Vuonna 2003 perustettu Nosdrama on julkaissut maaliskuun puolessa välissä toisen pitkäsoittonsa. Omakustanteena julkaistu albumi kantaa nimeä “Burning Black”. Yhtyeen debyyttialbumi, myös omakustanteena julkaistu “Cold Trails, Long Roots”, näki päivänvalon vuonna 2006. Saatekirjeen mukaan yhtye soittaa rockia/metallia maustettuna progressiivisella goottimeiningillä. Näinkö on?
Ennenkuin arvostelija alkaa purkaa tuntojaan “Burning Black” -albumin materiaalista, hän haluaa tunnustaa, että hartaasta kuuntelusta huolimatta levy on pysynyt täydellisenä mysteerinä. En rehellisesti sanottuna tiedä, onko levy lintu vai kala. Ovatko kappaleet kaikessa progressiivisessa tunnelmoinnissaan loistavia vai turhaa kikkailua sisältävää tekotaiteellisuudelta haiskahtavaa piirakkaa. Lähtisin kuvailemaan yhtyeen musiikkia melankoliseksi progerockiksi, sillä kikkailulla on kyllä onnistuttu karkottamaan kaikenlaiset gootahtavat vivahteet. Läpi levyn kantavana tunnelmana on kuitenkin tietynlainen apaattinen fiilistely. Tunnelman aikaansaannistakaan en osaa sanoa kuuluuko kunnia yhtyeelle, vai johtuuko apaattisuus levyn heikosta, jopa demomaisesta soundimaailmasta. Vokalisti Ari Niemi tulkitsee levyn läpi ponnettoman kuuloisella, puhtaalla äänellään. Kappaleiden ollessa kuitenkin mahtipontisuutta hakevia sävellyksiä, vaatisivat ne toimiakseen tukevammat soundit ja vokalistilta vahvempaa eläytymistä eri tunnetiloihin.
Positiivisena asiana voidaan kuitenkin mainita eräänlainen vertailukelvottomuus. Allekirjoittanut ei ainakaan ole kuullut toista yhtyettä, joka seilaisi samanlaisilla vesillä. Koska arvostelija ei päässyt sisälle levyn korkealentoiseen musiikkiin, on tyydyttävä arvostelemaan levy keskitien pisteillä. Henkilökohtaisesti en levystä pitänyt, mutta en myöskään lähde sitä ymmärtämättömyyttäni tylyttämään. Kyseessä on kuitenkin jo yhtyeen toinen kokopitkä, joten kyllä kuuntelijoitakin jostain täytyy löytyä.
