“Oisko susta seikkailijaksi?”, kysyy Kuuradio. Suoraan kysymykseen suora vastaus: jos matkakumppanina on Kuuradion kaltainen tylsimys, niin ehdottomasti ei.
Kotikutoinen on termi, joka nousee väkisinkin mieleen oululaisen Kuuradion debyyttialbumia kuunnellessa. Verna Svärdin kirkkaiden vokaalien myötä Kuuradion folkahtavasta ja jazzahtavasta suomipopista piirtyy kuva itsensä alasti riisuuntuneesta Ultra Brasta esiintymässä veljen vaimon kaiman viisikymppisillä ja aiheuttamassa vakavaa vaivaantuneisuutta intiimeillä tulkinnoilla Lenni-Kalle Taipaleen tuotannosta. Toki vanhukset viihtyvät, mutta rähinää ja rokkenrollia rakastava nuoriso poistuu leikkimökkiin juomaan Pera-sedän kotipolttoista. Pera on nelissäkymmenissä oleva aikamiespoika, joka asuu vanhempiensa luona ja tykkää viinasta sekä hevistä. Naiset ottakee yhteyttä, nim.mer. Alexi Laiho is the Wildchild. Peralla on myös suuri… Lääkkeet!
Kuuradion materiaali kaipaisi potkua persuksiin, sen verta munatonta Kansanopisto-jazzia se on. Pienet proge-vivahteet eivät vielä kesää tee, sillä tällaisenaan “Oisko susta seikkailijaksi?” on liian pehmää jopa Radio Aallon kuuntelijoille. Näkisin, että Kuuradiolla on nyt kaksi vaihtoehtoa: 1. Riipaista kova känni ja kirjoittaa seuraava albumi paskat housussa ja kuset kintuilla. 2. Vetää ranteet auki ja synkistellä oikein huolella (ja surulla). Tosin myötähäpeää herättävät lyriikat ja Vernan kiltin tytön ääni eivät sovi oikein kumpaakaan skenaarioon. Siinäpä vasta pähkinä purtavaksi – ei kiitos, olen allerginen pähkinöille.
Kuuradio halusi “katsoa vaivaantuisinko”, ja kyllähän minä vaivaannuin.