Päämiehet – s/t

Melodista vanhemman polven suomirokkia eli vaikkapa ns ”äijärokkia” suoltava keskisuomalaisviisikko kertoo promo-ep:llään olevansa ”kovana ja kovaa”. Keski-ikäisen köriläsryhmän primus motorina vaikuttaa mm. Juomalaulujen SM-kisoissakin vuonna 2002 hopeaa napannut laulaja-songwriter-kitaristi Kimmo Rauhamäki.

Rauhamäen vokaalitulkinta tuo äkkiseltään mieleen raspikurkku Bablon ja yhtyeen kokonaissointi muistuttaa jossain määrin varhaisia Kolmannen Naisen levytyksiä. Kappaleet linjautuvat johonkin akselille suomirock-riffirock-stadionrock, ja vahvimmin tykittää tällä kertaa tarttuvaa alkuriffiä tarjoileva ja sokeriksi  pohjalle säästetty Kai Sä Tiedät. 

Päämiesten ongelma on kuitenkin taas kerran se sama, kuin mikä pätee niin monen muunkin äänitteen ollessa kyseessä, elikkä levyn materiaali on ”vain” keskitasoa ja hiukan liian mielikuvituksetonta iskeäkseen kunnolla. Terävämmällä tuotannolla voisi myöskin olla myöskin vaikutusta nyt aistittavissa olevaan soiton, laulun ja soundimaailman lievähköön jäykkyyteen. Ehkä sitten kokopitkällä?

www.mikseri.net/artists/paamiehet/mary-lou/531054/

Vornth – S/t

Ruotsalainen Vornth on toiminut jo vuodesta 2000 lähtien ja julkaissut sen jälkeen useamman demojulkaisun. Bändin jäsenillä on tosin tainnut olla kiire muiden bändien kanssa, koska bändin nimeä kantava debyyttipitkäsoitto on vasta vuoden 2013 aikana saatu valmiiksi.

Levyllä on 12 biisiä speediä thrash metallia, joka on hyvin paljon velkaa teutonithrash-bändeille kuten Sodom ja Kreator. Meno on hyvin 80-luvulle niiaavaa ja genretietoista. Pääosin jolkotteleva Vornth luovii perusriffeillä ja sopivan rähisevällä laululla. Vornthilla on tosin tarjolla useampikin kovatasoinen sävellys, mutta albumin venyttäminen liki tunnin mittaiseksi on veto, jota en ole täysin ymmärtänyt. Suurimman energiapiikkinsä Vornth menettää jo albumin puolivälissä, ja sitä ”korjatakseen” bändi iskee albumin loppupäähän levyn pisimmät biisit. Levyn päättävä kappale Grave of the Living ei nosta Vornthia siihen nousuun johon se pääsi Rip Rip Ripin ja Devilin myötä, vaan paremminkin iskee viimeisetkin naulat arkun kanteen. Täten lupaavasti alkanut levy lässähtää. Albumilla on paljon hyviä hetkiä, mutta loppujen lopuksi Vornth pelaa turhankin varman päälle thrashinsa kanssa, jolloin ”Vornth” jää vain hyvin tehdyksi peruslevyksi muttei miksikään sen kummemmaksi.

Messenger – Illusory Blues

Lontoolaisen Messenger-yhtyeen musiikkia on perin hankala lyödä oikein mihinkään lokeroon. Tuoreella Svart Recordsin julkaisemalla pitkäsoitolla Illusory Blues tehdään genrevierailuja pitkin poikin brittipohjaisen vanhemman rock/folk – musiikin eri kerrostumia.

Peruslähtökohtana voitaneen kuitenkin pitää myöhäisen 60-luvun ja varhaisen 70-luvun psykedeliaa ja progressiivista rockia ja lähinnä niiden folkimpaa haaraa. Vaikutteita on haettu kyllä niin monesta muustakin paikasta, että on vaikea enää määritellä mistä. Kuitenkin kaikki sulautuu saumattomasti yhteen, eikä minkäänlaisesta kulmikkuudesta voida puhua yhtyeen musiikin kohdalla.

Pitkät, monipolviset kappaleet eivät ole mitään radion ”keskipäivän ratoksi”- osastoa, vaan vaativat kuulijalta keskittymistä asiaan. Luvassa ei myöskään ole mieleenpainuvia hittimelodioita, vaikka laulajan ( soittajien rooleja ei ole kansissa eritelty ) ääni tuokin hiukkasen mieleen Chris Cornellin.

