Green Dayn viimevuotiset liikkeet musiikkimarkkinoilla ovat enemmän tai vähemmän hämärän peitossa. Mutta nyt monen kaltaisensa punkkibändin tavoin kolmikko terästäytyi yhteisen edun nimissä. Jos ei George Bushista muuta hyötyä ole ollut, ainakin se on saanut niin pienet kuin suuretkin punkkibändit pistämään kaikkensa peliin, myös musiikillisesti. Minkälainen taantuma olisikaan seuraavan neljän vuoden aikan koittanut jos tämä herra olisi syösty vallasta?

Levy alkaa kovasti radiossakin soineella nimikkobiisillä, joka edustaa sitä tuttua Green Dayta, tuoden mieleen Dookien kulta-ajat. Railakkaammaan biisin jälkeen siirrytäänkin loppulevyn ajaksi astetta melankolisempiin tunnelmiin, varsinaisen rock-oopperan pariin.

Lukuunottamatta American Idiotia ja teoksen päättävää Whatsernamea, American Idiot kertoo Jimmyn tarinaa. Jimmy kasvattaa lähiössä identiteettiään (viidestä eri osasta koostuva yhdeksänminuuttinen eepos Jesus Of Suburbia), saa rukkaset (Boulevard Of Broken Dreams) ja päätyy huumeorjaksi (Give Me Novacaine). Jimmy kokee ison menetyksen (Wake Me Up When September Ends) ja tulee lopulta tiensä päässä pohtineeksi mikä hänestä on näiden kokemusten jälkeen tullut (toinen yhdeksän minuutin eepos Homecoming). Ei voi kun arvailla missä yhteydessä levyn tarina on Billie Joe Armstrongin kokemuksiin bändin yli kymmenvuotisen uran aikana.

Vaikka jokainen biisi on nimetty erikseen, voisivat ne yhtä hyvin olla yksi suuri eepos, sillä ne sulautuvat yhteen paitsi teemallisesti myös fyysisesti, kuten Are We The Waiting/St. Jimmy –pariskunta. Suurin ongelma levyllä – jos sen sellaisena tahtoo nähdä – onkin sen yhtenäisyys. Sitä ei voi nauttia pieninä palasina, vaan kokonaisena teoksena. Levyn suuruus ilmenee vasta tämän kokonaisuuden hahmotuttua.

Täyteläiseen soundiin on päästy ilman mautonta suurtuotantoa, joka näitä ison rahan punk-projekteja välillä tuntuu vaivaavan. American Idiot on bändin uraa nuoresta koltiaisesta asti seuranneen näkövinkkelistä parasta Green Dayta koskaan, vaikken tällaista pohdiskelempaa sävyä olisi Basket Casen aikoihin osannutkaan arvostaa. Jimmyn tarina johdattelee levyn jouhevasti alusta loppuun, ja aluksi suuruuden hullulta kuullostava punk-ooppera on kokonaisuutena aivan huippuluokkaa.

Tagit: