Suomi on vaikea kieli yhtyeelle, joka liikuskelee tarpeeksi lähellä kotimaisen popmusiikin ei-kenenkään-maata, jossa Stellaa ihannoivat SuomiPop-toimittajat hyökkäävät varomattomien tulokkaiden kimppuun kuin miekkavalaat konsanaan. Hyvä esimerkki tästä on tamperelainen Aida, joka musiikkinsa puolesta maalailee äänimaisemaa alternativen, shoegazingin, new prog’n ja post-rockin pensselein, mutta jonka vokalisti ja lyriikat ovat vaarassa tehdä viisikosta “radio-kansan” kestosuosikin. Ei sillä, että yhtye tuollaista kohtaloa ansaitsisi, mutta…
Suomea on myös todella vaikea sovittaa tämänkaltaiseen musiikkiin, eikä oikeastaan Saran ja Tuvalun lisäksi tule mieleen yhtäkään orkesteria, joka olisi tehtävässä onnistunut, eikä onnistu Aidakaan – ainakaan vielä. Toki Iina Kyttälän miellyttävä ääni auttaa asiaa, mutta se ei erotu kuitenkaan tarpeeksi muista saman tyylisistä laulajattarista; synkkyyttä, ahdistusta, dynamiikkaa, aggressiota, herkkyyttä – jotain lisää. Tekstit ovat huomattavasti keskivertoa parempaa suomilyriikkaa, mutta tuntuu että kappaleet on tungettu liiankin täyteen kirjallista informaatiota, eikä bändillä ole oikein missään vaiheessa aikaa rakentaa instrumenteistaan kunnollista ääniseinää.
Musiikillisesti näkisin Aidan esikois-ep:n löytyvän jo mainittujen Saran ja Tuvalun sekä On Volcanon leikkauspisteestä; kvintetiltä tosin puuttuu Saran draamantaju, Tuvalun tummuus ja On Volcanon herkkyys, mutta pitää muistaa, että kvintetti on vasta matkansa alussa. Piano-vetoisista hiippailuista aina massiivisiin slide-myrskyihin kulkevat kappaleet on onnistuttu täyttämään sopivassa suhteessa genren perinteitä ja persoonallisempia kujeita. “Tämän kylmän keskellä” ei ole nappiosuma, mutta osuu sen verta lähelle, että pistäkäähän nimi korvan taakse – minä ainakin pistän.