Messengerin musiikissa on vahva mystiikan tuntu, niin melodioissa kuin soitinvalikoimassakin. Se mikä tässä levyssä on erittäin viehättävää on sen vahva ote nykypäivään, vaikka bändi selvästikin tunnustaa kunniavelkansa brittirockin kulta-ajoille. Olisi helppo sortua tyhjänpäiväiseen retroiluun, mutta Messengerillä on kiitettävästi omiakin ideoita. Illusory Blues on komeaa kuultavaa tuotantoaan myöten ja kaikilta osiltaan, tosin sen täydelliseen sulatteluun vaaditaan melko monta kuuntelukertaa. Ja silti kuitenkin … hyvä niin.

Messenger – Somniloquist

https://www.youtube.com/watch?v=wwIW5uv_RQE

Hässäkkäpäivät 2014

Perjantai

Useamman tunnin ajomatka ja Oulu avautuu silmien edessä. Taitaa olla siis se kerta edessä taas, kun olen jaksanut etelästä tulla Hässäkkäpäiville. Miksei sinne jopa tulisi, kun tuttujen ja turvallisten nimien lisäksi paikalla olisi muutamia uusiakin tuttavuuksia. Ja kyllähän sitä nyt jaksoi tänne tulla nauttimaan perjantaiksi sateesta, kun ei vuonna 2013 hässäköity laisinkaan.

Vastoin kaikkia odotuksia seurueemme olikin jo paikalla ennen kuin festien ensimmäinenkään sointu oli ehtinyt kaikua. Tosin Mofetronin jätin välistä kun jo pelkästään bändin hassu nimi ei herätellyt mielenkiintoa ja pari kokemaani välähdystä itse keikasta eivät myöskään houkutelleet katsomaan sen enempää. Noituus sen sijaan oli saanut kunnian korkata päälava, ja Noituushan nyt oli Noituus! Sen sijaan isompaa yllätystä tarjosi Dead End Story, jonka levytyksistä en ole koskaan saanut kaikkea sitä irti mitä olen niiltä hakenut, mutta keikalla bändillä oli aivan loistava meininki. Yleisöä ei toki mahdottomasti ollut ja ihan ensimmäiseksi esiintyvillä bändeillä yleensä onkin epäkiitollinen asema soitella harvalukuisille massoille. Mutta ei se haitannut, kun soitto toimi! Setin päätteeksi tuli vielä Leatherface-coveri Springtime, jonka Dead End Story oli tulkinnut itselleen ominaisemmin; alkuperäistä suoremmin ja kevyemmin, mutta kuitenkin varsin väkevästi.

Lebakko oli seuraavaksi päälavalla. Se muuten oli vähän hassua, miten bändi laulaa Jäätelökesästä samalla kuin taivaalta sataa vettä kuin kenen-tahansa-rektaalista-sitä-nyt-haluatte-ripottelevankaan. Tosin ei se biisikään suoraan kertonut jäätelön syömisestä. Pidän tätä bändiä kyllä nerokkaana! Sounditkin olivat hyvät! Bändin edustajan mukaan ne olivat liiankin hyvin kun yleisössä oli mahdollista huomata soittovirheet helpommin, heh. Sitten pari ukkoa vaihtui lavalta ja 50 % samoista miehistä koostuva Kaupungin Valot pääsi soittamaan. Näinpäs bändin sitten toista kertaa viikon sisään, ja kummallakin keikalla satoi vettä. LPR-bändien välissä soitti paikallinen Arson Under the Sea, joka oli tainnut tulla kehiin paikkauksena ja jonka keikkaa odotin ihan kiinnostuneena. En sitten nähnyt bändistä sekuntiakaan ja kuulemanikin pätkät olivat pätkiä vain. Epäilen että olisin saattanut pitääkin bändistä kuvausten ja netissä kuulemani matskun perusteella, mutta ilmeisesti nyt ei ollut aika sille. Aivoni eivät kyenneet käsittelemään nyt sludgea.

