Space rock on jotain sienipäiden jumitusmuzakkia ja Hawkwind on se bändi jossa Lemmy joskus soitti. Siinä lähtökohdat Litmusin kolmosalbumin arvostelulle. Toisin sanoen minulla ei ole mitään hajua Litmusin harjoittamasta avaruusrockista tahi viisikon selvääkin selvemmistä esikuvista.

Todennäköisesti levy-yhtiönsä takia arvostelupinooni päätynyt “Aurora” on täynnä kymmenminuuttisia kappaleita, riffejä jotka toistuvat toistumasta päästyään sekä yletön määrä erilaisia efektejä sirinästä surinaan ja pihinästä puhinaan. Olenhan minä toki osani mm. Circlen ja Tarantula Hawkin tuotannoista kunnellut, mutta Litmusin kohdalla homma paisuu liian hapokkaaksi. Brittikvintetti liikuskelee vielä suht’koht tutuilla vesillä jumittaessaan hypnoottisen kraut rockin syövereissä, eivätkä metelielementitkään minulle mitenkään vieraita ole. Kuitenkin siinä vaiheessa kun joku kolmesta kiljukaulasta avaa suunsa ja musiikki alkaa muutenkin lipumaan kohti seitsenkymmenlukulaista psykedeliatrippailua, niin yllekirjoittanut on pulassa. Houston, we have a drugproblem.

Ilman vokaaleita, turhan pitkiä sooloiluja sekä ylenmääräistä happojamittelua Litmus olisi huomattavasti mielenkiintoisempi ryhmä. Tällaisenaan se herättää kuitenkin liian elävän mielikuvan pitkätukkaisesta happopäästä, jonka lempisana on dude.

Tagit: , ,