Kun muistaa miltä tuntui joutua 90-luvun alussa julkaistun death metal merkkipaalun, joka tunnetaan nimeltä “Effigy of the Forgotten”, mukiloimaksi, on aina hankala lähestyä uutta Suffocation-julkaisua optimistisesti. Bändi, joka julkaisi niinkin vahvasti genreä mullistaneen ja N.Y. death metal soundin määränneen albumin on aina tuomittu epäilyksiin sekä vanhaan vertaamiseen. Yhtye oli teknisellä soitannollaan ja laulaja Frank Mullenin ultra brutaalilla vokalisoinnilla paljolti edellä muita aikansa kuolometalliryhmiä, eikä levy häviä vielä tänä päivänäkään yhdellekään death metal julkaisulle.

Suffocation otti taukoa musiikkipiireistä vuonna 1997 julkaistun “Despise the Sun” ep:n jälkeen, mutta palasi kuvioihin haistaessaan death metallin uuden hallintakauden alkaneen. Edellinen julkaisu “Souls to Deny” kertoi piristysruiskeen nauttineen Suffocationin palanneen takaisin genren kärkikastiin ja jatkavan siitä mihin se ennen telakalle siirtymistään jäi.

Kuten kaikilla legendan mainetta nauttivilla yhtyeillä on tapana, sai myös Suffocation paljon kritiikkiä osakseen ja useat die hard fanit, jotka odottivat uutta Effigyä julkaistavaksi, ilmaisivat pettymyksensä bändin uuteen tarjontaan. Nyt yhtye palaa jälleen parrasvaloihin, enkä itsekään pysty olemaan vertailematta tätä uutta tuotosta vanhempaan materiaaliin. Sanotaan nyt näin, että jos en koskaan olisi Suffocationia kuullut ja tämä levy olisi ensikosketukseni bändin musiikkiin, hukkuisi se jenkeistä tulvivan teknisen death metallin massaan. Vaikka Mullenin vokaalityyli onkin muuttunut alkuaikojen viemärimurinoista hieman helpommin omaksuttavaksi ja kaikki osa-alueet, jotka tekivät bändistä aikoinaan sen suuren ja mahtavan esikuvan ovat edelleen mukana, ei orkesteri onnistu enää millään tavalla hätkäyttämään paatuneita mättökorviani. Tekniset ja kimurantit riffit, stop and go töksähdykset, sekä tietysti niskalihaksia koettelevat hitaat ja runnovat mosh kohdat sisältyvät edelleen biiseihin, mutta niin sisältyy tuhansilla muillakin bändeillä tänä päivänä. Kitarasoundit ovat aavistuksen pehmeät ja varsinkin nopeammissa kohdissa tahtovat kitaristien näpertelyt peittyä kannutuksen alle. Vokalisointi hoituu edellisen levyn tapaan selkeästi artikuloivalla örinällä ja vaihtelukin kelpaisi, onhan levyllä kestoa kuitenkin melkein kolme varttia.

Alkaa olla uusiutumisen harkitseminen edessä Suffocationillakin tai muuten bändi saa porskuttaa uransa loppuun ainoastaan legendan maineensa siivin.

Tagit: ,