Olikohan se seuraava tärppi Foreseen? Taisi olla. Olen nähnyt bändiltä sen verran monta keikkaa etten osaa oikein sanoa miten tämä eroaisi niistä muista kuin että Foreseen oli nyt ensimmäistä kertaa Oulussa soittamassa ja että tunnelma oli  varmaan jo siitä syystä Ykän pubissa kohdillaan. Soitto on tällä bändillä aina yhtä skarppia ja meno antaumuksellista muiltakin osin, ja eiköhän tässä voida aika turvallisesti huudella, että bändin LP tulee olemaan aivan saatanan hyvä ja on vain hyvä, että bändillä on tätä nykyä yleisöä laajemmallakin pohjalla kuin vain hardcore-hardcore-ympyröissä. Ajattelin, että Radiopuhelimet saa soittaa kyllä aika kovan keikan jos se mielii olla Foreseenin esitystä kovempi. Tätä kirjoittaessa en kuitenkaan tiedä, kumpi sitten olikaan se kovempi luu, kun Radiopuhelimetkin soitti todella hyvän keikan. Sen jälkeen Tryer sai kilpailla yleisön huomiosta futispelin kanssa, ja jossakin vaiheessa puolet baarista katseli keikkaa ja toiset puolet peliä. Vauhtia ja dramatiikkaa piisasi molemmilla.

Summataanpa perjantai. Tänä päivänä tuli nähtyä monia hyviä keikkoja, mutta olin kuitenkin hieman pettynyt itseeni; jätin itselleni tuntemattomat nimet kokonaan tsekkaamatta ja katselinkin keikkoja vain tutuilta ja turvallisilta bändeiltä. Ok, Dead End Storyn näin ensimmäistä kertaa keikalla mutta tiesin millaista musiikkia bändi soittaa, joten jännittävät makukarnevaalit jäivät sitten lauantaille. Makukarnevaaleista puheen ollen, jäi itse festivaalialueella syöminen tähän ainoaan päivään, kun oliiviöljyssä lilluvia spydärinaineksia ei viitsinyt popsia toista päivää putkeen.

Lauantai

Ihmisellä ei ole kai paljoakaan järkevämpää tekemistä kuin saapua pelipaikoille jo ensimmäisen bändin aikana, joka oli Visto. Hienosti yhdisteltiin hardcorea ja oululaisen mölyrokin perinteitä, joista saatiin aivan hyvin toimiva ja lupaavalta vaikutta sekoitus jolla oli ihan oma soundinsta. Ja kun aprikoin että Vistohan voisi kuulostaa äänitteeltäkin aivan kelvolliselta, tulikin lavalta ilmoitusta että kasetteja saa käydä ostamassa. Kyllä sir. Harmi vaan että aika usein nämä isommalle yleisölle tuntemattomat ja paikalliset bändit sijoitetaan ihan soittoaikataulujen kärkeen, jolloin niitä varten pitää erikseen tulla paikalle. Olisikohan tilanne toinen, jos näitä bändejä sijoitettaisiin sikin sokin aikataulua sinne sun tänne, niin ehkä bändit saavat helpommin uusia ystäviä? Vai nähtäisiinkö nämä bändit vain taukoina jolloin voi käydä kiskomassa kaljaa jossain muualla kuin lavan edessä? Ehkä, en tiedä?

Vendidan, Haapojan ja ruotsalaisen Sista Försöketin jouduin skippaamaan, mutta helsinkiläinen Cold Institution se vasta onkin jännittävä bändi. Yhtyehän on post-punk-bändi, jolla on kaksi bassoa eikä kitaraa lainkaan. Ennen kuin kukaan viisastelija menee sanomaan bändiä miksikään erikoisuudentavoitteluksi, niin mainittakoon että suomalaisen post-punkin historiassa on ollut kitaratontakin post-punkkia, vaikkakin kahden basson sellainen taitaa olla ainakin Suomen mittakaavassa uutta. Mielestäni Cold Institution on todella kiinnostava yhtye ja pidän bändin seiskatuumaisestakin kovasti, mutta ehkäpä nyt bändi oli niin väärässä paikassa synkän ja raskaan musiikkinsa kanssa. Ehkä yhtyeen sijoittaminen sisätiloihin olisi oikeasti luonut sellaisia mielikuvia että seiniä oikeasti romahtaa päälle, siinä missä auringonpaisteen takia mieli teki lähinnä jäätelöä. Jota olisi saanut viereisestä Teboilista, mutten mennyt hakemaan.

