Blog’n'roll 9

Kuva: Blog’n'roll 9

Ai kauheeta! Ette ikinä arvaa mitä yhdelle tytölle on tapahtunu? No, se on ihastunu muhun! Onnittelut sille tytölle, aikamoiseen saaliiseen on silmänsä iskenyt! Voisin kertoa siitä enempää, mutta en. Sen sijaan kerron toisen tarinan joka on melkein totta. Varotus! Jos oot nuori ja kokematon, älä lue tätä yksin, pliiis, vaan pyydä joku kokeneempi lukemaan tää juttu, niin se kekkulinomaiseen tarinatynnyriin, kun ”vaarana” on että nuoret lukijatyttöset menettäis sydämensä mulle ilman asiantuntevaa ohjausta. Vaikka eihän siltä kokeneemmatkaan voi välttyä! Hehehe! No ehkä en kerrokaan sitä, mutta mä kerron kolmannen rakkaustarinan. Se on pitkä tarina, eikä hirveen opetuksellinenkaan. Ajattelin kerrankin vaihtaa viihteelle ja kertoa rennosti vaan. Tosiaan mä painotan että tää on pelkkä tarina, eikä se liity sen tytön rakkauteen mua kohtaan millään lailla. Enkä ole ollut todistamassa tän tarinan paikkaansapitävyyttä muodossa enkä toisessa, joten se ei ole totta. Vai eikö? Mistähän mä alottaisin tän huikaisevan rakkaustarinan? Ellei vuosisadan rakkaustarina olis jo tapahtunu, se olis tää tapahtuma. No, tää olkoon vaikka vuosituhannen rakkaustarina. Mun oma rakkaustarina on varmaan sitten koko aikajanan rakkaustarina. Näin tämä tarina meni.

Olipa kerran vaatimaton, mutta muiden ihmisten mielestä komea ja älykäs herrasmieskitaristi Ahti nimeltään. Herrasmieskitaristeja ei montaakaan ollut enää jäljellä, lieneekö Ahti viimeisin lajissaan? Se ei näyttänyt huolettavan tätä nuorta hurjapäätä, joka syöksyi kuin siemen multaan, luomaan jotain uutta maan päälle. Oli shakki-iltoja, pubi-käynti, kitaran ostoreissu syyssateessa, vasaran isku sormeen, kirjastokortin hävittäminen jne. Kaikki tämä tapahtui puolen vuoden sisällä, eikä Ahti huomannut ajan kulumista. Eräänä päivänä hän vain pysähtyi, kääntyi ja etsi oven. Sitten hän jäi miettimään mitä häneltä puuttui. Neule? Ei. Upouusi taulutv? Ei. Isän ostama maastopyörä? Ei. Ahti mietti ja mietti, mutta hänellä tuntui jo olevan kaikki. Simo? Hän oli ollut Ahtin hyvä ystävä joka oli kuollut viime kesänä. Simo oli jo yli kolmenkymmenen. Simo ryysti kahvia ärsyttävästi, joten ”hyvät kuolevat nuorena” vahvisti käsitystä siitä että Simo ikänsä puolesta oli jo valmis lähtemään. Ahti jatkoi miettimistä tärkeimpiä asioita. Ahti katsoi puuhun josta kuului nakutus. Aivan kun joku sanoisi: ”Ra-ka-stan-sin-ua”. Ahti katsoi tarkemmin, siellä nakutti kaksi tikkaa vuorotellen. Tyttö- ja poikatikka. Yksi lastu leijaili maahan kuin yhdestä suusta, puusta. Ahti noukki sen. Silloin hän tajusi: ”En ole onnellinen”, hän sanoi ja vaipui itkien uneen. Puusta putoilevat lastut peittelivät hänet. Herättyään itkustaan oli jo iltahämärä. Hän katsoi tähtitaivaalle ja sanoi haikeana: ”Minua paskattaa. Käyn ensin vessassa ja tulen sitten esittämään elämänfilosofisen kysymykseni.” Herrasmieskitaristi kiiruhti täyttämään velvollisuutensa ja siinä samalla pöntön.
Pyyhittyään viimeisetkin rippeet vanhasta elämästään, hän kiiruhti kuistille ja kysyi tähtitaivaalta: ”Kaimat. Mitä minulta puuttuu?”. ”Tissit”, kuului vastaus. Ahti säpsähti. Hän kääntyi kohti naapurin aitaa, josta pilkisti kaiken nähnyt musta silmä. Tuo musta silmä imisi kaiken kauneuden mihin katsoisi. Se kuului naapurin perverssille, jonka tuijotusta naapurusto joutui kestämään joka maanantai. ”En halua menettää kasvojani tuolle sialle”, Ahti sähisi ja kiiruhti kuistille. Hän sulki oven. Sen jälkeen hän huomasi olevansa itse ulkona ja avaimet olivat sisällä. Ahti laskeutui kuistilta, vilkaisten aidalle päin. Silmä oli hävinnyt. Nyt oli aika toimia. Ahti etsi pihan isoimman kiven, muttei jaksanut nostaa sitä. Siispä hän etsi kevyemmän. Löydettyään kiven sopivan, hän piteli sitä hetken kädessä ja viskaisi sen sitten kohti kuistin ovea. Kuului räsähdys kun ikkunan lasi painui sisään, sirpaleiden sinkoillessa ympäristöön. Ahti käveli tyynesti kohti ovea, hän huomasi olevan väärän talon pihassa. Yläkerran ikkunaan ilmestyi hahmo. Ikkuna aukaistiin josta katsoi maailman kaunein mies: pitkäkutrinen henkilö, jolla oli Manowar-bändipaita yllään. Ahti rakastui. Mies huusi jotain, mutta Ahti ei kuullut sitä. Vain Amorin kuiskauksen: ”Hän on sinun”. Mies karjui naama punaisena Ahdille, ja Ahdille punaisuus oli merkki rakkaudesta. Hän lähestyi talon seinustaa kevyin askelin, valmiina kiipeämään hevimiehen pitkiä hiuksiä pitkin kuin pelastukset tuova prinssi, kohti sydäntä. Tosin Ahdin tulisi varmistaa ettei hevarin hiukset olisi rasvaiset, sillä kipuaminen kohti todellista raukkautta olisi liian liukas, varsinkin kun tämä olisi vasta ensi tapaaminen. Ahti halusi välttää myös kaksihaaraisia hiuksia. Silloinhan Ahti voisi harhautua hiuksia pitkin väärälle ikkunalle, jonka takana majailisi hevimiehen lihava opiskelukaveri suurine rilleineen ja isoine mahoineen. Sitä Ahti ei halunnut. Hän halusi kaunista rakkautta.

Hetkinen…? Toi Ahtihan on hom… No se siitä tarinasta sitten. Loppua en kirjoita, koska te ette koskaan tulisi ymmärtämään niin suurta …ööö… rakkautta. Mä voin. Se pysyköön mun mielessäni. Ja vaikka tarinan loppu on lattea, se ei tarkota että kertoja olis tylsä. Se on noiden henkilöiden vika jos ei osaa tehdä asioita kunnolla. Eikä ole mun vika että lukijani eivät osaa arvostaa rohkeutta. Rohkeutta kertoo hienoja rakkaustarinoita.

Tämä artikkeli on lähetetty Keskiviikkona 16. Syyskuuta 2009 kello 12:40 ja kuuluu kategoriaan Armas rokkaa!. Voit seurata kommentteja tilaamalla RSS 2.0 -syötteen. Voit jättää kommentin, tai linkittää takaisin omalta sivultasi.

Jätä kommentti

Blogit

Kommentit