla, ja oltiin niistä lainabiiseistä mitä mieltä hyvänsä, on pakko myöntää, että kyseinen ralli toimii bändin versiona kuin öö jokin asia mikä toimii hiton hyvin.

Pääesiintyjän roolissa In Flames lohkaisi soittoajoista isoimman osan, alun toista tuntia. Vähempikin olisi riittänyt, sillä In Flames ei ole mielestäni ikinä ollut mikään areena-luokan megabändi, vaikka sillä omat ansionsa genressään eittämättä onkin. Biisit oli puolen tunnin kohdalla melko kuultu, ja kun hienon led-taustasysteemin hyödyntäminenkin jäi puolitiehen, alkoi ankara mentaalinen kamppailu siitä, missä vaiheessa olisi soveliasta lähteä lätkimään. Jaksoin kuitenkin sen verran, että omat lempparikappaleet Trigger ja Come Clarity ehtivät tulla. Matskua kuultiin käsittääkseni “The Jester Racelta” alkaen, joten bändin ystäville keikka oli varmasti silkkaa manna. Eikä siinä pituuden lisäksi varsinaista vikaa ollutkaan, ellei “Soundtrack to Your Escapen” -aikaisten muikeiden syna-pulputuksien puuttumista voida sellaiseksi laskea.

Bändit veivasivat hyvin, mutta eipä tullut vielä tällä(kään) kertaa minusta megakeikkojen ystävää, ainakaan tällaisten bändien tapauksessa, U2:set ja Springsteenit sitten erikseen. Tunnelmaa ei kentän ulkopuolella juuri ollut, ja sounditkin kumisivat liikaa melko tyhjässä hallissa. Metalli, kuten muukin “nuorisomusiikki”, kuuluu hikeä tihkuviin keikkaluoliin, eikä bisnesmiesten vippi-iltojen taustamusiikiksi.

Tagit: , , , ,