Kun seinien romahtamisesta puhutaan, niin eräänlaista romahdusmusiikkia soitti niinikään helsinkiläinen Uhrit, tosin tämän bändin muoto oli kallellaan d-beatiin ja crustiin. Uhrien seiskatuumainen on ollut itselläni aika useinkin soitossa, jonka ralleja kuultiin tälläkin keikalla ja niiden lisäksi vielä liuta muita vähintään samantasoisia esityksiä. No, kummahan se olisi jos bändin keikkasetti olisi vain neljän biisin mittainen. Olin tätä ennen nähnyt bändin kerran keikalla ja siitäkin oli kulunut vuosi. En ole ihan varma miten Uhrien keikkasetti on sen jälkeen elänyt, mutta nyt tuntui soitossa olevan enemmän varmuutta ja biisimateriaali vaikutti aiempaa kiinnostavammalta. Kuten olen tämän samaisen julkaisun sivuilla hehkuttanut sitä seiskatuumaista, niin yhtä hyvin hehkuttaisin bändin livemeininkejäkin vaikkei niissä sinänsä mitään ihmeellistä olekaan. Lisäksi tätä bändiä on sattuneesta syystä nähty keikoilla melko harvoin, mutta odotan kyllä jo seuraavaa vetoa.

Olin ottanut Hässäkkäpäivieni yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi tsekata ainakin yhden ruotsibändin Rövsvettin lisäksi. Rövsvett tietty perui ja äkkiä huomasinkin että pääsen tavoitteeseeni vain jos katson Fru Dörrin. Eipä jäänyt epäselväksi mikä bändi oli lavalla univormuista ja taustalakanasta päätellen, eikä siitäkään ollut epäselvyyttä etteikö varsin naisvoittoisella bändillä olisi ollut kivaa soittaessaan. Mutta en minä siltikään saanut siitä mitään irti. Toista oli, kun vuosikausia arvostamani The Carnival osui okulaarieni eteen vasta ensimmäistä kertaa. Miten tässä nyt näin on käynyt? No, joka tapauksessa olihan se nyt tasan yhtä hekumallista katsottavaa kuin irvokkaimmissa painajaisissanikin. Nähtiin tässä alkaneen kesän kunniaksi myös kainuulaista mieskauneuttakin. Voisin arvata ettei tämä irstailu valitettavasti ole ihan jokakeikkainen tapahtuma The Carnivalin konserteissa, mutta jo ihan musiikillisista syistä pidin keikasta kovasti. Olihan siellä vähän vanhempaakin matskua keikkasetissä.

Hyviksi bändeiksi jo aiemminkin havaitsemani Remissions ja Ills piti jättää välistä kun eihän sitä pieni ihminen vaan pysty kaikkea katsomaan, mutta samalla meni osa Terveiden Käsien keikastakin ohi. Itse asiassa minulta meni melkeinpä koko keikka ohi, kun ei tätä kirjoittaessa tunnu siltä että olisin ollut katsomassa Terveitä Käsiä – bändiä joka mullisti käsitykseni musiikista tai ylipäätään mistään muustakaan. Kumma juttu. Speedtrap ilmaantui Hässäkkäpäivien ohjelmaan paikkaukseksi, mutta oli kyllä hyvä paikkaus. Sisätiloihin sijoitettu Speedtrap täytti tuvan heiluvista nyrkeistä ja hikisistä ihmisistä. Melkoista kaahaamista ja paahtamista sata lasissa, ja aivan hyvin osaa nykyinen kokoonpano (rumpali pois, basisti tilalle, uusi mies nelikieliseen) sen mitä aiempikin. Lopputuloksena oli yksi viikonlopun hurjimmista keikoist. Mietin keikan aikana toki vähän sitäkin miten Speedtrapin kaltaisen hevibändin buukkaaminen Hässäkkäpäivien kaltaisille selvästi punk-orientoituneemmille kekkereille olisi otettu vastaan vaikkapa muutamaa vuotta aiemmin. Olisiko vastaanotto ollut yhtä innostunutta kuin mitä se nyt oli? Vastaanotto oli nyt kuitenkin vilpittömän innostunutta ja osoitti sen että tämänkaltaisia tapauksia jotka kiertävät Tuskan kaltaisten megafestien ja Hässäkkäpäivien kaltaisten DIY-kemujen välillä mahtuisi Suomen bändikartalle enemmänkin. Paikka toki oli pieni, ahdas ja siten nopeasti hikinenkin, ja tämä ahtaus olikin osa keikan viehätystä. Olisi toisaalta ollut mielenkiintoista nähdä miten tämä olisi toiminut isolla lavalla, sillä Speedtrap olisi epäilemättä synnyttänyt melkoisen härdellin sinnekin… mutta olisiko fiilis kärsinyt.

