Jaaha… Motörhead? Ei, vaan Zeke. Sen verran suunnaton assosiaatio tuli heti. Tämä ei ole paha, ei todellakaan, koska tämän kaltaista Motörhead-musiikkia ei olla tehty vähään aikaan. Two Lane Free Way lähtee käyntiin sangen hyvällä rullauksella ja saa kaljan nousemaan huulille ja hymyn karehtimaan muuten niin murheen uurtamilla kasvoilla. Toinen biisi Death Train on enemmän Zekemäistä punkkomppikohkausta, joka ei suhteellisen kehnojen riffiensä ansiosta sytytä. Kolmas, 10 The Riverside Blues -kipale on nimensä mukaisesti bluesmainen rock’n’roll rallatus, joka jää edellisen tavoin sinne mitäänsanomattoman puolelle. Wang Dangissa palataan taas keskitempoiseen Lemmyilyyn ja homma toimii heti paremmin. Soolo on rouheva ja rönsyilee tarpeellisesti ympäri äänimaisemaa. Laulu on hitusen räheämpää ja korkeampaa kuin oppi-isällä, mutta istuu piisiin kuin Jill Kelly dildolle. Viidennellä repäisyllä palataan kolmospiisin tunnelmiin ja kaahataan punkimmassa meiningissä, joka on wanhan Zeken diggareille tuttua. Samaa jatkuu kuudennessa ja viimeisessä rykäisyssä, joka omaa jostain syystä enemmän draivia kuin edeltäjänsä ollen oikein luistava punkrock -kipale.
Peter Pan aloittaa samalla rytkytyksellä. Laulut erottavat orkesterit toisistaan, sillä Saksan vastineessa on kliinit vokaalit. Seuraava tykytys tuo kehiin hiukan groovaavampaa sakemannitaitoa ja venytetty sooloilu on sangen kiihottavaa pelottavasta kontekstistaan huolimatta. Myllyttävä tomipaukutus sekoittaa pakkaa ja “kierrokset” kiihtyvät svääreihin. Jokin silti puuttu. Zeken kakkospiisin kalianhuuruisiin ilkamointeihin ei päästä, joka johtuu varmasti osaksi laulajan laiskahkosta ulosannista ja yleisen suoraselkäisyyden puutteesta. Missä on rock ja roll?!? Out Of Control kuulosta lähinnä siltä, että virtsa karkailee… No ei ehkä niin pahalta, mutta ei tässä olla kuitenkaan alasti pellolla juoksemassa. Peter Pan on laittanut oman osuutensa lopuksi rohkeasti kaksi live-viisua, jotka ovat saundillisesti oikein jees-kamaa ja toimivat piiseinäkin ihan kohtalaisesti. Tässä vaiheessa hiipii mieleen epäilys, josko ko. kipaleet ovat kovereita ja maineeni musiikkia laidasta laitaan tuntevana arvostelijana on ikuisesti mennyttä. No samapa tuo, homma menee läpi kohtalaisesti ja kaliani eivät tulleet ulos yläkautta, joka on – ainakin Lahessa – väärä pää.
Koko hommasta jää valitettavasti liian laimea maku; kaiken tilutuksen ja äijäilyn jälkeenkin. Speedrockista en tiedä, mutta Zeke toimii keskitemmolla ja pieninä annoksina parhaiten. Vaikka olisikin Zeken musiikin fani, ei mielestäni tämä splitti edusta pändin parhautta vanhassa, nopeassa tai uudessa Motörheadmaisessa tyylissäkään.

Tagit: ,