Venäläinen Kauan on aina ollut paperilla vähintäänkin mielenkiintoinen nimi. Pitkälti Anton Beloviin kiteytyvä “yhtye” on ennen Aava tuulen maata julkaissut kaksi albumia, jotka ovat yhdistelleet funeral doomia, black metallia, post-rockia sekä ambientia – pääosin suomeksi esitettynä.
Mutta se mikä paperilla kuulostaa vielä nerokkaalta konseptilta ei välttämättä konkretisoidu sellaiseksi; näin on näppylät myös Aava tuulen maan kanssa. Kolmannella albumilla Belovin rinnalla ei seiso enää kuin luottoviulisti Lubov Musnikova, musiikki on riisuttu miltei täysin paljaaksi metallisesta haarniskastaan ja laulukieli on vaihtunut kokonaan suomeksi. Nokkamiehen kontolle on siis laulamisen ohella jäänyt myös pianon pimputtelu, kitaran kuritus, basson pomputtelu, rumpujen taonta sekä koskettimien kilkuttelu. Yhden miehen himmailuprojektit harvoin onnistuvat, eikä Kauan ole poikkeus siihen sääntöön – varsinkin kun metallielementtien puut(t)uminen on muovannut Belovin ambient-folkkailusta demomaisen tönkköä. (Tönkköä on myös herran suomi.)
Albumin neljä raitaa (+ viisiminuuttinen “intro”) kellottavat itsensä post-rock-dogmien mukaisesti reiluun kymmeneen minuuttiin, mutta siinä missä “alan miehet” onnistuvat rakentamaan kolossaalisista audiojärkäleistään dynaamiikalla leikkiviä ja loppuun asti otteessaan pitäviä eepoksia, tyytyy Kauan himmailemaan suurimman osan ajasta melko turvallisilla vesillä. Jos jotain, niin kuriositeettiarvoa Kauan omaa, ei paljon muuta.
Keskustelua aiheesta