Kun hyvistä livebändeistä puhutaan, niin Maailmanlopusta olisi teille sellainen. Tämän poppoon keikoilla on lähestulkoon aina hyvin kreisi meininki. Saman tiesivät varmaan monet muutkin, joten päätin jäädä ulkopuolelle näkemään niitä tuttuja joita ei etelässä ihan niin usein näe ja onhan allekirjoittanut nähnyt Maailmanlopun jo “muutaman” kerran. Jäin kyttäämään josko Snuff aloittaisi, “Somehow” ja “Not Listening” mielessä. Snuffia odotin vesi kielellä, onhan bändin varhaistuotanto varsinkin hyvää melodista punk rockia. Tosin tuo tuotanto on sijoittunut 80- ja 90-lukujen taitteeseen, josta nyt on jo tovi kulunut, ja itselleni tulikin täytenä yllätyksenä se miten paljon tähän bändiin liittyy torvia, urkuja ja ska-hassuttelua. Tämä bändi jonka piti mielikuvissani olla lähempänä Leatherfacea kuin NOFX:ää ei siis ollut se ihan oma kuppini teetä. Sen siitä saa kun on naiivi, mutta vaikka alueen takaosa oliskin täynnä hapankorppukerhon jäseniä, niin aina tällaisten bändien keikoilla on ihmisiä joille lavalla esiintyvä bändi on jotakuinkin parasta ikinä. Ihmisillä oli hauskaa, mikä lienee tärkeintä. Kivaa oli kaiketi sisällä vielä Snuffin jälkeenkin, mutta peliväsymys vei voiton jolloin nyt jäi Sur-Rur välistä.

Mitähän näistä kemuista sitten kollektiivisesti sanoisi? Sunnuntaina oli aika totaalisen rättiväsynyt olo kun vasta kahdeksan maissa pääsi Tampereelle (osanottoni helsinkiläisille) ja sen jälkeen ei kiinnostanutkaan mikään muu kuin sipsinsyönti. Henkiseltä puolelta tulikin sitten täysinäiseksi, minkä takia ei livemusiikkia jaksannutkaan ainakaan pariin iltaan kuunnella. Tähän kun yhdistetään se, että Hässäkkäpäivät oli varsin mallikkaasti ja kivuttomasti sujunut tapahtuma, niin pitää vaan toivoa ettei toista välivuotta tule, tai ainakaan ensi vuodelle.

Sabbath Assembly – Quaternity

Psykedeelisen kulttirockinsa kanssa kulttimaineeseen päässyt Sabbath Assembly on vaikean kolmannen levynsä kohdalla. Kaksikkona musiikkinsa luova tapaus on tuottanut jo kaksi mielenkiintoista ja keskenään erilaista studiolevyä, joten on melko turvallista olettaa ettei ”Quaternityksikään” ristitty teos ole mikään läpihuutojuttu.

Läpihuutojuttu? Sitä ”Quaternity” ei tosiaankaan ole. Voisi jopa kuvitella, että musiikillisesti Sabbath Assemblystä on tullut aiempaa haastavampi, vaikka mitenkään helppoja paloja eivät ne edellisetkään levyt olleet. Tämän näkee jo pelkästään biisilistaakin kurkistamalla, kun biisejä on lukumäärällisesti aiempaa vähemmän. Lisäksi yksi näistä biiseistä kellottaa reippaat 18 minuuttia. Samalla soundimaailmaan on panostettu toisella tavalla; se on yhä vähemmän rock, kun perinteisten rock-soitinten osalta skaala on entistä riisutumpi, mutta soundi ei ole kokonaisuudessaan yhtään vähemmän rikkaampi. Hengellisiä termejä lainatakseni; maallisuus on jäänyt taka-alalle, kun henki on enemmän läsnä. Jos vielä ”Ye Are Godsilla” on vielä hieman turvallisuuttakin mukana – puhumattakaan ensilevyn ilosanomahenkisyydestä – niin se on ”Quaternityllä” kyllä varissut pois. Vaikka Sabbath Assembly tuottaakin melko unenomaisen ja kutsuvan äänimaiseman, on siinä kuitenkin jotain niin katalaa ja selittämätöntäkin, että aika tiukkaan solmuun saa manillaköydet punoa jos näitä säveliä aikoo uhmata. Kuulija on koko ajan varuillaan. Ja se on hyvä asia.

[youtube url=kyt25YUhWD4]

Coughdust – A Means to an End

Liemissä keitettyjen ukkojen Coughdust on ennen tätä pitkäsoittoaan julkaissut demoäänitettä ja heittänyt tukun keikkoja, joista enemmistö on soitettu Tampereen lähistöllä. Otetaan tiukentanut ja kiristänyt nelikko on lähtenyt hakemaan omaa soundiaan vaikka sen rakennuspalikat ovatkin tuttuja. Saastaista stoner/death metallia vedellään yhä death’n’rollisti ja visiota on monin paikoin tarkennettu luontevammaksi. Soundipoliittisesti ”A Means to an End” on varsin jykevä julkaisu. Soundi on yleisesti ottaen rapea, instrumentit erottaa toisistaan vaivatta ja laulusuoritukset ovat nekin sopivasti karheat, mureat ja ärjyt.

”A Means to an Endin” biisimateriaali on sekin hyvällä mallilla, tosin sen ”ongelmaksi” muodostuu biisimateriaalin liiallinenkin tasaisuus. Coughdust nimittäin rykii tasaisen voimakkaasti läpi yhdeksän biisiään, mutta sieltä ei nouse kuitenkaan mitään selkeitä huippuja esille. Näinkin paljon yksittäisten biisien varassa kulkevalle ja Entombedille kumartavalle kokonaisuudelle olisi ollut kiva omata pari törkeän kovaa hittiä. Ei sillä, turpaan tässä saadaan kuitenkin.

Negative Approach Tavastialle

Mielenkiintoiset keikkauutiset sen kuin jatkuvat. Nyt ensimmäisen klubikeikkanasa Suomessa on vahvistanut hc-punkin edelläkävijä Negative Approach, joka esiintyy Tavastialla perjantaina 19. syyskuuta.

Vanhan liiton hardcorepunkin keskeisiin nimiin lukeutuva Negative Approach perustettiin Detroitissa vuonna 1981 The Stoogesin ja Dischargen kaltaisten yhtyeiden innoittamana. Jo seuraavana vuonna Touch & Go Recordsille (mm. Shellac, The Jesus Lizard) kiinnitetyltä nelikolta ilmestyi nimetön esikois-ep ja vuotta myöhemmin bändin ainoaksi jäänyt albumi ”Tied Down”. Vokalisti John Brannonin johtama Negative Approach hajosikin pian debyyttialbumin ilmestymisen jälkeen, ja seuraavina vuosina Brannon vaikutti esimerkiksi bluespunk-yhtyeessä Laughing Hyenas.

Negative Approachin paluuta saatiin odottaa aina syksyyn 2006, jolloin yhtye esiintyi Touch & Go:n 25-vuotisjuhlissa. Sittemmin yhtye on jatkanut uraansa vaihtelevalla aktiivisuudella keikkaillen esimerkiksi ATP- ja No No Fun -festivaaleilla. Suomessa Negative Approach on vieraillut ainoastaan kesän 2013 Kuudes Aisti -festivaaleilla. Yhtyeen uusin julkaisu on vuonna 2010 ilmestynyt ”Friends of No One” -ep, joka sisältää arkistolöytöjä bändin alkuaikojen aktiivivuosilta.

Negative Approach (usa), Total Recall
Pe 19.9.2014 Tavastia, Helsinki
Liput ennakkoon Tiketistä alk. 24 eur, ovelta 25 eur. Myyntiin ke 23.7.2014 klo 9.00.

www.touchandgorecords.com/bands/band.php?id=57
facebook.com/totalrecallhc
www.tavastiaklubi.fi
www.fullsteam.fi

Kuolemanlaakso – Tulijoutsen


Fatal error: Uncaught Error: Call to undefined function split() in /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-content/plugins/soundcloud-shortcode.php:41 Stack trace: #0 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/shortcodes.php(326): soundcloud_shortcode(Array, Array, 'soundcloud') #1 [internal function]: do_shortcode_tag(Array) #2 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/shortcodes.php(223): preg_replace_callback('/\\[(\\[?)(soundc...', 'do_shortcode_ta...', '<p>Kun mietit\xC3\xA4...') #3 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/plugin.php(235): do_shortcode('<p>Kun mietit\xC3\xA4...') #4 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/post-template.php(230): apply_filters('the_content', '<p>Kun mietit\xC3\xA4...') #5 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-content/themes/twentyfourteen/content.php(57): the_content('Jatka lukemista...') #6 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/template.php(564): require('/var/www/fs1/0/...') #7 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/template.php(521): loa in /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-content/plugins/soundcloud-shortcode.php on line 41