Blog’n'roll 10

Kuva: Blog’n'roll 10

Heimo hei!

Viime kerralla mä kerroin suuresta rakkaudesta. Teitä monia varmasti jäi kaivelemaan miten tarina päätty. Mutta nyt mä kyllä kerron kiinnostavamman tarinan eli miten mun oman rakkauden käy. Munhan ei tarvii alkaa rakastaa ketään, koska mua rakastetaan niin paljon, että jos mä alkaisin rakastaa jotain, universiumin tasapaino järkkyis ja tapahtuisi ylikuormittumista. Maailma varmaan hajois atomeiks. Etenkin kaikki NAISET menis vielä enemmän atomeiks. Vähän kun alkuräjähdys, Big Bang, mutta toistepäin, Gang Bang. Se on pelottavaa, sen takia mun on pysyteltävä erossa noista rakkausjutuista ja olla vaan maailman tarkkailijana. Ja moraalinvartijana, ettei menis ihan panetteluksi. Varmaa monet sydämmet nyt särkyy, mutta ei voi mitään. Tämä on mun kohtalo ja mä hyväksyn sen. Tosin oon kyllä välillä miettiny roolileikkejä. Miltähän tuntuis pukeutuu naiseks… no se siitä! Te varmaan huokailette taas siellä että mitä se nero taas siellä juttelee: jotain omia höpinöitä, mitä muut ei tajua. Lukekaa silti näitä mun juttuja tarkasti, niin opitte elämästä. Ne jotka on lukenut mun viisaita sanoja, niiden elämä on muuttunut mun opetusten ansiosta. Moni niistä kyllä on päässy hoidosta jo pois.

Nyt mun on aika avata sydämeni, mutta vain osittain. Viime viikonloppuna me käytiin mun bändin kanssa baarissa vähän katsahtelemassa paikkoja, jos saatais vaikka joku päivä sinne keikkoja. Ja varmasti saadaakin, kunhan vain levy tulee. Me oltiin juotu puistossa pussikaljaa, naurettu (mun jutuille) ja huudeltu naisille. Sellasta letkeetä poikamiesillanviettoa, jossa ei olis kaiken maailman naiset hääräämässä ja pitämässä jöötä. Ollaanhan me sentään niin vallattomia kaveruksia että tuskin se onnistuisi. Myöhemmin illalla mä johdatin mun kaverit  mun vakiomestaan missä kaikki tuntee mut. Ne kaikki kaverit jotka tuli mun mukana. Tietysti sinne oli jonoa, mutta eihän mun tarvi sentää jonotella tavisten kanssa. Menin heittämällä jonon ohi, kaverit jäi jonottaa. Moikkasin portsarille, joka läimäytti mua poskelle. Enkä edes kaatunu! Tämmönen stand-up-koomikko mä oon. Kaikki siinä jonossa vaan nauroi. Heh! No, aattelin antaa ”yleisölle” viihdettä koko rahan edestä ja kokeilin uudestaa sisällä ja sitten se portsari läimäytti taas. Ja taas kaikki nauro. No mun kaverit tuli siihen paikalle ja veti mut pois siitä tilanteesta. Olin vähän kun teatterin lavatähti, joka kerää liian pitkät suosionosoitukset yleisöltä. Portsari huus vielä perään että ”sen ylimielisen kusipään pitäs pysyä poissa täältä”. Lohdutin mun kaveria että ei se kyllä mun mielestä ole kovin ylimielinen.

Me mentiin taas puistoon istuu. Kun istahdin penkille hetkeks huomasin että mun frendit oli kadonnu. Ehkä ne tajus että mä haluun olla yksin mun syvällisten ajatusten kanssa. Mietin että miten siitä portsarista oli tullu niin iso. Olikohan treenannu sitä sen upeeta ja tiukkaa kroppaa jo kauankin? Kyllä varmaa… Aina yltäpäältä hiessä siellä punttisalilla niitten muitten isojen kavereiden kanssa. Kovien, kuluttavien treenien jälkeen virkistävään suihkuun, jonka jälkeen kuivaa isoja lihaksi pyyhkeellä. Siinä ei ihan mitkään pikku käsipyyhkeet riitä. Heh! Tarvii olla tarpeeks iso pyyhe että pystyy kuivaa selänki. Tai sitten ehkä joku toinen auttaa sitä? Kai ne bodaritki pitää yhtä?

Säpsähdin siihen kun joku kysy oisko mulla juomista. Nostin katseeni ylös. Hän oli… oli… hyvin ruma nainen. Lihavakin vielä. Sanoin että mulla ei oo enää juomista, kun oon ne jo ryypänny. Hän kiitti ja lähti jatkaa hoiperrellen matkaa. Mutta en koskaan tuu unohtaa sitä ääntä. Käheä, viskin ja tupakan sotkema ääni jäi kaikumaan korviini. Lopulta ymmärsin mistä oli kysymys: Nainen oli rakastunut muhun. Hänen äänenpainonsa oli kuiskaavan matala ja sanat tulivat suustaan kuin amorin nuolet: vaivihkaa, mutta kaiken läpäisevästi. Vaikka tuo nainen oli yököttävän ruma, hänkin rakastui. Muhun. Tuossa naisessa oli jotain, mikä teki hänestä erityisen. Se oli luopuminen hänestä itsestään. Hän rakastui. Ja silloin hänestä tuli kaunis, vaikken tollasta haahkaa päästäis petii. Joka tapauksessa mulle tuli hyvä fiilis. Olinhan taas pelastanut yhden ihmisen tavallisuuden rumuudelta, tavallisuudelta, joka pirstoutui mun edessä. Hymyilin. Aurinko oli juuri nousemassa ja housuihin laskeutui kastepisara. Elämä kukoisti.

Nyyh, nyyh. Olipa kaunis, mun kirjottama rakkaustarina. Ehkä se saa vielä joskus jatkoa. Heh!

Tämä artikkeli on lähetetty Keskiviikkona 23. Syyskuuta 2009 kello 14:23 ja kuuluu kategoriaan Armas rokkaa!. Voit seurata kommentteja tilaamalla RSS 2.0 -syötteen. Voit jättää kommentin, tai linkittää takaisin omalta sivultasi.

Jätä kommentti

Blogit

Kommentit