Helsinkiläisryhmä Substances on lähestynyt meitä kuuntelijoita ensimmäisellä täyspitkällä albumillaan. Yhtye onkin ennestään tuntematon suuremmalle yleisölle ja arvioijalleen, joten tätä ei voida nyt vertailla mihinkään mitä bändi olisi itse tehnyt. Sen sijaan sitä voidaan vertailla lähes kaikkeen muuhun mitä rock-musiikkimarkkinoilla nykyään kuulee, sillä Substances tehtailee juuri radiosoittoon tarkoitettua rockia.

Yritystähän Substancesilla on, sitä ei käy kieltäminen. Mieleenpainuvat koukut ovat kuitenkin tällä levyllä vähissä, sillä pääsääntöisesti levy menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vaikka tämä olisi kuinka suunnattu radiosoittoon, niin on vähän vaikea vielä kuvitella tämän levyn biisejä eetteriin. Bändi vaikuttaa vielä hieman keskeneräiseltä jolta on se oma suunta hukassa, koska nyt kuulostetaan siltä kuin yritettäisiin soittaa Musea riisutusti mutta säilyttää samalla tietty uhmakkuus ja hittihakuisuus. Kovin ihmeellisiä veisuja tällä levyllä ei ole, mutta hittipotentiaalia omaava Solid erottuu muikealla pianomelodiallaan ja näennäisellä rankkuudellaan. Lisäksi toiseksiviimeisenä tuleva Pimp and the Sweet 16 oli kovin letkeä.

Ai niin! Bändin vokalistinahan toimii siis Ville Parkkonen, joka on Peten velipoika. Miehen ääni ei kieltämättä ole aivan onneton, mutta ei se kyllä ihmeellinenkään ole. Mies osaa käyttää ääntään monipuolisesti, mutta sillä ei pelasteta muuten keskinkertaista kokonaisuutta. Ehkä bändi saisi homman toimimaan seuraavalle levylleen?

Tagit: